A month (or two) in movies

Valittelen hiljaisuutta, johon ei tietenkään kukaan ole reagoinut, mutta joka on kaivertanut kiireisenkin ihmisen takaraivossa. Koulutyöt ja ikävä sairastelu ovat verottaneet aikaa sekä elokuvilta että musiikilta. Siksi onkin aika - bullet-point arvostelujen! Itseasiassa joululoman aikaan ja muutenkin on tullut lähiaikoina katsottua ihan valtavasti elokuvia. Syytän tästä sitä, että Paimiossa lapsuudenkotokaupungissa on käytössä televisio. Omassa kodissa sitä ei ole ollut digiaikaan siirtymisen jälkeen, koska vanha toosa oli niin käyttökelvoton, että tuntui tyhmältä sijoittaa siihen enää penniäkään. Sinäänsä kyllä on kiva aina palata idioottiboksin äärelle satunnaisesti, mutta kyllä elämä ilman sitä on pidemmän päälle paljon mukavampaa.

Kokeilen myös jotain uutta. Ehkä teen hiukan väärin lainatessani Gordonin loistavaa arvostelutaktiikkaa idean puolesta, mutta parempaakaan tapaa ei ole tullut vastaan - hymiöt kertovat miten koen elokuvan. Siitä olen ehkä huono arvostelija, että välillä huomaan kyllä, kuinka tietyt elokuvat tekevät tarkoituksellisesti jotain todella hienoa ja taiteellista. Ymmärrän mitä tekijät silloin hakevat, enkä yhtään katso alaspäin sellaisia ihmisiä jotka kikkoihin ns. "menevät lankaan", koska elokuva on aina nautinto oikeassa muodossa, ja jos joku sitä kokee, niin se ei ole keneltäkään pois. Siksi joskus voin olla aika suorasanainenkin mielipiteessäni. En jaksa aina eritellä objektiivisia huomioitani. Jokainen elokuva on kaksi tuntia minun elämästäni, en jaa Golden Globeja kummiskaan. :)

:( - Kuraa.
:/ - Eipä kauheasti säväyttänyt.
:) - Ihan kelpo tekele.
:D - Oikein mainio tekele!

Quantum of Solace
Kaikki etukäteisarvostelut kertoivat totuuden. Quantum of Solace on nopeampi kuin mikään Bond, oikea Bourne-trilogian synnyttävä äpärälapsi, joka ei uskalla olla oma juonellinen kokonaisuutensa, vaan erinomaisen Casino Royalen jatko-osa ilman pohjustusta. Jaksotuksesta ei juurikaan voi puhua, kun jokaista toimintakohtausta seuraa seuraava toimintakohtaus. Ottaen huomioon kuinka oivallinen juonipohjustus CR:ssä oli, tuttujen henkilöhahmojen läpisaattaminen uudessa tekeleessä on aliarvoista. Toimintakohtaukset ovat ihan mukavia, mutta mitään eeppistä ei ole mukana esimerkiksi parkour-takaa-ajon tasolla. Meni kyllä alta ihan kaikkien odotusten.. ja tavoittelee sitä vanhaa "The World Tomorrow Never Dies Another Day"-tasoa. Surkeaa. // :(


Chasing Amy
Kevin Smithin vanhaa tuotantoa, joka löytyi digiboksin uumenista ja toimi erinomaisena tenttiahdistusbufferina Paimio-kotosalla. Mukana on paljon loistavia näyttelijöistä, jotka eivät muistu mieleen julkkispersooninaan vaan ovat täysin roolinsa. Itseasiassa juoni on pelkistetyin missään elokuvassa pitkiin aikoihin, tapahtumapaikat ovat yksinkertaisia, mielenkiintoisia käänteitä ei juurikaan synny.. mutta silti kyseessä on paras parisuhdekomedia mitä olen aikoihin nähnyt. "Heartfelt" ei käänny tarpeeksi hyvin, kun yrittää kuvailla päähenkilön suhdetta lesboon, jonka kanssa hän vain tuntee itsensä täydeltä ja käy läpi elokuvan aikana introspektisesti omat tunteensa ja lopulta oppii elämänsä opetuksen. Ehdottomasti suositeltava elokuva, piti sitten genrestä tai ei. // :)

Zack and Miri Make a Porno
Apatow-jengin seuraava tekele. Pineapple Expressistä seuraava, ja toisin kuin "PE", tämä elokuva olikin sitten ihan oikea pettymys. Katsottaessa ihan lepposa, mutta uudelleenkatsomisarvo aivan nollassa. Elisabeth Banks ja Seth Rogen kantavat elokuvaa aina siihen asti, kunnes itse "pääjuoni" lähti rullaamaan kohti siirappista loppuaan. Lukuunottamatta Jason Mewesin hämmentävää roolia koko ensemble oli jotenkin hengetön verrattuna aikaisempiin apatow-pohjaisiin leffoihin, joten tietyllä tavalla tämä saa kaikkiin aikaisempiin näkemiini kyseisen "lafkan" tekemäksi kokemani leffat nousemaan sen yläpuolelle - odotin Zackilta ja Miriltä ehkä enemmän kuin laki sallii, ehkä siinä suurin mokani. // :/

