Puolustusvoitto kiireestä

Kaikkien näiden kuukausien lumi on muuttunut harmaaksi rännäksi. Yliopistossa on menossaan perioditauko ja siksi myös tenttejä tursuaa joka tuutista. Tekemistä piisaa, vielä aurinko ei aivan pilkistä piristämään ahkeraa taapertajaa. Ei kuulosta hyvältä, eihän?

Kuitenkin kiitos musiikin, tästäkin voi selvitä. Vaikka kävinkin viime lauantaina ihastelemassa kolmevuotiasta Hitto!a elektromeiningein, kuitenkin lähiviikkojen musiikki on ollut lähinnä toista ääripäätä - rauhoittavaa, hiljaista, zen'mäisen viileää tuudittautumista. Musiikki on välillä pakotie, ja liiallinen fiilistely voikin viedä kauas pois todellisuudesta. Joskus sekin on vain tarpeen.. ainakin itse pakenen aina tiettyjen biisien taakse karkuun ankeita maanantai-aamuja.

.. ja, ihan aiheeseen kuulumatta, pakko nostaa hattua yliopistoväen lakkovaroitukselle. En voi sanoa muuta kuin että jo oli aikakin. Kun mikään ei toimi, kaikki niin sanotusti valuu alaspäin. Humanitas ry:n hallituksessa istuminen ei ole ollut koskaan niin uuvuttavaa kuin tänä vuonna, vaikka tällä kertaa sihteerinä pitäisi paljon helpompaa kuin esimerkiksi kopona konsortio-hullutteluissa 2007. Tiedekuntajärjestön ei pitäisi joutua kokoustamaan kerran viikossa ylipitkästi - systeemissä on nyt perustavanlaatuisesti vikaa.

Tiedostava Youtube-paraati

Mulla on se paha tapa, että jätän hyviä muistamisen arvoisia youtube-videoita selaimeeni kökkimään, ja sitten unohdan ne sinne viemään konetehoja. Nyt on aika taas vähän purkaa hyviä löytöjä!

Olen historian opiskelija ja harrastelija, joten tämä kyllä iski nauruhermoon. Mitä tapahtuu, kun yhdistetään mitäänsanomaton mutta tunnistettava poppibiisi sekä Perustajaisien mytologia? Huumoria, jota akateeminen arvostaa! Jotkut kommentoivat youtube-linkin keskustelussa sitä, miksi mukana ei ole vakavia aiheita, vaikkapa orjuutta. Voi notta, hiukkasen sitä hymyä kehiin nyt sentään, hieno idea, sanoisin heille.

Ranskalaiset on tuottaneet ja ohjanneet tällaisen John Carpenteria kunnioittavan lyhkärin "Zombie Zombie", joka on tehty vanhoilla G.I. Joe -nukeilla ja ihan pettämättömällä tyylitajulla. Muistan sen, kun joskus Justice kertoi käyttäneensä juuri vanhoja kauhuleffa-musiikkeja sample-pohjanaan. Jotenkin tästä näkee taas sen, kuinka synkkää ranskalainen musiikki onkin parhaimmillaan. Suorastaan ghastly!

Awwww. Bzlbrltszfgh! ♥

Menkööt kipulääkityksen piikkiin koirafiilistelyt. Ja sen, että harmittelin eilen sitä, kun vaihdossa olleiden kaverieni koira pyöri pitkästä aikaa osakunnalla ja se pelkäsi kävelykeppiäni :(. Loukkasin jalkani maanantain kunniaksi kun.. potkaisin seinään ärtymyksestä. Ei välillä mene vahvasti.

Kaksi ensimmäistä videota on muuten löytynyt Likecoolin kautta. Suosittelen lisäämään vakiluetteloihinne - paljon kaikkea mielenkiintoista aina. Tänäänkin sieltä löytyi esimerkiksi video, jossa kaksi muovikassillista appelsiineja valjastettiin iPhonen lataamiseen. Meinasin tehdä jonkinsortin kommenttia tästä, ja mainita nälkäänäkevät kehitysmaan lapset sekä Apple-pelleily.. mutta nääh. Olkoot tämä postaus lämminhenkinen laskiaisen kunniaksi. Nyt kepit kantoon, haalarit niskaan ja Tähtitorninmäelle katselemaan hassuja kelkkoja! Kaikille siis riehakasta talvipäivää, pyörikää siellä lumessa ja kastakaa sukkanne eteisessä, kunhan varmistatte ensin että on kuivat vaihtarit. :)

Your services are no longer needed, Hugh Grant.

