Pitkästä aikaa on tullut vastaan bändi, joka vakuuttaa, eikä kuitenkaan ole kai tällä hetkellä missään ylimaallisessa nosteessa. Jotenkin alkukesän teema on ollut itselläni se, että pääsen kaikkiin "itsestäänselviin" isoihin nimiin kiinni, esimerkiksi tähän pitkään hehkutettuun Mumford & Sonssiin tai vaikkapa juuri Hot Chippiin. Absynthe Minded on siinä mielessä huonossa paikassa, että se tekee aika harmitonta rokkia, eikä välttämättä aiheuta kovinkaan suuria tunteita. Toisaalta sen myös voi ottaa sillä tavalla, että sen ei luulisi haittaavan ketään olemassaolollaan. Mutta jotenkin kesäpäivien saatoksi tällainen on vain parhaimmillaan. Se soljuu, se laittaa hymyilemään, se ei vaadi sinulta liikaa, että tykästyt siihen, ja annat sen päätyä päähäsi rullaamaan.
Absynthe Minded on belgialainen "jazz-rock" yhtye, josta löytyy monenlaisia yhteneväisyyksiä - jos siirryt heidän myspace-sivulleen kuuntelemaan ensimmäistä sinkkua Envoi uudelta 2009 julkaistulta albumilta, ihmettelet miksi tämä on All Along the Watchtower.. eiku hups, ei olekaan coveri, vaan oma biisi. Itseasiassa bändi kuulostaa välillä yllättävän paljon "esikuvilta". Välillä Maroon 5, välillä Spoon, välillä The Long Winters.. ja hyvin mielenkiintoisesti, kaverini mukaan laulaja Bert Ostyn kuulostaa hiukan Anthony Kiedisiltä. Mutta varsinkin albumilla There Is Nothing tämä ei haittaa lainkaan, koska meininki on niin letkeää ja tarttuvaa. Parhaat päältä kustakin vaikutteesta ja mukaan se "jokin" oma sävähdyksensä, niin kyllä se toimii. Taitaa olla tämän kesän teemabändi ainakin toukokuun lopun perusteella, kesäkuun alkusoinnuilla. Näihin tunnelmiin!
Festarikesä löytiin tänään aikalailla lukkoon, kun viivästyksen jälkeen Flow julkaisi erilliskonserttinsa lisänimet - ja kas kummaa, LCD Soundsystemin keikalle tulikin juuri sellainen "mikä tahansa ok bändi", jota toivoin kaveriksi jo etukäteen kesän lempikeikaksi fiilistelemäni illan täytteeksi. Festarikesä näyttänee siis tältä:
28.6. - Arcade Fire Senaatintorilla
Aivan loistava konsepti laittaa tällainen suuren tunteen indie-nimi soittamaan mahdollisesti Suomen tyylikkäimpään ulkokeikkapaikkaan kansalle. Jos oikein muistan, niin bändin lavaa on suunniteltu rakennettavan kasvot kirkkoa päin, joten tyypeiltä voi olettaa aikamoista hehkutusta ja laittavan itsensä täysillä likoon, niin ainutlaatuinen tilaisuus ekasta Suomen keikasta varmasti tulee heillekin. En ole vielä edes ehtinyt kuunnella uutta albumia, vaikka moneen otteeseen jota onkin netissä hehkuteltu ja mainostettu. Pian voisi olla sen aik- itseasiassa, soittelenpas tähän blogin kirjoittelun kaveriksi kivasti!
11.7. - Ruisrockin sunnuntai
En muista milloin olisi sattunut niin hyvä tuuri, että aivan jok'ikinen bändi kolmen päivän festareilla olisi sattunut yhdelle samalle päivälle soittamaan. Ruissi on kuin minulle tehty, koska mukana on niin sitä "tyypillistä" rock-tarjontaa, ja samalla ne kaikki isot nimet jotka kiinnostavat. Ennen kaikkea lähden katsomaan hurmaavaa Regina Spektoria, jonka livenä näkemistä olen odottanut siitä asti kun näin neidin vetävän biisin Us Conan O'Brienin vieraana. Odotettu onkin, sillä sen jälkeen on ehtinyt tulla parikin albumia!
