Pau!

Ennen yöllistä pakerrustani, tekee mieli hehkuttaa hiukan bändiä nimeltä Kiki Pau. Olin tuossa juuri heidän keikallaan, joka ei itse keikkana ollut mitenkään loistava, mutta kyseinen bändi nyt vain toimi kuin sata salamaa. Bändi-ilta oli erään nimeltämainitsemattoman ainejärjestön järkkäämää.. ja en nyt jaksa sanoa muuta kuin, että luuli kuin olisi ollut jossain hautajaisissa. Niin jäätävää rokkipoliisipönötystä ja staattisuutta oli siinä yleisön eturivissäkin, että välillä mietti.. miksi maksoitte itsenne sisään katsomaan tätä bändiä? Mahdollisesti syy olikin, että kyseessä oli vain skene-pätevyyden harjoittelukerta Flow'n julkaistun esiintyjälistan kunniaksi tai jotain. Sigh.

Mutta Kiki Pau itse. Monille varmasti tuttu nimi, minullekin tätä keikkaa ennen. Bändi julkaisee Johanna Kustannuksella, joka on kuitenkin koti sellaisille iki-ihanuuksille kuin UB ja Regina, joten siinä mielessä luottamus kohdillaan. Tosin viimeksi, kun olen saapunut keikalle tietämättä enempää bändiä kuin että kyseessä on "just niinku parasta suomalaista juuri nyt", niin olen pettynyt. Kiki Pau on periaatteessa.. pop-rokkia. Ei mitään enempää, eikä sen vähempääkään, ja biisintekijöinä kaverit ovat kyllä hakoja. Uusin albumi White Mountain on todella päteviä hittejä täynnä, ja tänään jopa vanhemmat biisit, joista en ole ikinä kuullutkaan, toimivat ensikuulemalla. Se vaatii oikeasti tosi paljon. Hyvä meininki pelkistetyillä välineillä, ilman mitään turhia kikkailuita. Välillä keikan aikana tuli mieleen jostain syystä Steely Dan, välillä Wilco.. eikä välttämättä sen takia että kuulostaisivat samoilta (eivät!), mutta sen tunnelmansa puolesta.. ei huono.

Koska youtubessa on niin vähän mitään heiltä, niin tässä teille saatiksi, armahat, albumin 1. biisi - An Old Song.

Kuva: Kaapon kuvausblogi.

Kitarat kertovat

Aurinko sen kun porottaa. Kun deadline lähestyy lähestymistään, tarvitaan kovia aseita auttamaan pulassa. Ei mitään hyssyttelyä, vaan ronskia rokkia. Blood Red Shoes toimii tähän tarkoitukseen. En tiedä näitä flavour-of-the-month-hommia oikein vuoden 2010 osalta, mutta en näe mitään syytä miksi tämä bändi ei voisi olla muutakin. Jotenkin homma tiivistyy siihen, että en voi yleensä sietää bändejä, joiden bassotaustat on yksinkertaisia, mitäänsanomattomia, taustalle sulautuvia ilman, että kitarariffit pitävät tahdin yllä. Tästä syystä esimerkiksi Bloc Party on niin lähellä sydäntä, ja mielestäni arkkityyppinen huono brittipoppi on täysi kys. bändin vastakohta. Mutta tässä brighton'laisessa pumpussa on kaksi jäsentä - Steven Ansell laulaa ja rumpaloi, Laura-Mary Carter laulaa ja kitaroi. Missä basso?! En tiedä, mutta minua ei edes kiinnosta.

Meininki on mielenkiintoista. Äänimaailmat lähtevät jo hiukan kauemmas ajassa taaksepäin. Säröä piisaa ilman että homma lähtee punkkeiluksi, ja tahti pysyy tiiviinä koko ajan, biisit mielenkiintoisina, laulajien äänet sopivat toisiinsa kuin paita & peppu. Oi kyllä, tää bändi varmasti jää alitajuntaan hetkeksi. Kuunnelkaa ehdottomasti ainakin tuo "Don't Ask", joka minutkin alunperin nappasi mukaan bändwägöniin!