Jännää on ilmassa. Tammikuun uusvuosi-projektit onnistuivat lopulta oikein hyvin, ja jotenkin ihmeen kaupalla koko kuussa söin aivan poikkeuksitta lukuunottamatta enemmän kasviksia kuin ennen, vältin punaista lihaa (miinus 4 poikkeus ruoka-annosta) ja suosin paljon papuja ja kalaa. Kofeiinin ja alkoholin käyttö oli myös minimaalista. Ja nyt kun nämä kuukausipohjaiset uurastukset ovat ohi, on koko helmikuun alku ollut kunnon tarpomista. Dediksiä, uupumusta niin järjestötöistä kuin bileistäkin, mitä ihmettä! Kaiken logiikan mukaan tammikuukin oli kuitenkin aika kiireinen ja tekemistä täynnä, joten vaikuttaa siltä, että on parasta siirtyä takaisin "panostusta vaativiin" ruokatottumuksiin. Ei se lopulta niin vaikeaa ollutkaan, ei sitä välillä edes tiedostanut.

Kiireestä huolimatta pari leffaa on tullut katsottua. Ja Finnkino senkun tarjoaa lisää mielenkiintoisia juttuja koko ajan.. Princess Mononoke tulee viimein teatteriin Suomessa! Harmi vain että kyseessä on yksi niitä harvoja anime-pätkiä, joiden englanninkielinen ääniraita on mielestäni alkuperäistä parempi. Prinssi Ashitaka kuulostaa 12-vuotiaalta astmaatikolta japaniksi, ja paljon vakuuttavammalta Billy Crudupin äänellä. No, ehkäpä en valita, koska Miyazakia on aina hienoa nähdä kaikesta huolimatta isolta kankaalta. Ja ennen jo hehkuttamistani pätkistäni Nine senkun lähenee ensi-iltapäivänsä kanssa, kuten myös The Men Who Stare At Goats. Kriitikkotuttu kehui pressi-ennakossaan nähneensä Ninen ihan taivaisiin, joten hyvää odotellessa..! Myös Shutter Island vakuuttaa, ollakseen DiCaprio-Scorcese-yhteistyö; kyseisten herrojen nimet jotenkin uuvuttavat minut nykyään apatiaan pelkästään ne toteamalla, mutta tästä on jostain syystä hyvät täpinät odottamassa. Siitä huolimatta, että The Departed oli mielestäni huonoimpia palkittuja leffoja aikoihin.

Sunshine Cleaning (2008, Dir. Christine Jeffs)

"Rikkinäisten ihmisten löytöretki järkevyyteen" 7/10

Sunshine Cleaning iski silmääni jostain syystä, jota en oikeasti muista. Kohtuullisia arvosteluita ja Sundance-maininta. Aihepiiri oli minulle tuntematon ennen katsomista, mutta Amy Adamsin nimi toisaalta houkutteli katsomaan, millainen karisma kaksinkertaisella oscar-ehdokkaalla oikein on. Todella hyvä, ottaen huomioon kuinka vähän sisältöä tässä elokuvassa on, ja kuinka hyvin se toimii.

Adams näyttelee ihan hyvännäköistä ja leppoisaa yksinhuoltajaäitiä Rose Lorkowskia, joka tsemppaa itsensä siivoustöihin joka aamu positiivisilla mantroilla ja pärjää niin ja näin. Kulissien takana homma ei juurikaan toimi, koska poika on luonteeltaan oikukas ja vaatisi erityishuolta yksityiskoulussa, perheen pikkusisko vaatii lähes yhtä paljon huolta kuin poikakin, loistava Alan Arkin on isänä epävakaa idealisti suurine ideoineen jotka tuntuvat aina hajoavan käsiin, ja salasuhde aviossa olevan miehen kanssa murtaa Rosea sisältä hiljaa. Pojan tarve siirtyä yksityiskouluun synnyttää yltyneen rahantarpeen ja Rose kokeilee kykyjään hyvin omituisessa työssä hetken mielijohteesta - hän perustaa siskonsa Norahin (Emily Blunt) kanssa firman, joka siivoaa rikospaikkojen ja muiden ikävien tilanteiden jälkiä. Verta, suolenpätkiä ja sen sellaista. Pirteä Rose päättää yrityksen nimeksi Sunshine Cleaning, ja siitä se homma lähtee.

Homma etenee selkeästi. Hyvin sanalla "peppy" kuvattava Rose iskostuu tarinan myötä silmiemme edessä kauniista kasvosta ahkeraksi uurtajaksi, joka haluaisi vain tuntea olevansa arvostettu ihminen ja onnistunut äiti. Yritystä häneltä ei ainakaan puutu, ja lopulta hänessä on vain liikaa hyviä piirteitä, jotta hän ei ansaitsisi muuta kuin jotain oikeasti hyvää. Likaisen firman kautta syntyy tilanteissa, joissa myös Norah löytää itselleen mielijohteen, joka johdattaa häntä kohti aikuisuutta ja pohtimaan sitä, miksi hän luonteeltaan niin ajelehtiva kuin on. Samalla kaiken tämän aikana perheen isä lähtee myös touhuun mukana sivuhahmona, jonka toilailuja ehkä hiukan naiivimpi elokuva katsoisi hyvällä, mutta oikeassa maailmassa häntä viedään kuin kalaa narussa. Sunshine Cleaning kertoo loogisen tarinan ihmisistä, joille välillä käy hyvin ja välillä huonosti. Idealisti ei pärjää, mutta raa'alla työnteolla hänkin saattaa itselleen hetken lohdun, ja toivon paremmista olosuhteista.