Muita kohokohtia tulee olemaan aika mielenkiintoinen festarinimi Belle & Sebastian, klassinen Ruissiveto Flogging Mollycircle pitteineen, itselleni suoraan sanottuna tuntematon mutta paljonpuhuttu Midlake, ja kerran jo nähty mutta erityisestikin siitä syystä loistavaa keikkaa ounasteleva Florence and the Machine, joka oli viime vuoden Way Out Wetin parhaita vetoja. Oman huumoriarvonsa antavat Vesa-Matti Loiri ja Popeda samana iltana - mikäli yhtään ennustan, niin kevään myötä jo pikkuhiljaa haudattu turkulaisen teekkarien (ja muidenkin?) jäätävä "Niin hyvää puuta"-vitsi tulee kaikumaan taas. Absurdia. Ainiin, ja yllätyskiinnitys Slash Turussa on myös aika pirun absurdia - pakko mennä tiiraamaan sen hiuksia.
11.8. Flow Festivalin erilliskonsertti
Kuten arvata saattaa, hehkutan tätä maasta taivaisiin. Kun sai tietää, että LCD Soundsystem tulee Suomeen keikalle, jotenkin jo salaa asennoitui siihen, että ulkomaille ei tänä vuonna tarvitse mennä, kyllä Flow hoitaa kummiskin kotiinpäin. Chemical Brothers on sarjassamme "suuret nimet joista en tiedä tarpeeksi", joten diskografiaan pitää perehtyä aika hartaudella ennen H-hetkeä. Silti en olisi keksinyt mitään hienompaa elektronisen musiikin kiinnitystä itsekään LCD:n kaveriksi, ellei daftipunkkia lasketa, ja eihän sitä tietenkään lasketa.... no, joskus vielä! Ja tuskin 11. elokuuta sitä harmittelen, ettei oo tullut nähtyä sitä livenä, veikkaanp!
14.-16.8. Flow Festival
Ihan erikseen mainittava, vaikka pitkän Stadiviikon enteet onkin havaittavissa Flow-viikon takia. Pahoin näyttää siltä, että kolmen päivän kallis lippu lähtee keinolla tai toisella ostoon, koska niin lahjakkaasti on hajautettu kiinnostavat nimet pitkin viikonloppua. Perjantailta odotan eniten, koska kolmikko Four Tet - Aeroplane - Ricardo Villalobos tuntuu siltä, ettei sillä voi vain mitenkään epäonnistua. Villa Nah alkupaloiksi. Lauantaina tiedossa on todella paljon odoteltu M.I.A., jonka rinnalla kaikki muut sen päivän esiintyjät kalpenevat, vaikka Diplo kovin kampoihin laittaakin. Sunnuntai on ehkä se "vaikein" päivä, koska Girlsin lisäksi mitään semmoista ehdotonta must-see-juttua ei ole. Mutta ehkäpä Marina and the Diamonds ja The xx todistavat pohdintani turhiksi. Ja koko viikonlopun puolesta puhuu se, että kyllähän sitä nyt joka kesä joku festari on koitettava alusta loppuun!
--
Loppujen lopuksi vuodesta 2010 on tullut ihan yllättäen parhaita festarikesiä mies muistiin - Provinssissa on hyviä nimiä mutta ei itseäni kiinnostavia. Ilosaaren Dj Shadow ja Bad Religion olisi todella kovia muuten, mutta eivät ihan matkan arvoisia pelkästään ilman suurta lössiä. Siis jo edellä mainittujen lisäksi Suomi tarjoaa muutakin.