Resident Evil Degeneration
Vain siksi, että tähän asti kaikki näkemäni täysin CG-leffat ovat olleet huonoja ja että alkuperäinen Resident Evil -elokuva ei myöskään ollut katsottava (muita en edes kanonista tsekannut), ei tätä viitsinyt missatakaan. Elokuva perustuu alkuperäisten pelien kanoniin ja menossa siis mukana alkuperäisin ääninäyttelijöin höystetyt Leon ja Claire. Lopputulos oli viihdyttävää höttöä, joka tiesi olevansa höttöä. Sentimentaliaa toki on mukana ja juoni on jälleen niin massiivista kaliiberia että peruselokuva sitä ei kannata, vaan se olisi ollut parempi tehdä 40-tuntisen pelin pohjalle.. mutta minkäs teet. Kyllä tähän 2 tuntia kehtasi tuhlata, ottaen huomioon, että grafiikat olivat nyt niin hyviä että niitä ei edes huomioinut.. vaikkakin yksi hahmo näytti aivan liikaa Hunter Tylolta. Vaikka olisihan sitä varmasti ollut paljon parempaakin käyttöä ajalleen, jälkeenpäin ajateltuna. // :/

Karate Kid Lähinnä ihmetyttää miten olen voinut missata tällaisen kasariklassikon tähän asti! Karate Kid tuli katsottua kuin varkain vieraillessani Espoossa ystävieni luona ja ihastuin kyllä aivan täysin tähän hidastempoiseen, sympaattiseen kasvutarinaan pojasta, joka voittaa itsekurin avulla vihollisensa, olemalla samalla silti ihan kelpo kaveri yläasteikäisen määritelmien mukaan, ei alussakaan mikään täysi heittopussi. Pat Morita opettaa vähän bonsainleikkuuta ja maalaustekniikoita ja sitten ollaankin jo areenassa voittamassa kevyellä kädellä pahoja karateka-janareita. Yksi iso zen-allegoria koko tekele, ja osoittaa sen, että 80-luvulla tehtiin kaikki parhaat teinirainat. // :D

Tokyo Godfathers
Digiboksin syövereistä löytyi Satoshi Konin kokopitkä elokuva kolmesta kodittomasta, jotka löytävät jouluna roskiksesta hylätyn vauvan, ja vuoden loppuessa käyvät läpi elämiensä kulminoitumis-kohtia nostalgisesti ja opettavaisesti etsiessään ipanan äitiä. Olen ehkä vähän huono kohde nykyään mille tahansa animelle, koska "epärealistinen" mainstream-anime ei pure enää tehokeinoineen kyynikolle, eikä tällainen sydämellinenkään joulutarina lämmittänyt niin tehokkaasti kuin joitakin, vaikka eittämättä pätkällä oli vahvat hetkensä. Juonen syvyydestä ja kehittymisestä ei ainakaan käy kiistäminen, ennakoitavissa tarina ei ollut hetkeäkään. Ei silti kuitenkaan ihan minun elokuvani. Suosittelen silti sellaisille, jotka ovat saaneet animesta sen ainoan käsityksen 14-vuotiaitten tyllihameisten Naruto-fanityttöjen kautta. // :/

Tulimyrsky
Tällainenkin sattui loman jämäleffaputkeen. Joskus kasari-ysäri-vaihteessa tehty Hans Zimmerillä höystetty palomiesdraama, joka säväytti lähinnä parodiana, varsinkin kun Asema 62 omalta osaltaan on nostanut kaiken aihepiiriin liittyvän suhteen odotukset ihan kattoon. Elokuvasta jäi mieleen lähinnä, kuinka Zimmer on käyttänyt lähes samoja teemoja orkesterikappaleissaan myös The Rockissa, joka oli elokuvana ainakin pari giljoonaa kertaa mielenkiintoisempi.. ehkä hän aavisti, että harva tätä vuosien jälkeen muistaa, joten miksipä pyörää uudesti keksimään. // :(

Crybaby
Vanhan järjestöporukan kanssa pidettävien pyjamabileperinteiden mukaan tulee katseltua kaiken maailman Johnny Depp -pätkiä säännöllisesti.. Crybaby oli jäänyt minulta, depp-fanityttöjen traumatisoineelta, aikaisemmin väliin ja onpahan nyt sekin nähty! Ei ehkä näin pelkistetyssä toteamuksesta käy ilmi, että elokuvassa sinäänsä ei ollut mitään vikaa. Sitä ei ainakaan hevillä unohda, mutta toinen asia sitten, että onko näin hämmentävän musikaali-satiirin jälkeen enää mitään rahkeita tietoisesti edes halua muistella mennyttä. Hämmentäviä hahmoja, todella paljon epäuskoisia WTF-elämyksiä ylläpitävä John Watersin Depp-läpimurtaja on kuitenkin hieno sisältää nähtyjen leffojen repertuaariin.. en aio tiivistää tai käydä läpi ollenkaan. Sinua on varoitettu.. mutta onhan siinä siloposkinen Depp, niin tokkopa sitä arvaamaton katselija osaa arvata mitä sitä alkaa joskus tylsistyneenä katsomaan, jos ei ole hiukan perehtynyt etukäteen ed. Watersin elokuvauraan.. // :/