Sinäänsä elokuvalla on sydän kohdallaan, ja se toimii kasvukertomuksena working (poor) girlille. Ja tarinan lopuksi jokainen oppii itsestään jotain uutta. Elokuvassa ei ole lopulta mitään vikaa, vaikka se ei tunneskaalassaa ihan taivaisiin ylläkkään. Tarpeeksi särmää siinä on kuitenkin ollakseen toimiva feelgood-leffa, joka ei saa siirappia valumaan korvista. Amy Adams on myös tämän perusteella oikeasti hyvä näyttelijä. Tähän mennessä pidin häntä vain jonkinsortin Disney-prinsessa-näyttelijänä. Onneksi väärinkäsitykset voi korjata.

Up in the Air (2009, Dir. Jason Reitman)

"Kyynisen maailman empaattinen opetusvideo" 9/10

Up in the Air oli ennen kaikkea spontaani valinta. Itseasiassa en tiennyt siitä mitään ennenkuin hetkeä ennen yhtäkkistä vapaa-iltaa hyvässä seurassa tuttavani kehui leffaa parhaaksi mitä oli tänä vuonna nähnyt. Samainen ihminen on suositellut minulle jo vuosia hyviä 70-luvun kaahailuleffoja, joihin en ole osannut tarttua. Olin hänen sinnikkyydelleen ja hyvälle maulleen velkaa sen verran, että tein valintani. Luulin pitkään, että kyseessä oli se animaatioleffa, jonka julisteessa oli vanha setähahmo leijumassa ilmapalloilla! Se oli Up, ja voi olla että tämä lentää ihan omissa maailmoissaan siihen verrattuna. Heh, heh.

George Clooneyn Ryan Bingham on hyvin itsetietoinen hahmo ruudulla. Mies erottaa duunikseen ihmisiä, ja tekee sen kyllä hyvin. Eri asia on se, miten hänen 300+ vuotuista lentopäivää ja matkalaukkuelämäntyyliinsä vaikuttaa hänen elämänlaatuunsa. Pintapuolisesti hyvin smooth mies löytää itsestään parannettavaa ja säröjä, kun Anna Kendrickin näyttelemä uusi tulokas, modernin potkimiskulttuurin uraraketti astuu kuvioihin. Bingham joutuu näyttämään tälle alan temppuja ja realiteetteja, ja lopulta hän sortuu itse kyseenalaistamaan sitä, millaiseksi koko kulttuuri on hänet tehnyt. Miehenä, joka ei ole koskaan kotona. Tai jolla ei oikeasti ole kotia.

Leffassa on komediaotteensa lisäksi harvinaisen syvällinen sanoma siitä, millaisia ongelmia nykyinen hektinen elämäntyyli aiheuttaa ihmisille. Riippumatta siitä, ovatko se sinut sen kanssa tai eivät. Huomaa kuitenkin, että tekijä on sama kuin Junolla, koska lämminhenkisyys, tuo kuuluisa lämminhenkisyys säilyy kaiken aikaa toiminnassa mukana, vaikka sympaattisuutta saa välillä ehtiä elokuvan ihmisistä aika pitkään. Vaan kyllä se sieltä pinnan alta löytyy kun vähän rapsuttaa. Ja sit ei käy hyvin. Kylmä maailma, kuiteskin! Eijohelbboo.

Ps. kävin myös katsomassa kavereiden kanssa Avio-Onnea Morganien tapaan, kun ilmaislipulla pääsi. On muuten surkein elokuva miesmuistiin, ristin merkkiä eteenpäin Castle Rockiin päin, mitä kauheetaa, hyi hyi! Myötähäpeällisiä vitsejä, Hugh Grant näyttelemässä väsähtynyttä Hugh Grantia.. leffaseura oli tietenkin mitä parhainta.. jotain vain kertoo, että teatterin mukavin hetki oli hymähtää kun kaverin popcornit valahti pitkin salia vahingossa. Enkä ole edes sillain edes vahingoniloinen ihminen, toisinkuin taustavoimat tuon pätkän takana.

Kuvat #1 #2

Levy-yhtiöitä yli muiden, onko heitä?