Oikeastaan ainoa asia, mikä jäi hampaankoloon, oli Pearl Jam. Ja se, että bändi ei suostu tulemaan Puolaa lähemmäksi Skandinaaviaa. Hetken pohdin mielessäni lähtöä Gdynian Open'er festivaaleille mutta jotenkin seuran rekrytoiminen vain jäi. Paikalla olisi ollut Pearl Jamin lisäksi myös 2manydjs sellainen nimi jota Suomeen ei tule, ja joka maistuisi. Samoin Portugalissa on Optimus Alive -niminen tapahtuma, jonka esiintyjälista on jotain taivaallisinta: Pearl Jam, LCD, Calvin Harris, Tiga, Way Out Westissä väliin jäänyt Crookers.. mutta toisaalta. En valita. Lähden sukulais-lomalle Lissaboniin jo parin viikon päästä, joten taitaa jäädä lopulta siihen ulkomailla pyöriminen tältä kesältä.
Ellei sitten Öllesummer Tallinnassa saa tekemään ekstempore-reissu 14.-17.7. maan rajojen ulkopuolelle. 30 eurolla festaripassi käteen, ja paikalla olisi Scissor Sisters, Calvin Harris ja kasa ihan outoja eestiläisiä nimiä. Ja toki HIM, perus-HIM. Saas nähä! Who's with me?! :D
Euroviisuista on jo kulunut monta päivää, joten suurin huuma on jo ohi. Ei enää aiheeseen liittyviä status updateja, ei ennakointeja ja suuria analyysejä koko juhlasta, koska juhla on jo mennyttä ja jäljelle ovat jääneet vain muistikuvat biiseistä.. vai.. onko? Kuka näitä enää tässä vaiheessa muistaa?
Minua huvittaa suuresti, että jo nyt on suurin osa viisuista unohtunut pois muistista, varsinkin ne joissa ei mitään erityistä ulkomusikaalista hauskuutta/erityisyyttä ole tukemassa esitystä. Armenialainen kaksimetrinen amatsoni ei hevillä unohdu, mutta hänen biisinsä kylläkin. Voittaja-Lenan söpö lava-habitus ja hauska aksentti jäivät kyllä mieleen, vaikka itse biisistä ei niitä kauhean tehokkaita koukkuja löydykään, perusrallatuksena kuitenkin ihan pätevä. Kreikkalainen Opa! toivottavasti unohtuu mahdollisimman pian, samoin kaamean tylsä Irlannin edustaja, ja Tanskan sanoinkuvaamaton plagiaatti-potpuri, johon oli saatu upotettua Ricky Martinin ja Christinan Aguileran duetto, taustoiksi The PolicenEvery Breath You Take ja kertsiksi ABBA:n The Winner Takes It All. Aikamoinen "catch them all"-tehtävä koko viisu.
"Okei, on se ihan söpö. I dig tattooed chicks."
Viisuissa oli tasan. Yksi. Poikkeus. Semi-finaaliesityksestä lähtien olin myyty Romanian nerokkaalle poppirallatukselle, ja finaaliin mentäessä uskoin loppuun asti, että tällä mennään pitkälle - kolmas tila sieltä tulikin. Hävitty ei huonoille, vaikka Turkin emobändin nimi (maNga, örgh) saakin kananlihalle. Ovi ja Paula Seding laulavat yksinkertaisesti tulella leikkimisestä, ja tietyllä tavalla tutuista elementeistä on vain saatu pirun toimiva kokonaisuus viisulavalle. Kuvaavaa on, että promo-video oli kuraa, ja semi-finaaliesitys niin ylivertainen, ettei edes finaalissa pystytty menemään over the top. Perusbiitti on elektronista kikkailua pianoin ja toi aluksi mieleen jopa Chromeon näppärät ja kirkkaat biitit, uskomatonta mutta totta. Duon välinen kemia välittyy esiintymisessä todella hyvin, ja kertosäe on ilmava eikä sullottuu liikaa täyteen turhuuksia, vaikka tyyli onkin hyvin erilainen kuin A-osassa. C-osan korkean äänialan hehkuttelu Paulalta vaati aluksi sulattelua, mutta jopa siihenkin tottui lopulta.