The Libertine
Johnny Deppin näyttelijänlahjat ovat kyllä itselleni olleet aina tiedossa, ei siinä mitään - enemmänkin kammoksunkin mieheen liittyvää henkilökulttia, a'la Tim Burton. En halua tuomita, mutta jotenkin pyrin välttämään kaikkea sitä ylihypetystä, ja samasta syystä aika monta ehdotonta Depp-hittiä on tullut jätettyä ainakin vielä väliin (Ed Wood, Dead Man, Fear and Loathing). The Libertine oli kuitenkin etukäteenkin tosi mielenkiintoista nähdä.. se kun on jäänyt aivan tutkien alle, enkä kyllä ihmettele yhtään miksi. Alusta asti rappiotaiteilijan elämäntarina toi mieleen kaihoisasti Kubrickin Barry Lyndonin, yhden kaikkien aikojen lempielokuvani juuri siinä mielessä, että missään ei oikaista henkilöitä esiteltäessä. Virheet tuodaan esille, väärät valinnat aikaansaavat oikean häpeän, häikäilemättömyys jättää oikeasti haukkomaan henkeään. Silti vastenmielisen ihmisen kuvauksessa on jotain äärimmäisen viehättävää, jos kertomuksen henki on aito ja näyttelijätyö pysyy uskollisena tarinalle alusta asti - ja Depp on kyllä aivan mainio näyttelijä. Kuin piraattiroolinsa kopio ilman karikatyyrejä, anteeksiantavia kieliä poskissa taikka Disney-taikapulveria, Deppin jaarli on hahmona mestariteos, joka ei sovi todellisuuteen. En ole koskaan pitänyt perinteisestä pukudraamasta, joka briljeeraa hienostoelämän 1600-1700-luvuilla virheettömäksi posliinikupitteluksi yläluokkaisissa salongeissa. Siksi kai koinkin alusta asti jaarlin anteeksiantamattoman ylimielisyyden raikkaana ja eittämättä ennalta-arvattavat lopputahdit vapauttavina. Pysähdyttävä elokuva, ja paras minkä olen Deppiltä tähän asti nähnyt - ja onhan niitä, kuitenkin. // :D

Kuvat: #1 #2

Bingo Bango Bongo

Taas NHL:ää! Koska Nucksit ovat pärjänneet lähiaikoina todella hyvin, on hiukan vaikeaa löytää kommentoitavaa.. Luongo on palannut ruotuunsa, ja sen ansiota on valtavasti lähiaikojen menestys. Wellwood on virallisesti seuran 2. sentteri, jota ei edes voida päästää kokeilemaan Sedinien laitaan - tuo yhdistelmä kun toimii hyvin ylivoimalla - koska hän on roolissaan korvaamaton. Kun Demitra ja Hansen palaavat sairastuvilta (Hansen kuulemma jo huomenna), kun hyökkäyksessä suorastaan runsauden pula hyökkäävistä pisteiden tekijöistä.. itse arvioisin komboa Sedinit-Wellwood, Raymond-Demitra-Bernier, ja nelosketjuun jäätävästi Pyatt. Vaan kukapa tietää mitä 'V' tuumailee.

Canucks-hehkutuksen rinnalle teki mieleni tuoda esiin muita joukkueita alkaneelta kaudelta, jotka ovat kiinnostaneet meikäläistä erityisesti tekemisillään.

Montreal Canadiens on ollut aina se kakkosjoukkue ja tällä hetkellä meno on todella hurjaa, niin taitavia ja nuoria lupauksia koko organisaatio on täynnä. Vaan turhaanpa minä valehtelen sillä, että pelkästään nämä Kostitsynit ja Pricet ja O'Byrnet pelkästään nostaisivat seuran sellaiseen arvoon.. Sakulle se pytty on saatava. Lats ja Kovalev avustavat hyvin, ja PPG-tahti pysynnee toivon mukaan.

Boston Bruins on pikkuhiljaa kerännyt kunnioitusta 'underdog'-joukkueena, joka repi itsensä viime vuonna pleijareihin ilman ykkössentteriään, ja on nyt täynnä valtavasti tasaisen vahvoja raatajia ja nuoria tehokkaita tähtiä. Luonteeseeni kuuluu sellaisten itsestäänselvien supertähtien palvominen - Marc Savard hallitsee hiljaa, ja taustalla heräilevät vahvat nuoret Bergeron, Kessel, Lucic ja Krejci. Jännittävä joukkue. Bruins-Habs-konferenssifinaali se olisi poikaa, jos mikä!


