Siirrellessäni CD-levyjäni ja DVD-levyjäni hyllykaupalla muuttolaatikkoihin, havahduin siihen kuinka vähän musiikkia olen ostanut tänä vuonna. Aivan yksittäistapauksia lukuunottamatta kaikki on tuttua ja turvallista ja vanhaa. Vanhaa myös siinä mielessä, että esimerkiksi kaikkien aikojen suosikkibändien katalogit ovat kiinnostaneet levykaupoissa enemmän kuin ennen. Ehkä tämä on ähkyä? Kykyä olla innostumatta aivan jokaisesta uudesta tuttavuudesta piireissä ja Top-listoilla, kun aika paljon kaikkea on kuultu jo ennenkin?
Balmorhea (kuva)
Ehkä yksi poikkeus on kuitenkin tehtävä - jotain uutta ja virkistävää on löytynyt. Ei listan aineisiksi, vaan erillismaininnakseen. Koska Balmorheaa on vähän vaikea iskeä mihinkään tiettyyn kastiin sen mukaan, millaisilla soittimilla se on soiteltu, tai mihin sillä pyritään. Tärkeintä on se, että tässä tapauksessa musiikki on kaunista, monivivahteista, ja satunnaisesta sekavuudestaan ja hektisyydestään huolimatta aina rauhoittava kokemus. Balmorhea lasketaan LastFM:n tag-valinnoissa eniten post-rockiksi, mutta rokkia heistä en saa tekemälläkään. Toisaalla bändin kerrotaan olevan minimalistinen ja instrumentaali-vetoinen, jonka voisi ehkä hyväksyäkin, mutta jotenkin nämä kuvaukset eivät osu vielä kohdalleen. Instrumentteja nyt on kenellä tahansa, ja minimalistisuus on täysin suhteellista. Ovatko sello, piano ja viulut jotenkin pienieleisempiä kuin särökitara? Junttaava bassolinja, jos mikä, on riisuttua taidetta.
Balmorhea on kotoisin Austinista, Texasista, vaikka he kuulostavat enemmän pohjoisten leveyspiirien tuotokselta. Ei siinä etteikö musiikki olisi lämmintä, mutta jotenkin kappaleet kajahtavat jostain kaukaa kajona, eikä intiimisyys ole koskaan läheisyyttä vaan kaipuuta. Aurora borealis -alueilta tai kapeilta Lissabonin kaduilta, joissa sinua ei katsota kuin turistia silloin kun olet tuntematon. Käyttäytyminen on joiden mielestä siis ihan terveellisen varautunutta. Smalltalkin taustalle tämä ei sovi.
Jos jonkinsortin vertauskohde on löydettävä, menkööt "klassisen" musiikin piiriin. Hildur Gudnadottirin ja Ludovico Einaudin kastiin. Vaikka jostain kumman syystä, siinä missä kyseiset taiteilijat tekevät surullisen kaunista ja joskus myös hyvin synkkää musiikkia, loistaa Balmorhea valoa. Kun laitan tätä soimaan, en vetäydy itsekseni yksin asuntooni siksi, koska ulkona on niin kylmää, vaan koska sisällä on niin lämmintä. Eikä sellaisella sikarihuonemaisen elitistisellä tavalla, jossa ulkona ei olla vain koska siellä ei ole tarjolla yhtä miellyttävää vaihtoehtoa. Musiikista itsestään huokuu arvokkuutta ja arvoa.
Olen muuttamassa ensimmäistä kertaa 4 vuoteen pienestä kämpästäni pois, ja seinät ovat jo paljaat julisteista, ja muuttolaatikot odottavat lopullista lähtöään. Astiat ovat tiskaamatta, koska siitä ei ole enää paluuta takaisin hyllyihin. Kaikki tutut pinnat odottavat kylmän kliinistä pesemistä ja puunaamista, koska pian tämä ei ole enää kotini.
Balmorhea tekee kuitenkin tästäkin vielä kodin.
Posts