Sukkulointi Turun ja Paimion välillä kostautui niin, että päädyin elämään tätä viikkoa hyvin tyhjin käsin, ilman sen kummempaa tekemistä. Tenttiin lukemisen, tylsistymisen ja Rondo FM:n löytämisen lisäksi olen löytänyt myös pitkästä aikaa kirjat. Luin viimein Hermann HessenNarkissos ja Kultasuun loppuun, lähes vuoden odottelun jälkeen. Jotenkin vaikuttavaa, että muistin siitä huolimatta kirjan ensimmäiset 50 sivua kuin eilispäivältä kun siihen nyt tartuin, ja lopulta imin koko tekstin alusta loppuun. Muistan, kuinka joskus joku opettajani mainitsi Hessestä sen, että hänen kirjansa pitää lukea ennenkuin aikuistuu. Muuten niistä ei saa kaikkea irti - mutta olen jotenkin eri mieltä. Edelleenkin, näistä vain yksinkertaisesti oppii, itsestään ja ympäröivästä maailmastaan. Diippiä. Tämä oli vasta toinen lukemani häneltä. Pitää kiirehtiä seuraavien kanssa. Kenties Lasihelmipeli, tuo namedroppausten yleinen kohde.
Kenties maailman suurin rike on muuten ehkä se, että virtuaalitodellisuus, kiireen kulttuuri ja ihmisen pirstoutuminen vie liian helposti luontaisen kyvyn tarttua kirjaan. Varsinkin silloin, kun joutuu työkseen niitä lukemaan, ihan pakottavasta tarpeesta. Eipä siihen verrattuna se RSS-syötteen teksti ole yhtään sen sutjakkaampaa tai tärkeämpää. Päivänpoliittiset uutisaiheet muuttuvat viikkojen ja kuukausien myötä, smalltalk on kertakäyttöistä ajanvietettä, mutta suuret kirjalliset elämykset jäävät mieleen ikiajoiksi. Muistan edelleen Demiania lukiessani kokeneeni tunteet, vaikka sisältö onkin jo unohtunut lähes täysin. Veikkaan Kultasuun kohdalla käyvän aivan samoin. Järjestelinkin kirjahyllyäni kesää varten - yksi hylly pitää sisällään kaikki ne mielenkiintoiset, vielä lukemattomat teokset, jotka odottavat vain minun kärsivällisyyttäni. Eivät mitään muuta. Olen itselleni sen velkaa. Tällä hetkellä nokkimisjärjestys on seuraava:
My Wicked Wicked Ways - Errol Flynnin itsensä kirjoittama kirja itsestään, jota luen paraikaa. Sittemmin tuli huomattua nettilähteiden myötä, että aikalailla hän on puhunut palturia menneisyydestään. Sinäänsä tästä ei kuitenkaan ole mitään haittaa, koska legendat nyt vain sattuvat kiinnostamaan, ja milloin totuus on tarua ihmeellisempää.. no, tarua ei vain ole pystytty paisuttelemaan tarpeeksi vakuuttavasti? Ihme kyllä, jotenkin silloin tällöin päänpudistelua aiheuttamat Errolin kertomukset, jotka räikeimmin lyövät yli, opettavat miehestä eniten. Juurettoman, hedonistisen ja oman elämänsä legendaa elävän oppitunti.
The Player of Games - Iain Banksin scifi-romaani, jonka sain joululahjaksi ystävältäni. Vaikka kirjan nimi kieron huumorintajun omaavien korvissa on huvittava, oletan kyllä sisällön olevan aika.. haastavaa. En ole mikään hyvä tieteisrompsujen lukija, koska takana ei ole yhtään Philip K. Dickiä, Douglas Adamsiakin reilu yksi kirja. Ehkä pakottamalla pääsen sisälle tähänkin..