Kaveriksi tähän sopii myös vanhempi tapaus. Kuuntelen tällä hetkellä Pearl Jamia paljon, ja sitä ennen tutustuin entisten jamilaisten bändiin Mother Love Bone ensimmäistä kertaa. Loistava parin euron löytö - One Tree Hillin soundtrack (ha!) - tutustutti grunge-biisiin, joka ylittää eeppisyydessään kaikki muut grunge-biisit. Bändin solisti Andrew Hill kuoli aikoinaan läpimurtoalbumin aikoihin, ja koskaan ei voidakaan tietää, mihin hänen johdollaan grunge olisi ajautunut. Pearl Jam antaa osviittaa tottakai tästä jollain tasolla, mutta jotkut asiat silti eivät koskaan ratkea. Niitä voi vain pohtia, kukin omissa pienissä päissään.

It's coming along, you can feel it in the air! *sneeze*

Hui!

Edellisestä päivityksestä on puolitoista kuukautta. Ja valitettavasti usein ihan syystä. Näin vapun lähestyessä olen huomannut kuinka hektistä elämä voi olla, kun siihen ympätään mukaan pari järjestöä joista toinen toimimattomuutensa vie henkisiä voimavaroja, yhdet 85-vuotisjuhlat joita varten kerätään parin tonnin budjetti, 50-60 opintopisteen kevätsuunnitelma, joissa mukana kandiseminaari.. ja sitten vielä elämä. Ja blogi. Kuinka ikävää onkaan siirtää mieluisaa kirjoitushommaa to-do-listalla aina sieltä päältä pohjalle kun seuraava deadline tulee tosiasiaksi. Tällä hetkellä olen ihan kunnon ns. hiatus-moodissa, että saan ensi viikon perjantaihin mennessä kandini kuntoon.. jonka jälkeen seuraa pitävät toukokuun alun lukuisat tentit. No mutta! Ei turhaa synkistelyä, koska kesä on jo ovella..

Ohessa niitä juttuja, jotka symboloivat juuri tällä hetkellä tapahtuvaa. Rauhallisuus ei ole ehkä vielä se juttu, koska kaikenlainen indie-pimputus lukemisen ja kirjoittamisen yhteyteen ei ole koskaan sopinut. Siihen vain tuudittu liikaa. Joten sen sijaan energiaa antavat iloiset, ronskit ja yhden biisin kohdalla jopa kornit elementit. Kuka sanoi, ettei pop voisi tarkoitusperistään huolimatta olla vain ihan pirun nokkelaa?

Dj's From Mars ovat kunnostautuneet mash-uppien puolella todella mallikkaasti - heidän myspacensa on täynnä hänen diskografiaansa youtube-linkkien kera. Alun perin tutustuin heihin ihan jäätävän hauskan Metallica-Lady Gaga -revittelyn takia, mutta jotenkin tämä räppibiisin parantelu on vielä suurempi ansio. Vihaan sitä alkuperäistä (tai vähintään asennoidun "ihansama"-tavalla) mutta tässä vain on sitä jotain, heidän versiossaan.

Example on sellainen nimi, josta en tiedä mitään. Enkä ole selvittämässä ellei siihen jotain uutta syytä viriäkään. Alunperin tämä biisi löytyi blogien kautta sellaisena hittituotteena, jonka kimppuun jokainen remiksaaja iski hampaat irvessä. Mutta musta tässä alkuperäisessä versiossa on vain sitä "jotain". Vähän samanlainen suhde kuin Calvin Harrisin I'm not alone-biisin, joka kyllä on pirun hyvä, ja muutkin sen myöntävät, mutta silti sitä ei ihan heti ensimmäiseksi tule laitettua soimaan tanssilattiallekkaan. Mutta tästä vain tulee niin hyvä fiilis, ettei mitään rajaa. Ehdotonta Uittamon aurinkorantojen odottamisen tunnelmaa. Soinee myös osakunnan tanssilattialla, mikäli dj-nakki napsahtaa!