Chicago Blackhawks on ollut vuosia jo sympatiapisteillä seuran rämpimisen takia, mutta nyt rämpimisten ajat ovat ohitse supernuorten alaisuudessa ja ihan oikeaakin menestystä uskaltaa jopa toivoa. Patrick Kane ja Jonathan Toews ovat vakuuttaneet minut täysin. Ainoat miinukset tulevat Konnan peluuttamisesta AHL:ssä.. vaihtaisivat sen vaan jonnekin löytämään itselleen pelipaikan ja uran, hiukan Tuomo Ruudun tapaan vaikka..


Phoenix Coyotesin linjat on täynnä.. kyllä, nuoria jännittäviä pelaajia. Ellei Cody Hodgson vaikuttaisi todella lupaavalta kaverilta, voisin ihan vain ärsytyksestä vihata seuraa Mikkel Boedkerin nappaamisesta riveihinsä. Kun miettii kuinka tämän vuoden varaustilaisuudesta on kaksi kaveria mukana jo tehokkaasti (toisena Viktor Tikhonov), sisään ajetaan myös Kyle Turrisia, maalilla on koko liigan hauskin veskari ja OJ saa viimein jotain oikeaa työnsarkaa Doanerin ja Peter Muellerin rinnalla.. mistä voisi olla pitämättä tässä tiimissä? Toivottavasti pääsevät jo tänä vuonna pleijareihin, vaikka ehkä se olisi vielä hiukan ennakointia vielä..

Ja pakkohan se on valita honorary mention -valinnaksi Minnesota Wild. Mikko Koivu ja Antti Miettinen ovat yltyneet niin huimaan vauhtiin, että seuraa voi jopa kannattaa - salaa. Muut konferenssin joukkueet nyt ovat täynnä tylsiä joukkueita ja persoonia, excluding Burnaby Joe. Ja toivon mukaan huhut Kari Lehtosen siirtymisestä esimerkiksi juuri Coloradoon eivät pitäisi paikkansa.. en haluaisi alkaa vihaamaan häntä. Tarpeeksi vaikeaa jo olla nyt Atlantassa varmasti.

"Ensinnäkin, haluaisin kiittää."

"Wow, they really could, after all." (kuva)

Niinhän sitä kävi, kuin uskalsikin jopa toivoa ja ennustaa. Senaattori Barack Obamasta valittiin Yhdysvaltojen 44. presidentti, ja oikeutetusti. Olen seurannut kahden presidentti-teemaisen kurssin ajan vaaleja äärimmäisellä innolla ja tulin jo alusta asti siihen tulokseen, että edes kokeneella retoriikallaan McCain ei pystyisi haastamaan Obamaa, ellei tämä itse töppäisi mahdollisuuksian. Niin ei tapahtunut, vaan Obama hallitsi väittelyitä riisuen kieltään maanläheisemmäksi mitä yleensä (hänen ainoita raportoituja kompastuskiviään), osoitti republikaaniehdokkaan taloussuunnitelmien heikkoudet ja pystyi vakuuttamaan kansansa, että hänessä on tarpeeksi voimaa nostaa valtio suosta. Ja koko Eurooppaa kiittää, joka humoristisen ponnekkaasti.

Seuraava kysymys onkin, mitä tammikuussa oikeasti alkaa tapahtumaan. Obamalla on tukenaan vahva senaatti ja kongressi ajamilleen muutoksilleen, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin silittelemällä valmis. Talous on retuperällä, Irakissa kaikesta huolimattaa edelleen ollaan, Afganistan ja Pakistanin tilanne ovat tosiasioita, samoin myös Venäjän löytämä pullisteleva persoonallisuus. Vain aika näyttää mitä tämä mies oikeasti saa aikaan. Koitan pitää silmäni auki, koska tietynlainen sokea "Yes We Can"-mantraan lankeaminen saa kyllä ymmärtämään tilanteen riskit.. retoriikka voittaa vaaleja, mutta se ei pelasta kansantalouksia ja lopeta sotia.

GOOD: What the Next President Will Inherit @ Yahoo! Video

Tyriviä kätyreitä ja rakkauden saippuakauppias

Elokuvia elokuvia! Kiire syö miestä joten edes uuden musiikin kuuntelemiseen ei aivan heti sorru. Televisioton koti on vaikuttanut siihen, että ei ole mitään tiettyä henkireikää, jota kautta pääsisi tuulettamaan aivan kaikki ajatuksensa. Elokuvat käytännössä samaa kastia lähimpänä, ja tietyllä tavalla leffailu on aina palkitsevaa - jos elokuva provosoi tai inspiroi ajattelemaan, on tullut onnistuneesti sivistyttyä. Jos elokuva on surkea.. niin hei, sehän on melkein sama kuin katselisi esimerkiksi laadukkaita reality-tv-ohjelmia. Laaduttomista puhumattakaan.