Oma vastaukseni kysymykseen postauksen otsikkossa on - en tiedä. Hämmennyn tietyllä tavalla siitä, kuinka tietyt erityisen uskottavilta kuulostavat levy-yhtiöt niin usein saavat ihmisiä faneikseen, jotka sitten vannovat yli kaiken näiden tuotteiden nimeen. Tietenkin joiden rooli musiikkiteollisuudessa on erityisen suuri, mutta en vain näe sitä palvomisen kulttuuria itselläni. Lukuunottamatta Johanna Kustannusta, joka yllättäen UB-kytköksensä takia on minulle niin tuttu, todella harva lafka on jättänyt minulle erityistä muistijälkeä, pysyvää lupausta laadusta. Joskus elektro-innoissani tutut nimet toistuvat tuottajatiedoissa, mutta jotenkin en vain voi luottaa siihen, että jonkun organisaation alla kuteva mikä-tahansa-bändi olisi vain sen maininnan takia ehdoton must-see. Kerran vein levykauppa Kaneen vaihdossa vanhoja cd:itä ja myyjä tarttui kiinnostuneena Sage Francisin levyyn, koska sen tuottaja taisi olla Epitaph - punk-levyistään kuuluisa lafka, ja punkkari kysyi mistä on oikein kyse. Kun kerroin Sagen laulavan "punk-henkistä" räppiä, joka mielestäni sopi lafkalle, sain vastaukseksi vain silmienpyörittelyä ja kielteisen vastauksen. Että siinä tässä se nähtiin, ei kaikkia voi aina miellyttää!

Yksi levy-yhtiö on tästä huolimatta toistunut musiikkivalinnoissani lähiaikoina todella paljon. Barsuk Records, Seattle, WA. Ei sano ehkä kauheasti mitään, mutta jostain syystä juuri minulle rakkaimmat, vähemmän tunnetut bändit tulevat usein juuri Barsukin uumenista. Barsukin kuuluisin bändi lienee Death Cab for Cutie, joka on tarpeeksi söpöä ja näppärää tullakseen kuuluisaksi ja kuuluisien sarjojen ja leffojen soundtrackeille, radiosoittoakin kestävää. Mutta DCFB on kaikkea muuta kuin lempibändini heiltä (vaikkei olekaan huono!), koska yllättävän moni muukin rehdisti mielenkiintoinen bändi on heidän siipiensä alla.

Barsukin hehkutus tuli nyt erityisesti mieleen sen takia, koska kun kävin Tukholmassa kuukausi sitten ja tuhlasin vaivaisia rahojani levykaupoissa, tarttui mukaani viimein, pitkien etsintöjen jälkeen, The Long Wintersin levy Putting the Days to Bed, jota en ollut koskaan ollut nähnyt Suomen levyhyllyissä, tai sitten en vain osannut sitä edes etsiä. The Long Winters on juuri sellaista rokkia, jota ei kehtaa vakavalla naamalla kutsua miksikään muuksi kuin rokiksi. Ei ole mukana stadion-vivahteita, ei liikoja äänimaailmakikkailuita. Kitara, bändi, laulaja, toimivia kappaleita hyvin sanoituksin. Jos sanalla nondescript olisi positiivisempi sävy, voisi sitä vaikka sanoa nondescript rockiksi. Barsuk kuvailee sitä guitar popiksi, mutta tiedä näistä, kyllä mulle nämä tyypit revittää ihan tarpeeksi ollakseen muuta kuin poppia, ainakin roimeampaa se on kuin kuollut söpöläisen taksi. Samaan vaikeasti kuvailtavaan kategoriaan menee itseasiassa myös toinen kolmesta lempibändistäni Barsukilla - Nada Surf! Jenkeissä itseasiassa ihan pitkän linjan suosiossa ollut yhtye, jota jostain syystä ei kuule Suomessa juuri koskaan. Power poppia, jotkut sanoo?

The Long Winters - Teaspoon (mp3)

Samoista Tukholman levykaupoista ostin myös Viva Vocen levyn, ja sekin on mokoma Barsukin tuottamaa, kun nyt tarkemmin selailin tätä postausta varten katalogia. Aliarvostettu kitara-ja-mies-virtuoosi John Vanderslice on myös heiltä kysyisin. Kyseessä on ehkä Sufjan Stevensin lisäksi se toinen mies, jota voisin mennä katsomaan lähes minne vaan, jos rahatilanteeni sallisi. Koskettavampaa tunteitteni tulkkia en ole vielä löytänyt. Muita maininnan arvoisia Barsuk-kiinnityksiä ovat tasaisen varma ja viihdyttävä Rilo Kiley ja tunnelmoiva, joskus hartaampaakin kuuntelua minulta vielä vaativa Starlight Mints. Itseasiassa katalogi on täynnä sellaisia nimiä, joita en myönnä kuuntelevani mutta jotka ovat yhdistyneet mielessäni positiivisiin tunteisiin. Ehkä barsuk rock on siis minulle omiaan? Voisin ehkä lanseerata moisen termin käyttöön, jos olisin jossain töissä levykaupassa ja saisin höpistä näitä omiani enemmänkin, ken tietää.. mutta tutkikaa ihmeessä lafkan sivuja, siellä on paljon mp3:sia kuunneltavaksi, ja ehkä Barsukilta löytyy juuri sinullekin jotain erityisen mielenkiintoista. :)

Lisäksi. Minulla on iloisia uutisia niin itselleni kuin teille, jotka ehkä muistatte taannoisen hehkutukseni kanadalaisesta kantri-laulaja Kathleen Edwardsista. Kathleen nimittäin on tekemässä yhteistyötä The Long Wintersin johtomiehen John Roderickin kanssa. Lähitulevaisuudessa maailma on siis uuden The Long Wintersin albumin lisäksi myös yhtä hyvin mielenkiintoista proggista rikkaampi!