A Russian Journal - John Steinbeckin yhdessä Robert Capan kanssa tekemä matka USSR:n pelottavaan maailmaan on päätynyt kirjan sivuille. Alunperin kuulin tästä kun juttelin Capan elämänkerrasta kaverien kanssa, ja tästä sitten vinkattiin. Kumman kauan tämäkin on yöpöydälläni odottanut sopivaa hetkeä. Ehkäpä pitäisi asennoitua toisin - mielenkiintoista kirjaa varten hetki kuin hetki pitääkin muokata kunnioittamaan kirjallisuutta. Vähän kuin urheilu, syöminen ja muutkin luonnolliset tarpeet.
Ja tämän jälkeen on hyvä siirtyä kirjahyllyn ääreen. Tämä kaikki siis vain yöpöydän sopukoista. Ja kaveriksi Hot Chip – bändi, jota en ole koskaan muistanut kuuntelevani, ja jonka yhtään biisiä en ulkomuistista osannut sanoa. Kunnes tuli tämä biisi. Ai kun herttis.
Hommat alkaa olemaan paketissa. Maanantaina on suuri tentti ja sitä vielä tänään ja huomenna ressataan. Torstaina on filosofiaa, sitten on pari rästijuttua. Mutta sitten on siinä, ja olen valmis kesään!
Tässä voin mainita viimein pari asiaa ihan niinkuin kesän kunniaksi: Sain tuossa kuukausi sitten tietää, että lähden keväällä 2011 vaihtoon Kanadaan, University of Northern British Columbiaan (UNBC) opiskelemaan kaikkea pohjoisista opinnoista valtio-oppiin ja kansainvälisiin opintoihin. Paikkana on piskuinen 70 000 asukkaan Prince Georgen kaupunki, joka sattui yksinkertaisesti tarjoamaan kaikkea sitä mitä haluan. Sitä ympäröi uskomaton luonto, ja aikavyöhyke ja provinssi on oikea jopa Vancouver Canucksin fanittamiseen! Tulen varmasti kys. kaupungissa käymään niin usein kuin vain pystyn. Olen tuolla keväällä ja palaan kesäksi takaisin - mikäli en jää mantereelle vielä kesätöihinkin, aika näyttää. Ja syksyllä sitten takaisin graduryhmään Turkuun. Hommat skulaa! Tämän lisäksi vielä lähden kesäkuussa juhlistamaan kandiani Portugaliin perhelomalle viikoksi. Minulla ei ole mitään ennakko-oletuksia Lissabonin kaupungista, mutta ei myöskään yhtään tenttikirjoja joihin siellä pakenisin. Ei, siellä ei paeta mitään, ollaan vain!
Kesäisen ja iloisen kruunaa illalla roimeat synttäribileet, joita varten kaverini Eetu ja hänen kaverinsa varasivat vanhan kasarmirakennuksen jossa on pihalla grilli, mukana menossa on toki boolia, 100 ihmistä josta ehkä puolet jo tuttuja entuudestaan, livemusaa ja kolme DJ:tä, joista minä pahnanpohjimmaisena. En ole ehtinyt järjestökiireiltään soittelemaan lainkaan, joten olen kyllä aika täpinöissäni. Tekisin suunnitelluista biiseistäni Spotify-listaa, ellei olisi niin outoa biisejä että eivät sieltä löydy. Päivän teema on aurinko silmissä, lämpö iholla, hyvä fiilis. Näillä mennään!
Aiheena oli suomalaisen diplomatian ja ennen kaikkea asekauppa- ja lainanottotunnustelujen eteneminen Washingtonissa vuoden 1939 alussa - aikana jolloin toinen suuri Maailmansota ei ollut vielä mikään itsestäänselviö. Alunperin työn inspiraationa toimi yksi Poliittisen historian peruskurssin essee, jota varten keräsin valtavasti lähdemateriaalia ja esimerkiksi yhden äärimmäisen mielenkiintoisen amerikkalaisen gradun Talvisodan aikaisesta Washingtonista. Kiinnostuin valtavasti muutenkin Suomen lähettiläs Hjalmar J. Procopén teoista itse talvisodan kynnyksellä ja sen aikana, ja loppu oli historiaa. Procopésta oltiin jo tehty gradu, ja aihepiiri tietenkin on ihan läpikotaisin tutkittu, mutta onnistuin mielestäni oikeuttamaan tutkimukseni hyvin. Tosin yksi Hannu Rautkallion omaa tyhmyttäni unohtama teos oli tuhota koko tutkielmani.. onneksi löysin sen jo niin myöhään, että perääntyä ei enää kannattanut ja sain homman pakettiin kunnialla. Rakenteesta tosin tuli hiukan palautetta ja se varmaan arvosanaa laskee aikalailla.. mutta minkäs teet, priorisoin kevään ajankäyttöni ihan itse ja voin siihen nähden olla ihan tyytyväinen lopputulokseen.