Wanted (2008, Dir. Timur Bekmambetov)

Wanted on huono toimintaelokuva. Saatoin odottaa monimuotoisista arvosteluista päätellen ehkä hiukan parempaa ja jännittävämpää kokemusta - sitä en saanut. Käytännössä elokuvan juoni on putki, jonka päässä ei ole valoa - jotenkin alusta asti pystyi rakentamaan mielessään kokonaisuuden (huonon) juonen kera; elokuvan päähenkilö on puoliksi Fight Clubin päähenkilö ja puoliksi Neo. Tarinan pohjalla on salaseura, ammattitappajia (vieläpä tylsiä sellaisia) joilla ei ole mitään sanottavaa Bourne-trilogialle tai millekään elokuvalle ylipäätänsä, jossa seikkailee mielenkiintoisia tappajakätyreitä. Morgan Freeman esittää auktoriteettia - käytännössä hänen hahmollaan ei ole missään vaiheessa mitään väliä, se vain on ja sitä pitäisi katsoa kunnioituksella. Angelina Jolien paljas selkä on myös sivuosassa tatuointeineen - edgy.

Lopputulos? Huttua pahimmista päästä. En suosittele maksamaan tämän katsomisesta mitään - vähän niinkuin en suosittelisi ostamaan Big Brother 24/7, jos pitää itseään vähänkään järkevänä viihteen kuluttajana. Mutta voihan sitä vilkaista jos ilmaiseksi voi, "teehee". Ainoa ongelma on se, että aivot-nollalle-elokuvia kyllä on paljon parempia. Oikeastaan mikä tahansa hyväksi todettu ja nähty toimintapläjäys palvelee tarkoitukseen paremmin.

The Conversation (1974, Dir. Francis Ford Coppola)

Wantedin jälkeen oli pakko rauhoittua, ja etsiä hollywoodin valtakoneistosta jotain toivoa sisällöstä. The Conversation on Francis Ford Coppolan kulta-ajan hitaastietenevä, äärimmäisen raastava trilleri ääniteknikosta, joka työkseen salakuuntelee erilaisia keskusteluja erinäisten "isojen jehujen" palkallisena. Gene Hackman näyttelee miestä, joka on omaksi hyväkseen aivan liian pedantti, raadollinen ja luottamaton - lähes ihmisvihainen, mutta yksi keskustelu iskee hänen korvaansa, eikä päästä häntä sitä ajattelemasta. Seuraa konflikteja, tunnontuskia ja raastava jännitys tilanteesta, josta ei tiedä juuri mitään, josta ei kuuluisi tietää yhtään mitään ja jonka selvittäminen voi olla hengenvaarallista.

Tarinan voimakkuus on sen yksinkertaisuudessa - voin suoraan sanoa, että juoni ei pidä sisällään juuri mitään. Kaikella on silti merkityksensä, ja jännitys pitää katsojan takamuksen penkillä ja varpaat kippuralla alusta loppuun. Mikäli olet epäileväinen elokuvista joille termi "hidaskulkuinen" on ollut ominaista, koska niistä lähinnä mielestäsi huokuu vain tekotaiteellisuus - älä pelkää. Ilmeisesti vuonna 1974 ei termiä ollut vielä keksittykään. Tai sitten Coppola on vain niin pirun hyvä ohjaaja, että hän taikoo vaikka nenäliinoista panssarivaunun jos sikseen tulee. Gene Hackmanin roolisuoritus on myös jotain aivan henkeäsalpaavan ahdistavaa miehenä, joka ei vain voi luottaa kehenkään. Hackman on sellainen mies, jonka näkee arvostetuissa elokuvissa hyvissä rooleissa tai vähemmän hyvissä elokuvissa sellaisina satunnaisina valopilkkuina, mutta on hyvin vaikea eritellä mikä hänestä tekee hyvän näyttelijän. Yleensä hänet voi kuitata perusvarmana ensemblen osana, mutta tässä tapauksessa hän kantaa koko elokuvan selässään, vielä paremmin kuin French Connectionkin. Hienoa.

Satellites & Meteorites (2008, Dir. Rich Larkin)

Troikan nähdyistä leffoista muodostaa paikallisten mediatutkijoiden ja muiden tyyppien (ei voi muistaa) järjestämillä European Film Festivaaleilla nähty irkkupätkä. Kokeellista rakkausdraamaa genrenään ehkä pitävä satumainen tarina kertoo kahdesta koomapotilaasta, joiden välillä leiskuu rakkaus. Sen enempää juonesta ei ehkä kannatakkan kertoa, koska niin monimuotoiseksi nivottuva tarina on kyseessä. Tuntematon näyttelijäkaarti kantaa roolinsa hyvin ja juonen avulla monenkin panostus näkyy erilaisissa rooleissa ja konteksteissa. Konteksti on sanana ehkä liian humanistinen hellyyttävän rakkauselokuvan kuvaamiseen, mutta tässä tapauksessa kuvaava, koska harvoin tällaiset elokuvat oikeasti haastavat ja laittavat ajattelemaan. Ehkä paras vertailukohta on Aronofskyn Tahraton Mieli. Suosittelen.

Kuvat: #1 #2 #3

Jääkendoa ja pallonpotkintaa - oi Turku on!

Tänään on hienoa olla turkulainen penkkiurheilija. NHL:ssä ovat veljekset Koivu pärjäneet seuroissaan loistavasti, SM-Liigan TPS teki viimein jotain sukeltamisensa pysäyttämiseksi.. ja toki, FC Inter vei mestaruuden. Tietyllä tavalla kaikki siis on mennyt juuri niinkuin toivoa sopi.