Tähän sekavuuteen on hyvä päättää. Mitä käy, kun selailee Canucksien lätkäfoorumeilla ja jengi kommentoi youtuben hauskaa tekstitys-palvelua, joka tuottaa ihan uskomattoman tyhmiä lausahduksia? Joku tokaisee, että kuulostaa ihan tältä videolta.. ja voilá! Mä vain jotenkin hullaannuin tähän fiilikseen ensikuulemalta. Laulaja on Adriano Celentano joskus 60-70-luvulta, joka ilveilee amerikkalaiselle pop-musiikille gibberish-tyyliin. Videon nimi jo tässä tapauksessa kertoo pelin hengen - sillä kyllähän amerikanenglanti tuolta hiukan kuulostaa, vaikkei siitä selkoa saakkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Mutta tsekatkaa mitkä koreografiat. Uuh.

Ei tältä sanomalta tuu muuta mieleen. Mä lähden tästä baanalle taas, kouluttautumaan JV:ksi jalitsupeleihin, jatkamaan kandia, elämään kiireistä huhtikuuta. Kun vain jossain välissä uskallan ja kehtaan, heitän tänne jotain kesän festarifiilistelyistäni ja mahdollisesti kanadalaisista jutuista.. syy siihen selviää sitten, jotkut jopa tietää jo nytkin. :)

Puolustusvoitto kiireestä

Kaikkien näiden kuukausien lumi on muuttunut harmaaksi rännäksi. Yliopistossa on menossaan perioditauko ja siksi myös tenttejä tursuaa joka tuutista. Tekemistä piisaa, vielä aurinko ei aivan pilkistä piristämään ahkeraa taapertajaa. Ei kuulosta hyvältä, eihän?

Kuitenkin kiitos musiikin, tästäkin voi selvitä. Vaikka kävinkin viime lauantaina ihastelemassa kolmevuotiasta Hitto!a elektromeiningein, kuitenkin lähiviikkojen musiikki on ollut lähinnä toista ääripäätä - rauhoittavaa, hiljaista, zen'mäisen viileää tuudittautumista. Musiikki on välillä pakotie, ja liiallinen fiilistely voikin viedä kauas pois todellisuudesta. Joskus sekin on vain tarpeen.. ainakin itse pakenen aina tiettyjen biisien taakse karkuun ankeita maanantai-aamuja.

.. ja, ihan aiheeseen kuulumatta, pakko nostaa hattua yliopistoväen lakkovaroitukselle. En voi sanoa muuta kuin että jo oli aikakin. Kun mikään ei toimi, kaikki niin sanotusti valuu alaspäin. Humanitas ry:n hallituksessa istuminen ei ole ollut koskaan niin uuvuttavaa kuin tänä vuonna, vaikka tällä kertaa sihteerinä pitäisi paljon helpompaa kuin esimerkiksi kopona konsortio-hullutteluissa 2007. Tiedekuntajärjestön ei pitäisi joutua kokoustamaan kerran viikossa ylipitkästi - systeemissä on nyt perustavanlaatuisesti vikaa.

Tiedostava Youtube-paraati

Mulla on se paha tapa, että jätän hyviä muistamisen arvoisia youtube-videoita selaimeeni kökkimään, ja sitten unohdan ne sinne viemään konetehoja. Nyt on aika taas vähän purkaa hyviä löytöjä!

Olen historian opiskelija ja harrastelija, joten tämä kyllä iski nauruhermoon. Mitä tapahtuu, kun yhdistetään mitäänsanomaton mutta tunnistettava poppibiisi sekä Perustajaisien mytologia? Huumoria, jota akateeminen arvostaa! Jotkut kommentoivat youtube-linkin keskustelussa sitä, miksi mukana ei ole vakavia aiheita, vaikkapa orjuutta. Voi notta, hiukkasen sitä hymyä kehiin nyt sentään, hieno idea, sanoisin heille.

Ranskalaiset on tuottaneet ja ohjanneet tällaisen John Carpenteria kunnioittavan lyhkärin "Zombie Zombie", joka on tehty vanhoilla G.I. Joe -nukeilla ja ihan pettämättömällä tyylitajulla. Muistan sen, kun joskus Justice kertoi käyttäneensä juuri vanhoja kauhuleffa-musiikkeja sample-pohjanaan. Jotenkin tästä näkee taas sen, kuinka synkkää ranskalainen musiikki onkin parhaimmillaan. Suorastaan ghastly!