Lähteet: Paste Magazine
Kuvat #1 #2 #3 #4

The Arms of Someone Else

Uudenvuoden lupauksia on tullut tehtyä, mutta kaikenlaiset massiiviset proggikset, joihin liittyy ruoka/juoma/uni tuntuu aina epäonnistuvan jollain tavalla, ellei nipistä samalla elämänlaadustaan jonkin verran. Alkoholittomuus säilyi 2 viikkoa ja jatkuu nykyään ja siitä olen tyytyväinen. Kahvikuppiin (ja kofeiiniin ylipäätään) olen tarttunut tammikuun aikana kahtena aamuna, kiitos uuvuttavan yhdistyskauden alun, mutta tähänkin olen tyytyväinen. Unirytmini tasaantuu pikkuhiljaa mutta parannettavaa on edelleen. Mutta yksi asia mistä olen tyytyväinen, on livekeikat! Viime syksy oli niin surkeaa oman livekeikkailun kannalta, että vuosi 2010 on tarkoitus vetää tää virhe päälaelleen. Hyviä tuloksia jo nyt, mainioita elämyksiä. :)

Ensinnäkin Yakuzi Pato. Turkulainen bändi, soittaa instrumentaalista ja ennen kaikkea hauskaa musiikkia, joka tuo välillä mieleen 8-bittis-rokkibändihassuttelut ja välillä polveilee jollekin latino-chill-out-tunnelman ja Kaki Kingin äärilaitamille. Lähinnä livenä yllätti se, kuinka energinen koko poppoo oli ja sellainen herttainen tekemisen meininki huokui läpi kokoajan, vaikka koko homma voisi olla vaikka ihan serious business progeiluakin. Klubin keikalla vetelivät rokkia myös Beacon Street Radiants ja kuuluisampi Rubik, joista molemmilla oli ihan sana hallussa (nojaa) ja meininki kunnossa, mutta YP:n "lämpättyä" ei mikään heidän jälkeen oikein tuntunut miltään. Ja jos illan viimeinen biisi on Young Folks -coveri, niin ei paljon parempaa valintaa voi bilebändille tehdä. Plussaa myös siitä, että kaverit oli pukeutuneet sammakoksi, pesukarhuksi, teräsmieheksi ja porkkanaksi (!). Ja basisti-teräsmies oli kotoisin Preitilästä. Pelottavaa.

Toiseksi, eilen tuli istuskeltua Kukassa Kriek-lasin äärellä ja eteen lavalle ilmaantui kuin tyhjästä paras ilmaiskeikka ikinä. Niitä näitä väkertäneet soundcheckkaajat sulautuivat keskustan tunnelmallisimman baarin yleisöön pikkuisella lavallaan. Illan aloitti sympaattinen irlantilainen trubaduuri Declan De Barra. Mies ja kitara ja karmivan heleä ääni. Välillä tuntui kuin olisi kuullut miehen vaikeroivan itämaisen uskonnollisen huudon intensiiviteetillä, mutta aina välillä hän lennätti yleisöön sellaista lupsakkaa läppää, että unohti välillä olevansa jotenkin erityisen "yleisöä". Lahjakkaan monipuolisia lauluja, koko homma toimi äärimmäisen hyvin. Symppiksen matkaajan cd-pinotkin tipahteli jossain kohtaa iltaa lattialle ja jeesailin häntä nostellen niitä maasta, ja meinasi mokoma antaa siitä palkkioksi ensimmäisen albuminsa jonka ostin ihan vain siksi, että 3 eurolla ei voi loistavaa indie-artistia olla tukematta. Kehtaskin pyytää ottaa lahjoituksena vastaan. :)

Holmes oli illan toinen ja se alunperin paikalle houkuttanut bändi. Heiltä löytyy Declanin tapaan myspacen kautta koko edellinen albuminsa streamina kuunneltavana, joten tartuin ehdottomasti täkyyn sen takia, että tiesin jo etukäteen mitä sain - sielukasta kantri-henkistä lauleloa. Harmonikka ja sylikitara (?) toivat oman kivan lisänsä soundille . Sinäänsä tuo kuvaus ei vaikuta ketään vielä sellaisenaan, mutta jotenkin vain se "jälleenkuunteluarvo" huokuu joskus vahvemmin läpi kuin normaalisti. Ihan lepposaahan moni kantripoppis on mutta ne eivät jää millään tavalla muistiin pidemmäksi aikaa. Kuuntelin Wolves-albumin kerran läpi kotona ennen keikkaa edellispäivänä - ja muistin lähes kaikki biisit keikalla. It's good. First impressions last, ja niin edelleen. Hämmentävintä oli kuitenkin ehkä se että laulaja näytti ihan Jere Lehtiseltä. Tosin se kertoo ehkä enemmän minusta kuin mistään muusta.