FC Interin mestaruus on ollut toki silmissä alusta asti kun niin mahtavaa on menestys ollut koko kauden. Syksymmällä homma alkoi kiinnostamaan enemmänkin, kun huomasin kotikaupunki-connectionin oikealta laidalta, Mika Ojala kun on samalla ala-asteella pyörinyt. Samalla alkoi hämmentämään seuran jatkuva positiivinen kulku, vaikka huippupelaajia loukkaantui yksi toisensa jälkeen. Ensin Timo Furuholm johtaa maalipörssiä ja loukkaantuu, sitten Ats Purje lähti liitoon ja hänenkin lentonsa katkesi. Uusia kavereita nousi silti aina pinnalle, ja ottivat vastuun kontolleen joukkueen menestyksestä. Jotenkin sitä hämmentyy, että miten samalla resurssit hommaan riittivät, ja miten saattoi olla näkymättä pelituloksissa, että niin monesti kentän pelaajakoostumukset muuttuivat. Ei voi nostaa muuta kuin hattua.

Oi Inter on! (Kuva: FC Inter Kotisivut)

Seurasin aikoinaan Interin pelejä yhden kesän - lieni 1996, kun asuin Turussa yhden kesän ja tuli käytyä paljon livenä matseissa tsemppaamassa jännittävää joukkuetta, jossa esimerkiksi pelasi silloinen serkkuni mies sekä perhetuttavan kummipoika. Pienet jutut tekivät hommasta hyvin mielekästä - Tero Forss kun oli sinä kautena ihan mukavasti tulessa. Siksi onkin tietyllä jännää, että vaikka TPS:ää olen jääkiekossa aina kannustanut uskollisena, jalkapallossa joukkue #1 on aina ollut FC Inter.

Ja TPS:stä puheenollen - toisin kuin FC Interin syksy, josta takkuilusta huolimatta selvittiin, on HC TPS kaikkea muuta kuin selviämässä kauden alun rämpimisestä. Pahnanpohjimmaisena on tultu majailtua liigassa - toisinkuin edes hiukan realisti olisi uskonut. Materiaali on paljon leveämpää kuin viime vuonna, ja jopa maxkolumaiset duunarit ovat osoittaneet pelaajiston potentiaalia. Silti tulosta ei ole syntynyt ja Hannu Virta on saanut työrauhan valmentajana.. tähän asti. Hantan potkimista ulos koitettiin johtoportaan sanoin joko täysin torpata tai sitten Seppo Sutelalla ei vain ollut pokkaa sanoa asioita suoraan. Ei anna kyllä yhtään hyvää kuvaa seurasta, jos kaksi päivää ennen potkuja on Turkkarissa isoin lupauksin väitetty, että työrauhaa piisaa. Demonisointi on ollut fanien puolesta ehkä oikeutettua, mutta kyllä Hantan lisäksikin on sikariportaassa ollut aika pelleilyä.

Hieno mies, meriitit silti toisella puolella kaukaloa (Kuva: Yle)

Vaan toivottavasti suunta muuttuu. Erään kolumnin pointti on kuitenkin selvä - urheilu on Suomessa menestys-toimintaa eikä fanitoimintaa. Tepsin matsien lehterit on olleet tänä kautena naurettavan tyhjiä. Vaan kukapa nykyisellään seuraa jaksaisikaan katsella? En ole käynyt tällä kaudella matseja katsomassa, viimekin kautena ainoa nähty ottelu oli raumalais-seurassa nöyryyttävä, kun Lukko viimeisillä minuuteilla TPS:n kukisti - rankkarilla. Kiistanalaisesti. Toivon oikeasti, että peliesitykset nyt paranevat sen verran, että tänä kautena jopa kahteen matsiin eksyisi.. olen niin luvattoman huono eksymään noihin tapahtumiin enää paikalle. Kaikkea sitä pitäis ehtiä.. *huokaus*.

NHL vie sen leijonanosan ajasta, ja nyt se on myös palkinnutkin. Canucksin alkukautta on ollut vähän vaikea tiivistää, koska niin sekainen joukkueen tilanne on ollut. Seura aloitti murjoamalla Calgaryn kahdesti komein numeroin, mutta pitkä vieraskiertue oli kaikkea muuta kuin onnistunut. Pataa sekoittaa se tosiasia, että kaikki ennakko-oletukset seuran vahvuuksista ja heikkouksista ovat menneet aivan päälaelleen.

Perusduunarien ylilyönnit, osa Burrows (Kuva: Canucks.nhl.com)

* Roberto Luongo ei ole vakuuttanut, varsinkaan ottaen huomioon, että mies on sitä "takuuvarmaa Vezina-kauraa" fanien ja muidenkin mielestä. Mies on päästänyt ensimmäisen ottelun nollapelin jälkeen jokaisessa ottelussa vähintään 3 maalia! Se on anteeksiantamatonta. Puolustuskin on jo ehtinyt hajota a'la normisetti, eli Salo on tuvalla. Puolustus ei ole ollut siis aivan nappikunnossa, mutta ei taaskaan ihan myötätuuleen mennä. Onneksi Nycholat, Davison ja O'Brien ovat olleet ihan sopivia korvaavia, vaikka kaikilta onkin vähän haparointia nähty. 100% Canucksin puolustuspotentiaalista ei ole taaskaan käytössä.