Ja parasta kaikessa - muistan kuinka jo ala-asteikäisenä poikana lueskelin Talvisodan kroniikkaa ja pohdin, miksi ihmeessä Jenkit tyhmät eivät auttaneet Suomea ja rahdanneet tänne pyssyjä ja lentsikoita, mokomat! Ja nyt saatoin VTK-tutkielmassani vastata tähän pikkupojan esittämään kysymykseen. Jee!
---
Yksi facepalm: "Spellcheck on turhuutta"
"In one of the most dizzying half-hours in stock market history, the Dow plunged nearly 1,000 points before paring those losses—all apparently due to a trader error. According to multiple sources, a trader entered a "b" for billion instead of an "m" for million in a trade possibly involving Procter & Gamble." (CNBC)
Itsellehän tuli tuon kandin kanssa arvioinnin aikana facepalmailtua muutamien korjaamattomien typojen äärellä. Mutta tämä kaveri on varmaan ottanut oman kirjoitusvirheensä himpun verran raskaammin. (Kuvan lähde: NY Suns; vaikka kyseinen kaveri jotain varmasti tunaroikin, ei hän ole jutussa esiintyvä kaveri.)
Agentti ZIGZAG oli 2. Maailmansodan aikainen kaksoisagentti, todellinen oman elämänsä intiaani. Hänen elämänsä oli hienoa playboy-meininkiä - snobimaisesti elellyt Eddie räjäytteli työkseen kassakaappeja, kunnes poliisi sai hänet kiinni Jerseyn saarella huolimatta kuuleman mukaan teatraalisista pakoyrityksistä huolimatta, ja laittoi hänet poseen. Kun saksalaiset miehittivät saaren ja sitä kautta Chapman päätyi heidän käsiinsä, hänet nähtiin ideaalina vakoojana taustansa takia. Hänet koulutettiin ja heitettiin laskuvarjolla takaisin kotimaahansa, jossa hän kuitenkin samantien ilmiantoi itsensä ja lopulta ryhtyi Brittien kaksoisagentiksi.
Saksalaiset halusivat, että Chapman tuhoaisi de Havillandin Mosquito-lentokoneita tekevän tehtaan, ja luotiin täydellinen huijaus, jossa luotiin teennäisesti valtava räjähdys tehtailla, vanerista tehdyt teko-koneet lentelivät palasina ilmaan, ja niin saksalaiset kuin itse tehtaan työntekijätkin ottivat teon täydestä. "Pisteenä iin päälle" Saksaan palanneelle Chapmanille myönnettiin ainoana brittinä Rautaristi, ja hänet passitettiinkin siitä eteenpäin ensin Osloon lopulta kouluttamaan lisää saksalaisia vakoojia, ja lopulta takaisin Britteihin välittämään (vääristettyä) tietoa V1-pommien tuhotöistä.
Kaiken tämän lisäksi miehellä oli aikamoinen rakkauselämä - nimittäin sodan aikana hänellä oli rakas sekä natsi-Saksan miehittämässä Norjassa että kotona Briteissä, joita molempia sikäläinen valtiovalta tuki Chapmanin aseman takia. Sitten vielä sodan päätyttyä tyyppi dumppasi molemmat naiset ja meni jonkun aikaisemman naistuttavansa kanssa naimisiin. Sodan jälkeen hän sortui myös useasti rikoksiin, mutta oli sodanaikaisten tekojensa ja tietojensa takia aika tiukasti valtiovallan kanssa kytköksissä, eikä juurikaan joutunut teoistaan edesvastuuseen.. kaiken lisäksi mies asui Irlannissa linnassa, kertoo Wikipedia.