Holmes - Storm from Blackstarfoundation on Vimeo.

---

Mitä tästä jäi käteen? Rahattomampi olo, kyllä, huoh. Mutta hintansa kaikella. Ja kyl huomaa että järjestö- ja opintokiireiden sekaan livemusiikki vaan tekee koko hommasta niin paljon kivempaa. Tältä päivältä peruuntui 4 tuntia luentoja, siitä kiitos ylipäätään blogin päivitykseen jääneelle ajalle. Tosin pian hypähdän taas luentosaliin pohtimaan tulevaisuuttani, ja illalla teen sitä. Onneksi huomenna on S-Osiksella livenä Taipuva Luotisuora ja Itkevä Tyttö, vaihtelua siihen normaaliin hevikaartiin. Taipuvaa on tullut fiilisteltyä muutenkin jo vuosia, ja nyt viimein odotukseni palkitaan, kun heidät on meille buukattu. Iloista!

Hyvää musiikkikevättä itse kullekin! Ulkona on kylmä mut livekeikalla lämpö tiivistyy napapiirilläkin, niin se vain on.

Kuvat #1 #2 #3

Old time hockey!

Vuoden ensimmäinen postaus on hiukan yllättäen jääkiekkoaiheinen, vaikka olen pyrkinytkin pitämään tämän puolen minimissään. Niin kuriositeettimainen tämä urheilulaji tuntuu olevan kaveripiirissäni, vaikka se Suomen "perusoletusten" vastaista onkin. Mikä tämän rohkaisi? Viimeöinen ottelu Vancouver Canucksin ja Calgary Flamesin välillä. En ole aikoihin nähnyt niin vangitsevaa kamppailua, varsinkaan runkosarjatasolla! Viime pudotuspeleissä seurasin kovalla silmällä sekä St.Louisin kaatamista että Chicagolle murtumista, mutta viimeöinen oli niihin verrattuna todellinen pudotuspelimittelö, tosin nyt pelissä oli vain kunnia ja divisioonan kärkipaikka.

Nucksini hävisivät, mutta ottelu oli aivan uskomaton jokaisella mahdollisella tavalla koska:

1) Sekä Samuelssonin että Sedinien maalit olivat aivan uskomattomia.

2) Rypienin ja Brandon Prustin molemmat tappelut olivat todella tiukkoja.

3) Tuomarit olivat unohtaneet, ettei tämä ole enää dead puck era. Tasapuolisen surkeaa.

4) Dion Phaneuf on säälittävä kohkaaja. Puoli tusinaa non-callia häntä vastaan, pyh!

5) Kipper on niin tulessa, että onneksi on Suomen olympiajoukkuessakin.

6) Calgary Flames on liigan helpoin joukkue vihata, tyyliltään kuin tämän kauden Anaheim (Phaneuf = Pronger).

7) Jopa Wellwood rankaisi Flamesin sikailusta niittaamalla Giordanon seinään! Vaikea uskoa näin jälkeenpäin..

8) Lukowich toimitti paluuottelussaan Bourquen astraalitasoille omalla niitillään, uuh!

9) Joku yritti tuhota Kipperin silmät vihreällä laaserilla?!?

10) Fanien viha toisiaan kohtaan internetin keskustelupalstoilla = priceless.

11) Luongo puuttui Iginlan jäkättämiseen ja sai tämän huitaisemaan häntä. b

12) Tähän matsiin on loistava lopettaa yömatsien katsominen ja siirtymään ESPN360:n archive-palveluun, jonka kautta nämä voi katsoa milloin huvittaa, siis jopa ihmisten aikaan. :)

Tämän kaiken lisäksi, olen pelannut tylsyyttä ja tulevan viikon luentosumaa pakoillessani netissä triviaa, jossa kysellään 10 minuutissa liigan 200 eniten maaleja tehnyttä pelaajaa. Aika vaikea haaste sinäänsä, mutta olen luppoajalla oppinut aivan valtavasti lempilajini menneistä tähdistä. Esimerkkinä yksi tarina:

The incident occurred immediately at the end of a 1979 game in which the Bruins defeated the Rangers 4-3. A Ranger player tried to pick a fight with Bruin Al Secord after final buzzer. Their scuffle occurred along the boards where members of both teams joined in to break up the scuffle. Words were exchanged between the players and that seemed to be all at the time.