Awwww. Bzlbrltszfgh! ♥

Menkööt kipulääkityksen piikkiin koirafiilistelyt. Ja sen, että harmittelin eilen sitä, kun vaihdossa olleiden kaverieni koira pyöri pitkästä aikaa osakunnalla ja se pelkäsi kävelykeppiäni :(. Loukkasin jalkani maanantain kunniaksi kun.. potkaisin seinään ärtymyksestä. Ei välillä mene vahvasti.

Kaksi ensimmäistä videota on muuten löytynyt Likecoolin kautta. Suosittelen lisäämään vakiluetteloihinne - paljon kaikkea mielenkiintoista aina. Tänäänkin sieltä löytyi esimerkiksi video, jossa kaksi muovikassillista appelsiineja valjastettiin iPhonen lataamiseen. Meinasin tehdä jonkinsortin kommenttia tästä, ja mainita nälkäänäkevät kehitysmaan lapset sekä Apple-pelleily.. mutta nääh. Olkoot tämä postaus lämminhenkinen laskiaisen kunniaksi. Nyt kepit kantoon, haalarit niskaan ja Tähtitorninmäelle katselemaan hassuja kelkkoja! Kaikille siis riehakasta talvipäivää, pyörikää siellä lumessa ja kastakaa sukkanne eteisessä, kunhan varmistatte ensin että on kuivat vaihtarit. :)

Your services are no longer needed, Hugh Grant.

Jännää on ilmassa. Tammikuun uusvuosi-projektit onnistuivat lopulta oikein hyvin, ja jotenkin ihmeen kaupalla koko kuussa söin aivan poikkeuksitta lukuunottamatta enemmän kasviksia kuin ennen, vältin punaista lihaa (miinus 4 poikkeus ruoka-annosta) ja suosin paljon papuja ja kalaa. Kofeiinin ja alkoholin käyttö oli myös minimaalista. Ja nyt kun nämä kuukausipohjaiset uurastukset ovat ohi, on koko helmikuun alku ollut kunnon tarpomista. Dediksiä, uupumusta niin järjestötöistä kuin bileistäkin, mitä ihmettä! Kaiken logiikan mukaan tammikuukin oli kuitenkin aika kiireinen ja tekemistä täynnä, joten vaikuttaa siltä, että on parasta siirtyä takaisin "panostusta vaativiin" ruokatottumuksiin. Ei se lopulta niin vaikeaa ollutkaan, ei sitä välillä edes tiedostanut.

Kiireestä huolimatta pari leffaa on tullut katsottua. Ja Finnkino senkun tarjoaa lisää mielenkiintoisia juttuja koko ajan.. Princess Mononoke tulee viimein teatteriin Suomessa! Harmi vain että kyseessä on yksi niitä harvoja anime-pätkiä, joiden englanninkielinen ääniraita on mielestäni alkuperäistä parempi. Prinssi Ashitaka kuulostaa 12-vuotiaalta astmaatikolta japaniksi, ja paljon vakuuttavammalta Billy Crudupin äänellä. No, ehkäpä en valita, koska Miyazakia on aina hienoa nähdä kaikesta huolimatta isolta kankaalta. Ja ennen jo hehkuttamistani pätkistäni Nine senkun lähenee ensi-iltapäivänsä kanssa, kuten myös The Men Who Stare At Goats. Kriitikkotuttu kehui pressi-ennakossaan nähneensä Ninen ihan taivaisiin, joten hyvää odotellessa..! Myös Shutter Island vakuuttaa, ollakseen DiCaprio-Scorcese-yhteistyö; kyseisten herrojen nimet jotenkin uuvuttavat minut nykyään apatiaan pelkästään ne toteamalla, mutta tästä on jostain syystä hyvät täpinät odottamassa. Siitä huolimatta, että The Departed oli mielestäni huonoimpia palkittuja leffoja aikoihin.

Sunshine Cleaning (2008, Dir. Christine Jeffs)

"Rikkinäisten ihmisten löytöretki järkevyyteen" 7/10

Sunshine Cleaning iski silmääni jostain syystä, jota en oikeasti muista. Kohtuullisia arvosteluita ja Sundance-maininta. Aihepiiri oli minulle tuntematon ennen katsomista, mutta Amy Adamsin nimi toisaalta houkutteli katsomaan, millainen karisma kaksinkertaisella oscar-ehdokkaalla oikein on. Todella hyvä, ottaen huomioon kuinka vähän sisältöä tässä elokuvassa on, ja kuinka hyvin se toimii.