* Sedinin veljekset ovat ihan lukossa. Viime kaudella hyökkäys oli aivan kärsimässä, kun ainoat tulokset tulivat juuri kaksikon toimesta. Viimekautisin silmin miesten jäätyminen olisi täysi katastroofi, kuiva kausi lähiotteluissa on varsinkin ollut hyvin hälyttävää, kun kakkosvitjan maalailtu messias Demitrakin loukkaantui juuri. Mutta..

* ..joukkue on silti tehnyt valtavasti maaleja. 28 maalia kahdeksasta pelistä, vaikka voittosuhde ei olekaan komeampi kuin 4-3-0. Ja kuka komeileekaan useimmiten maalintekijänä näissä osumissa? Shutdown-kolmikko Burrows-Kesler-Hansen on raastanut huippupelaajia vastaan puolustajana lukkona ja viimeistelyt samalla 9 maalia. Kyle "always a fatso" Wellwood on pelannut 3 ottelussa tehot 2+1 vaikka on mennyt waivereistakin jo edestakaisin pari kertaa. Matt Pettinger menetettiin samoilla listoilla Tampaan, kun 3 hyökkääjän yhtäaikainen loukkaantuminen laittoi pakan sekaisin. Myös Jason Krog pääsi tositoimiin tätä kautta ja kiitti mahdollisuudesta viimeistelemällä eilisen ottelun 6-3 lopputuloksen. Eli puolustuspää vuotaa, mutta hyökkäyspuolella tulee hyvää jälkeä - ilman Sedineitäkin! On tämä kummaa.

Ei ole vielä vähään aikaan tarpeen Koivujen golffailla. (Kuva: HS)

Ja Canucksien ulkopuoleltakin tulee hyvää jälkeä. Koivun veljekset ovat reilussa yli pisteen-per-peli vauhdissa, ja Mikko on Minnesotassa sytyttänyt myös Antti Miettisen tuleen, kolmantena linkkinä ketjussaan Andrew Brunette, joka palasi Minnesotaan parin vuoden tauon jälkeen. Kolmen ottelun jälkeen Antilla oli jo kasassa 3 ekasta ottelusta 5 maalia, eli kolmannes omasta kausiennätyksestään! Uahz. Jännästi toimii homma. Ja samalla huomaa, kuinka vähän Dallas Stars enää jaksaa kiinnostaa, kun Jere on sairastuvalla ja muut suomalaiset tahkovat leipäänsä muualla. Toronto Maple Laffskin saa nykyään sympatiapojoja enemmän.. on tämä lätkänationalismi sitten niin hauskaa, et-tä!

And so it begins..

Aikamoista on se ihmisen osa kehossa, joka aina aamuisin herätyskellon soidessa nostaa käden snooze-näppäimelle ja potentiaalisesti pilaa yhteiskunnallisten vastuiden suorittamisen, jos snooze kapsahtaa huonona aamuna huonoon aikaan - meikäläiselle tämä kävi tänään, kun olin tiukan pänttäämisen jälkeen ajatellut päteä kello 10 aamulla Yhdysvaltain historiasta.. mutta toisin kävi! Kiitos, aamu-uninen luontoni. Jopa äärimmäisen ärsyttävät herätyskellojärjestelmäni eivät ole auttaneet monia pois moisista lapsuuksista. Ongelma on ollut ennenkin läsnä, ja siksi onkin tarvinnut jo pitkään hankkia samanlainen systeemi kuin Mr. Beanillä.

Vaan kuten voi huomata, ei hänelläkään homma mene putkeen, ja ongelma tuskin siis ratkeaa sillä, että vedän putkistoa vessastani kastelemaan sänkyni kylmällä vedellä joka aamu. Mutta onneksi on internet, ja sen välittämät erilaiset ratkaisut!

Yksi hyvä vaihtoehto olisi lentävä kello, valehtelematta! Masiina pitää ärsyttävän äänen kun se aamuisin sinkoaa jännä projektiilin jonnekin päin kämppää leijumaan hetkeksi, kunnes se lässähtää maahan jonnekinpäin kämppää. Kello ei suostu hiljenemään ennen kuin osasen on löytänyt aamutokkuroissaan ja laittanut takaisin kellon päälle. Kätevää! Kymmenellä punnalla lähtee.

Toinen vaihtoehto on Clocky! Jo nimensäkin perusteella lupsakka vekotin näyttää helistimeltä ja pyörii ympäri lattiaa herättäessään humanoidi-isäntäänsä, pitäen hämmentää R2D2-ääntä. Ota tuollainen sitten kiinni.. tosin en uskoisi, että koiranomistajalle tuollainen sopii, kun näyttää melkein purulelulta. Tästä huvista saakin jo maksaa 50 dollaria.