Mulla onkin vain yksi kysymys - kuka tätä kaveria näyttelisi parhaiten Hollywood-leffassa? Jude Law kenties? Ewan MacGregor? Jompikumpi Fiennesin veljeksistä? Sen leffan haluaisin kyllä nähdä, mein gott! Lähteet: Wikipedia, MI5)
---
Yksi hauska keksintö: Gorillalasit!
Eräässä eläintarhassa joku nainen oli tuijottanut gorillaa liian läheltä liian kauan, ja tämä oli hermostunut niin, että repi naisen mukaansa ja antoi tälle selkäsaunan. Nyt samainen puisto jakelee kävijöille laseja, joilla ehkä pystytään välttämään moiset tuijotus-onnettomuudet. Toimivat muuten varmasti myös baarissa hyvin ehkäisynä litsareilla miehillä, jotka eivät ole oppineet silmäkulmasta katselun jaloa taitoa. (Lähde: Gurney Journey.)
---
Yksi mielenkiintoinen paikka: Kotšegarka.
"Vallattu klubi Kotšegarka eli Pannuhuone sijaitsee entisen suomalaisen teatterin kellarikerroksessa. Se on viipurilaisten muusikoiden, taiteilijoiden ja muuten vain vaihtoehtoihmisten tyyssija."
"Ruokalista on halpa, täyttävä ja toimii vedenkeittimen varassa. Eurolla saa valmisjauheesta perunamuusin tai keiton nuudelipaketista, jolla on venäjäksi vähemmän mairitteleva nimi pummipussi."
"Kaupunginhallinto on pitkään yrittänyt häätää pannuhuonelaisia keskustan maisemia pilaamasta. Viime vuonna se uhkasi nostaa klubin vuokran kaksinkertaiseksi. Baarin tulevaisuus on yhä epäselvä." (HS)
Tulee mieleen ihan rakkaat osakuntamme, mutta Venäjällä. Jännää! En ole muutenkaan koskaan käynyt Viipurissa koskaan ja sinne joskus olisi tarkoitus suunnata. Toivottavasti paikka on silloin vielä pystyssä..
---
Yksi musiikkilöytö: The Divine Comedy
Koskaan ennen ole oikein sydämessäni löytänyt skotlantilaiseksi mieltämääni "tweepoppia". Nuo bändit kuulostavat edelleenkin korviini aina niin kovin itsekeskeisiltä ja särähtävät ilkeästi korvaan. Vain Camera Obscuran My Maudlin Career on ollut tässä suhteessa poikkeus. En ole tästä syystä tutustunut koskaan kunnolla The Divine Comedyyn.. vaikka bändi onkin Irlannista, opin vasta taannoin. Eikä kyllä mitenkään rinnastettavissa muutenkaan ärsyttävään itsekeskeiseen näpräilyyn. Äänimaailmat on eloisia, mielenkiintoisia ja suarastaan raikkaita, sanon ma!
Bändi julkaisee juuri lähipäivinä uuden albuminsa Bang Goes The Knighthood, kertoi minulle Katosblogi, ja koska uuden albumin sinkku At the Indie Disco kuulosti niin pirun näsäviisaalta, niin pakkohan se oli kuunnella. Ja herranjestas on iskee kuin sata salamaa. Jollain kierolla tavalla tämä kertoo juuri Turun Dynamosta, ja epäilemättä myös minkä tahansa muunkin skene-klubin perusmenosta. Jollain yhdistin heti The WombatsinLet's Dance to Joy Division -biisiin, vaikka meininki onkin paljon letkeämpi. Aika herttainen, suorastaan, että ei edes koko ajan ajattele meininkiä ironisesti.