Adams näyttelee ihan hyvännäköistä ja leppoisaa yksinhuoltajaäitiä Rose Lorkowskia, joka tsemppaa itsensä siivoustöihin joka aamu positiivisilla mantroilla ja pärjää niin ja näin. Kulissien takana homma ei juurikaan toimi, koska poika on luonteeltaan oikukas ja vaatisi erityishuolta yksityiskoulussa, perheen pikkusisko vaatii lähes yhtä paljon huolta kuin poikakin, loistava Alan Arkin on isänä epävakaa idealisti suurine ideoineen jotka tuntuvat aina hajoavan käsiin, ja salasuhde aviossa olevan miehen kanssa murtaa Rosea sisältä hiljaa. Pojan tarve siirtyä yksityiskouluun synnyttää yltyneen rahantarpeen ja Rose kokeilee kykyjään hyvin omituisessa työssä hetken mielijohteesta - hän perustaa siskonsa Norahin (Emily Blunt) kanssa firman, joka siivoaa rikospaikkojen ja muiden ikävien tilanteiden jälkiä. Verta, suolenpätkiä ja sen sellaista. Pirteä Rose päättää yrityksen nimeksi Sunshine Cleaning, ja siitä se homma lähtee.

Homma etenee selkeästi. Hyvin sanalla "peppy" kuvattava Rose iskostuu tarinan myötä silmiemme edessä kauniista kasvosta ahkeraksi uurtajaksi, joka haluaisi vain tuntea olevansa arvostettu ihminen ja onnistunut äiti. Yritystä häneltä ei ainakaan puutu, ja lopulta hänessä on vain liikaa hyviä piirteitä, jotta hän ei ansaitsisi muuta kuin jotain oikeasti hyvää. Likaisen firman kautta syntyy tilanteissa, joissa myös Norah löytää itselleen mielijohteen, joka johdattaa häntä kohti aikuisuutta ja pohtimaan sitä, miksi hän luonteeltaan niin ajelehtiva kuin on. Samalla kaiken tämän aikana perheen isä lähtee myös touhuun mukana sivuhahmona, jonka toilailuja ehkä hiukan naiivimpi elokuva katsoisi hyvällä, mutta oikeassa maailmassa häntä viedään kuin kalaa narussa. Sunshine Cleaning kertoo loogisen tarinan ihmisistä, joille välillä käy hyvin ja välillä huonosti. Idealisti ei pärjää, mutta raa'alla työnteolla hänkin saattaa itselleen hetken lohdun, ja toivon paremmista olosuhteista.

Sinäänsä elokuvalla on sydän kohdallaan, ja se toimii kasvukertomuksena working (poor) girlille. Ja tarinan lopuksi jokainen oppii itsestään jotain uutta. Elokuvassa ei ole lopulta mitään vikaa, vaikka se ei tunneskaalassaa ihan taivaisiin ylläkkään. Tarpeeksi särmää siinä on kuitenkin ollakseen toimiva feelgood-leffa, joka ei saa siirappia valumaan korvista. Amy Adams on myös tämän perusteella oikeasti hyvä näyttelijä. Tähän mennessä pidin häntä vain jonkinsortin Disney-prinsessa-näyttelijänä. Onneksi väärinkäsitykset voi korjata.

Up in the Air (2009, Dir. Jason Reitman)

"Kyynisen maailman empaattinen opetusvideo" 9/10

Up in the Air oli ennen kaikkea spontaani valinta. Itseasiassa en tiennyt siitä mitään ennenkuin hetkeä ennen yhtäkkistä vapaa-iltaa hyvässä seurassa tuttavani kehui leffaa parhaaksi mitä oli tänä vuonna nähnyt. Samainen ihminen on suositellut minulle jo vuosia hyviä 70-luvun kaahailuleffoja, joihin en ole osannut tarttua. Olin hänen sinnikkyydelleen ja hyvälle maulleen velkaa sen verran, että tein valintani. Luulin pitkään, että kyseessä oli se animaatioleffa, jonka julisteessa oli vanha setähahmo leijumassa ilmapalloilla! Se oli Up, ja voi olla että tämä lentää ihan omissa maailmoissaan siihen verrattuna. Heh, heh.