All hell broke loose when a fan took a stick and hit Bruin Stan Jonathan from above the glass. Jonathan's teammate Terry O'Reilly immediately jumped into the stands and went after the fan. Soon other Ranger fans got involved, this prompted the Bruins to join O'Reilly in the stands to fight.

Bruin Peter McNabb went after a fan. Mike Milbury who thought that McNabb was in trouble grabbed the fan by the leg and in the process pulled one of his shoes off. Milbury then proceeded to hit the fan with his own shoe. After getting his licks in Milbury threw the shoe onto the ice ensuring that the fan would walk home without a shoe.

It was a true display of one teammate helping out another. This was also the night where Milbury earned his nickname "Mad" Mike Milbury and this being one of the funniest moments in sports. (Bleacher Report)

Voin vannoa, että tämän tarinan jälkeen muistan kyllä Peter McNabin, ja että kuka hän on miehiään!

---

Ja hei, seuraavassa päivityksessä hyvää musiikkia ensi viikolla! Ellei sitten yllättävä essee-deadline iske, ja homma veny ensi viikolle. Toodledoo!

Wow, it's the future!

Tajusin, että on tullut katsottua ihan valtavasti leffoja joulukuussa! Blogin kannalta huonompi asia on se, että ei edes välillä tiedosta että niitä tulee nähtyä, mutta toisaalta sehän vain kertoo hyvästä ajanhallinnasta. Aina on aikaa hyvälle elokuvalle, ja joskus koemielessä vaikka huonommallekin.

Black Dynamite (2009, Dir. Scott Sanders)
"Ne teki hyvää blaxploitationii, ja kyllä se naurattaa" 8/10

Tästä on hyvä aloittaa siksi, että etukäteen pohdin olevan mahdotonta sen, että Black Dynamite yltäisi tavoittamaan odotukseni sille. Leffan trailerit kun lupasivat täydellistä kieli-poskessa toteutettua blaxploitation-muisteloa, jossa huumorilta ja epätodellisen korneilta hahmoilta ei voisi välttyä. Katsoimme SUAMi-kerhon kanssa kyseisen pätkän ja kävikin juuri niin kuin olisi ehkä voinut toivoa - it sure delivered. BD oli alusta loppuun komedian tykitystä, ja loppupeleissä elokuvana ihan oikeasti toimiva bläkkäri-toimintapätkä. Vaikka ylitseampuvuuteen oli tietenkin panostettu, ei se homma niin yksinkertaistetun stereotypisessa kaavassa ollut välttämättä edes kauhean vaikeaa. Mukahassutteluun ei sorruttu, vaan henkilöhahmojen annettiin ottaa rauhassa paikkansa ja toteuttaa tehtävänsä juonessa. Katsoja voi vain nojata taaksepäin ja naurua hykerrellessään pohtia, kuinka uskomattomia asioita genret voivat joskus olla. Erinomaista.

The Bodyguard (1992, Dir. Mick Jackson)
"Hollywood-raina, joka kevinmäisesti hoitaa hommansa" 5-/10

Seuraavaksi - tosi vanhaa kamaa! The Bodyguard tuli televisioista ja hiukan hymähtelin tälle, kunnes tajusin, että mullahan on aukko sivistyksessä tämmösten suhteen! Istahdin siis alas analysoimaan, kuinka Kevin Costner suojelee Whitney Houstonia pahiksilta, jotka halusivat neidon tappaa koska se laulaa MTV:n musavideoissa. Whitney diivailee, Kevin tuijottaa. Whitney heltyy, ja Kevin tuijottaa edelleen tiukkana, jopa näyttää entistä tylsistyneeltä. Koko elokuvan ajan miehen ilme ei miksikään muutu, vaan pysyy hyvin kevincostnerimaisen tylsänä.

Toisaalta miehen kasvoilta huokuu sellainen no-nonsense-meininki, jolla kuvittelisin oikeasti jonkun henkivartijan toimivan. Toisaalta todellisuudesta ei tulisi ehkä hyviä elokuvia - tässäkään ei tuo juoni ollut mikään kovinkaan kummoinen, loppuratkaisun näki jo melkein alussa. Onneksi kevinmäisyys ei minua sinäänsä häiritse, vaan pikemminkin elin leffan ajan Kevinin mukana, ikäänkuin hymistellen mielessäni koko juonelle samalla tapaa kuin Kevinkin varmasti teki päänsä sisällä jo kuvauksissa. Just business, baby. Mutta ymmärrän kyllä, miksi tämä on ollut aikoinaan hitti. Katsoin tämän joulupyhinä kotosalla, ja äitini kysyi oikeasti leffan jossain vaiheessa, "eikö tämä ole se Titanicin biisi?" Ja eihän se ollut, mutta olisihan se voinut olla. Jengi tykkää balladeista ja niiden laulajista, joten miksipä ei.