Tästä innostuneena kuuntelin muutenkin hiukan enemmän The Divine Comedyn tuotantoa, ja kunhan pääsin ekan albumin räävittömästä keskeneräisyydestä ja monotonisuudesta yli, toinen albumi Liberator on iskenyt todella lujaa.. kuuntelen aina kaikkien bändien diskografiat alusta alkaen jos kyseessä on pitempään soitellut yhtye. Ja nyt vaikuttaa hyvältä, todella hyvältä, ja innolla voikin siirtyä seuraavan albumin pariin, kunhan tästä olen saanut tarpeekseni. Tässä uuden sinkun kaveriksi tuon albumin eka sinkku The Pop Singer's Fear of the Pollen Count. Mainiota!
Ennen yöllistä pakerrustani, tekee mieli hehkuttaa hiukan bändiä nimeltä Kiki Pau. Olin tuossa juuri heidän keikallaan, joka ei itse keikkana ollut mitenkään loistava, mutta kyseinen bändi nyt vain toimi kuin sata salamaa. Bändi-ilta oli erään nimeltämainitsemattoman ainejärjestön järkkäämää.. ja en nyt jaksa sanoa muuta kuin, että luuli kuin olisi ollut jossain hautajaisissa. Niin jäätävää rokkipoliisipönötystä ja staattisuutta oli siinä yleisön eturivissäkin, että välillä mietti.. miksi maksoitte itsenne sisään katsomaan tätä bändiä? Mahdollisesti syy olikin, että kyseessä oli vain skene-pätevyyden harjoittelukerta Flow'n julkaistun esiintyjälistan kunniaksi tai jotain. Sigh.
Mutta Kiki Pau itse. Monille varmasti tuttu nimi, minullekin tätä keikkaa ennen. Bändi julkaisee Johanna Kustannuksella, joka on kuitenkin koti sellaisille iki-ihanuuksille kuin UB ja Regina, joten siinä mielessä luottamus kohdillaan. Tosin viimeksi, kun olen saapunut keikalle tietämättä enempää bändiä kuin että kyseessä on "just niinku parasta suomalaista juuri nyt", niin olen pettynyt. Kiki Pau on periaatteessa.. pop-rokkia. Ei mitään enempää, eikä sen vähempääkään, ja biisintekijöinä kaverit ovat kyllä hakoja. Uusin albumi White Mountain on todella päteviä hittejä täynnä, ja tänään jopa vanhemmat biisit, joista en ole ikinä kuullutkaan, toimivat ensikuulemalla. Se vaatii oikeasti tosi paljon. Hyvä meininki pelkistetyillä välineillä, ilman mitään turhia kikkailuita. Välillä keikan aikana tuli mieleen jostain syystä Steely Dan, välillä Wilco.. eikä välttämättä sen takia että kuulostaisivat samoilta (eivät!), mutta sen tunnelmansa puolesta.. ei huono.
Koska youtubessa on niin vähän mitään heiltä, niin tässä teille saatiksi, armahat, albumin 1. biisi - An Old Song.
Hei! Olen Tatu! Popkornia on minun blogini, joka on kaikkia todennäköisyyksiä vastaan ollut pystyssä jo vuosia. Kirjoitan musiikista ja musiikkiteollisuudesta, elokuvista, maailman yleisestä menosta (politiikan ja somen painotteella), jääkiekosta sekä kaikesta, joka hermoani kulloinkin kutkuttaa. Olen poliittisen historian opiskelija, sivuaineinani luen myös englantia, valtio-oppia ja erilaisia alueopintoja. Aion valmistua asap, joten juuri nyt minua työllistyttää gradu somen/politiikan aihepiirissä.
Juuri nyt innostun:, Omasta kodista, Wilcosta, hyvästä karmasta, chilistä, tanssista.
Oma kuva: Yours truly Otsikkokuva: Rough Cut (2008) Thanks to Cinema is Dope!
Posts