George Clooneyn Ryan Bingham on hyvin itsetietoinen hahmo ruudulla. Mies erottaa duunikseen ihmisiä, ja tekee sen kyllä hyvin. Eri asia on se, miten hänen 300+ vuotuista lentopäivää ja matkalaukkuelämäntyyliinsä vaikuttaa hänen elämänlaatuunsa. Pintapuolisesti hyvin smooth mies löytää itsestään parannettavaa ja säröjä, kun Anna Kendrickin näyttelemä uusi tulokas, modernin potkimiskulttuurin uraraketti astuu kuvioihin. Bingham joutuu näyttämään tälle alan temppuja ja realiteetteja, ja lopulta hän sortuu itse kyseenalaistamaan sitä, millaiseksi koko kulttuuri on hänet tehnyt. Miehenä, joka ei ole koskaan kotona. Tai jolla ei oikeasti ole kotia.

Leffassa on komediaotteensa lisäksi harvinaisen syvällinen sanoma siitä, millaisia ongelmia nykyinen hektinen elämäntyyli aiheuttaa ihmisille. Riippumatta siitä, ovatko se sinut sen kanssa tai eivät. Huomaa kuitenkin, että tekijä on sama kuin Junolla, koska lämminhenkisyys, tuo kuuluisa lämminhenkisyys säilyy kaiken aikaa toiminnassa mukana, vaikka sympaattisuutta saa välillä ehtiä elokuvan ihmisistä aika pitkään. Vaan kyllä se sieltä pinnan alta löytyy kun vähän rapsuttaa. Ja sit ei käy hyvin. Kylmä maailma, kuiteskin! Eijohelbboo.

Ps. kävin myös katsomassa kavereiden kanssa Avio-Onnea Morganien tapaan, kun ilmaislipulla pääsi. On muuten surkein elokuva miesmuistiin, ristin merkkiä eteenpäin Castle Rockiin päin, mitä kauheetaa, hyi hyi! Myötähäpeällisiä vitsejä, Hugh Grant näyttelemässä väsähtynyttä Hugh Grantia.. leffaseura oli tietenkin mitä parhainta.. jotain vain kertoo, että teatterin mukavin hetki oli hymähtää kun kaverin popcornit valahti pitkin salia vahingossa. Enkä ole edes sillain edes vahingoniloinen ihminen, toisinkuin taustavoimat tuon pätkän takana.

Kuvat #1 #2

Levy-yhtiöitä yli muiden, onko heitä?

Oma vastaukseni kysymykseen postauksen otsikkossa on - en tiedä. Hämmennyn tietyllä tavalla siitä, kuinka tietyt erityisen uskottavilta kuulostavat levy-yhtiöt niin usein saavat ihmisiä faneikseen, jotka sitten vannovat yli kaiken näiden tuotteiden nimeen. Tietenkin joiden rooli musiikkiteollisuudessa on erityisen suuri, mutta en vain näe sitä palvomisen kulttuuria itselläni. Lukuunottamatta Johanna Kustannusta, joka yllättäen UB-kytköksensä takia on minulle niin tuttu, todella harva lafka on jättänyt minulle erityistä muistijälkeä, pysyvää lupausta laadusta. Joskus elektro-innoissani tutut nimet toistuvat tuottajatiedoissa, mutta jotenkin en vain voi luottaa siihen, että jonkun organisaation alla kuteva mikä-tahansa-bändi olisi vain sen maininnan takia ehdoton must-see. Kerran vein levykauppa Kaneen vaihdossa vanhoja cd:itä ja myyjä tarttui kiinnostuneena Sage Francisin levyyn, koska sen tuottaja taisi olla Epitaph - punk-levyistään kuuluisa lafka, ja punkkari kysyi mistä on oikein kyse. Kun kerroin Sagen laulavan "punk-henkistä" räppiä, joka mielestäni sopi lafkalle, sain vastaukseksi vain silmienpyörittelyä ja kielteisen vastauksen. Että siinä tässä se nähtiin, ei kaikkia voi aina miellyttää!