Brazil (1985, Dir. Terry Gilliam)
"Dystopia, joka ei innosta edes vastalauseihin. Kuriositeetti." 6/10

Brazil olikin vaikeampi. Ikuisuusprojekti, jonka ääreen tartuin kun sekin päätti joulun aikaan pyöriä televisiossa. Ja tietyllä tavalla Brazil jätti pään niin tyhjäksi, että arvostelukin on lyhytsanainen. Gilliamin elokuva on yhtäkuin sekasotkuinen visio tulevaisuudesta ilman päätä tai häntää. Henkilöt tulevat ja menevät, päähenkilönä Jonathan Pryce on aluksi sympaattisen hukassa maailmassaan ja lopulta vielä enemmän hukassa kuin hyvin moni katsoja olisi. Juoni kaatuu omaan mahdottomuuteensa, kun ainakin itse toivoin päähenkilölle vähän herätystä elokuvan outoon todellisuuteen, joka oli kyllä ainakin hänen päätään ehjempi. Aika epäonnistunut dystopian kuvaus siinä mielessä, vaikkakin varmasti aikoinaan kivan provokatiivinen. Mutta muhun ei uponnut - ehkä toimii kuin Mussolinin aikana junat Italiassa, mutta ei siitä kyllä hyvää elokuvaa saada. Sekavan kylläkin.

Sin Nombre (2009, Dir. Gary Fukunaga)
"Kertomus toiminnasta mahdottomissa olosuhteissa" 8/10

Kirsikaksi kakun päälle nousee äärimmäisen ankea tekele. Enkä nyt tarkoita huonolla tavalla, koska Fukunagan debyytti (!) on kaikkea muuta kuin huono elokuva. Surullinen ja epätoivoinen se on kuitenkin sillä tavalla, että hollywood-tyyliset pakolaisuuteen ja monikulttuurisuuteen luotaavat elokuvat jäävät kakkoseksi todellisuudentajussa sen vierellä. Mikä sinäänsä on ihan ymmärrettävää, koska loistava elokuva on myös riipaisevan surullinen. Turhia paljastamatta juonesta, tarina kertoo matkasta läpi Väli-Amerikan maiden kohti tarujen USA:ta. Onnekseni oletin juonikuvauksesta väärin, että kyseessä olisi jonkinsortin Babel'mainen tarina vähäosaisten elämästä kaukana kotoa tai hyväosaisten seikkailuista kehitysmaissa. Valkokankaalla en kohdannut pelkojani mahdollisesta bulkkimaisuudesta tämän takia.

Caspar ja Sayra ovat karussa todellisuudessaan omillaan, mutta jotenkin katsojan voiymmärtää epävarmuuden ahdistusta todellisemmin tätä kautta, kuin siten, että häntä pyrittäisiin saada samaistumaan "matkailijan" rooliin. Suomalainen ihminen ei ehkä koe matkojaan halki Suomenmaan mitenkään traagisina, verrattuna vaikka ajatusleikkinä tilanteisiin, joihin naiivi turisti voi ulkomailla joutua tyhmyyttään (ja jonka elokuvien käsikirjoittajatkin niin hyvin tietävät). Sin Nombren ihmiset ovat kuin kalat vedessä, mutta heidän merensä on armoton, ja kaikkea muuta kuin jännittävä kuriositeetti minulle katsojana. Toivon pikemminkin, että saisin jotenkin pois elokuvan maailmasta, joka ei omiaan kenellekään, joka haluaa elää onnellisesti riittoisuudessa

Voin suositella Sin Nombrea, mutta en varauksetta. On olemassa elokuvia, joista nauttii, piste. Sitten niitä, joista voi aidosti nauttia elokuvataiteen kannalta tärkeinä, genreä määrittelevinä tai historiallisina elokuvina. Ja sitten niitä elokuvia, jotka kertovat loistavasti tarinan, jotka vievät mennessään, mutta joista ei oikein voi nauttia. Minulle tuli tästä todella paha olo, vaikka olin vakuuttunut loppupeleissä. Tätä ei kannata mennä katsomaan treffileffana!

---

.. ja näin hiivimme uuteen vuoteen. Todennäköisesti blogailen ensi kerran vasta ensi vuoden puolella seuraavan kerran, paljastan uljaat uudenvuodenlupaukseni ja kertaan vähän tän vuoden musalöytöjä - vaikkakaan en samaan tyylin kuin miljoonat "vuoden 2009 parhaat levyt"-listat. Mä kun tykkään löytää musiikkini omalla tahdilla, siinä ei paljoa julkaisulistan päivämäärien ja vuosien mukaan eletä, nimimerkillä löysin Led Zeppelinin 2004.

Hyvää uutta vuotta kaikille, varokaa silmiänne ja päätänne johon se kuohari kuulemma helposti voi kihahtaa jos ei ole varovainen!

Kuvat #1 #2 #3 #4