Yksi levy-yhtiö on tästä huolimatta toistunut musiikkivalinnoissani lähiaikoina todella paljon. Barsuk Records, Seattle, WA. Ei sano ehkä kauheasti mitään, mutta jostain syystä juuri minulle rakkaimmat, vähemmän tunnetut bändit tulevat usein juuri Barsukin uumenista. Barsukin kuuluisin bändi lienee Death Cab for Cutie, joka on tarpeeksi söpöä ja näppärää tullakseen kuuluisaksi ja kuuluisien sarjojen ja leffojen soundtrackeille, radiosoittoakin kestävää. Mutta DCFB on kaikkea muuta kuin lempibändini heiltä (vaikkei olekaan huono!), koska yllättävän moni muukin rehdisti mielenkiintoinen bändi on heidän siipiensä alla.

Barsukin hehkutus tuli nyt erityisesti mieleen sen takia, koska kun kävin Tukholmassa kuukausi sitten ja tuhlasin vaivaisia rahojani levykaupoissa, tarttui mukaani viimein, pitkien etsintöjen jälkeen, The Long Wintersin levy Putting the Days to Bed, jota en ollut koskaan ollut nähnyt Suomen levyhyllyissä, tai sitten en vain osannut sitä edes etsiä. The Long Winters on juuri sellaista rokkia, jota ei kehtaa vakavalla naamalla kutsua miksikään muuksi kuin rokiksi. Ei ole mukana stadion-vivahteita, ei liikoja äänimaailmakikkailuita. Kitara, bändi, laulaja, toimivia kappaleita hyvin sanoituksin. Jos sanalla nondescript olisi positiivisempi sävy, voisi sitä vaikka sanoa nondescript rockiksi. Barsuk kuvailee sitä guitar popiksi, mutta tiedä näistä, kyllä mulle nämä tyypit revittää ihan tarpeeksi ollakseen muuta kuin poppia, ainakin roimeampaa se on kuin kuollut söpöläisen taksi. Samaan vaikeasti kuvailtavaan kategoriaan menee itseasiassa myös toinen kolmesta lempibändistäni Barsukilla - Nada Surf! Jenkeissä itseasiassa ihan pitkän linjan suosiossa ollut yhtye, jota jostain syystä ei kuule Suomessa juuri koskaan. Power poppia, jotkut sanoo?

The Long Winters - Teaspoon (mp3)

Samoista Tukholman levykaupoista ostin myös Viva Vocen levyn, ja sekin on mokoma Barsukin tuottamaa, kun nyt tarkemmin selailin tätä postausta varten katalogia. Aliarvostettu kitara-ja-mies-virtuoosi John Vanderslice on myös heiltä kysyisin. Kyseessä on ehkä Sufjan Stevensin lisäksi se toinen mies, jota voisin mennä katsomaan lähes minne vaan, jos rahatilanteeni sallisi. Koskettavampaa tunteitteni tulkkia en ole vielä löytänyt. Muita maininnan arvoisia Barsuk-kiinnityksiä ovat tasaisen varma ja viihdyttävä Rilo Kiley ja tunnelmoiva, joskus hartaampaakin kuuntelua minulta vielä vaativa Starlight Mints. Itseasiassa katalogi on täynnä sellaisia nimiä, joita en myönnä kuuntelevani mutta jotka ovat yhdistyneet mielessäni positiivisiin tunteisiin. Ehkä barsuk rock on siis minulle omiaan? Voisin ehkä lanseerata moisen termin käyttöön, jos olisin jossain töissä levykaupassa ja saisin höpistä näitä omiani enemmänkin, ken tietää.. mutta tutkikaa ihmeessä lafkan sivuja, siellä on paljon mp3:sia kuunneltavaksi, ja ehkä Barsukilta löytyy juuri sinullekin jotain erityisen mielenkiintoista. :)

Lisäksi. Minulla on iloisia uutisia niin itselleni kuin teille, jotka ehkä muistatte taannoisen hehkutukseni kanadalaisesta kantri-laulaja Kathleen Edwardsista. Kathleen nimittäin on tekemässä yhteistyötä The Long Wintersin johtomiehen John Roderickin kanssa. Lähitulevaisuudessa maailma on siis uuden The Long Wintersin albumin lisäksi myös yhtä hyvin mielenkiintoista proggista rikkaampi!

Lähteet: Paste Magazine
Kuvat #1 #2 #3 #4