Ehdottomasti lupaavimmalta näyttävä vehje on kuitenkin aivopähkinän ja herätyskellon yhdistelmä, joka herätessään sinkoaa palapelinpalaset ympäri kämppää, jonka jälkeen huikea neljän osan arvoitus pitää ratkaista. Tosin itse kaipaisin ehkä kymmenen palaa lisääkin että varmasti saa tarpeellisen aivovoimistelun.. 1000 palan maisemapalapeli olisi varmaan kyllä jo liikaa.. tai sudoku. Innovaation tason kuitenkin huomaa, kun hintakin menee yli satasen. Mutta siksihän on syntymäpäivät, eikö vain? Maanantaina on minun omanikin, joten ystäväni hyvät, huomioikaa toki tarve. Pelastakaa unikeko.

Paremman ratkaisun odottaessa itseään tyydyn siis kuitenkin kahteen herätyskellooni sekä kännykään, joka soittaa seuraavaa kappaletta aina tarpeen tullen. Tietynlainen feelgood-laulun epitomi, sekä samalla myös yksi uusista löydöistäni myös. Parasta indie-poppihöttöä ikinä, eikä self-titled-albumi jää parhaasta sinkustaan tuomittavan kauas taakse. Yhtyeen nimi siis Jupiter One, biisin nimi Countdown. Mukana myös harvinaisen tyylikäs video, ovatpahan nähneet kaverit vaivaa oikein vain kunnolla!

No resistance, only pleasure neon light assistance

Parempi aikaisemmin kuin myöhemmin. On aika vähän analysoida kaikkea sitä, mitä bittiviidakko on tuonut meille nautittavaksi.

DJ Donna Summer - Blinded by the Light (Manfred Mann Rework) ::: Jaa että mitä? Aivan loistava vanhan rock'n'roll-hyväksikäyttö tavalla, jossa alkuperäiset aurinkorantakitarat eivät menetä rentouttaan hiekanmurusenkaan verran ja biitti on samalla sekä älyttömän korni mutta samalla anteeksiantava, koska varmasti biisi on kaikille tuttu jonka runko on käytössä.. vähän kuin niissä tehokkaimmissa teknoremikseissä. Poison, anyone? Tuskin - ja toivottavastikin - tästä mitään suurta hittiä koskaan missään tulee mutta on kyllä ehdoton tärppi niille, jotka haluavat tanssia kornin musiikin tahtiin ja olla silti.. cool? No höpsis, toisaalta eipähän semmosen edes pitäisi olla mahdollista!

La Castle Vania - Zero Machine ::: No mutta, kovin on tämäkin biisi tuttu aluksi, mutta voiko näin hämmentävän eteerinen elektro-pamautus edes olla jonkun alkuperäisen biisin remix? Kyllä vain. Smashing Pumpkins! Zero! Koneita paljon päällä ja vanha kakku kuorrutetaan täysin erilaisella kuorrutuksella. Jos ysärirokki on sitä mansikkahilloa ja kakkulaattaa niin Le Castle Vanian syntetisaattori-hyväksikäyttö on sitä ällönmakeaa kermavaahtoa, nam nam! Vaatii tosin oikean asennoitumisen, eikä siksi olekaan kärsimättömille tanssilattioille soveltuvaa.. kotona tosin kelpaa nyökyttää päätään. Ye-a!

Daft Punk - Harder, Better, Faster, Stronger (Justin Faust Remix) ::: Joo, en minäkään uskoisi ikinä sanovani tätä enää.. mutta tässä on Daft Punk -remix, joka on parempi kuin alkuperäisensä. Ainakin näin uutuudenkiihkolla, tai ehkä tämä ei olekaan se alkuperäinen biisi joka on raiskattu lukuisia kertoja vaan avaruusdiskon reklamaatio, joka vain houkuttelee tanssimaan vanhoilla resepteillä mutta on itsessään jotain ihan muuta. Tietyllä tavalla Daft Punk -remixit ovat aina olleet vastaantullessa joko liian kaukana originaalista pelosta leimaantua (ja ovat siis pyhänhäväistyksiä koska eivät se tuntuu väkinäiseltä) tai sitten vain sitten vain rehellisen lähellä alkuperäistä hittiä, jolloin remiksaaja voi mielestään rehdisti liittää nimensä lempikappaleensa perään. Nyt tämä herra Justin Faust on onnistunut irtautumaan noista molemmista synneistä.. tämä on hyvää. Jes! Danzen danzen!

Larry Tee feat. Christopher Just - Get Your Grind On ::: Ja viimeisimpänä eikä vähäisimpänä, eepos. Elektro-eepos, joka kestää lähes 10 minuuttia, pitää sisällään kolme sektiota kuin John Cagen 4"33:n anarkiaversio. Cagen kuuluisa avant-garde-teoshan pitää sisällään pelkkää hiljaisuutta, korvien verenkierron huminaa, yleisön reaktiota. Tätä kun soittelee sen sijaan täydelle lattialle, tekee riskin.. koska toisaalta tämä voi herättää bilettäjässä pienen elektropedon mutta samalla se voi kärsimättömän kauas pois. Itse aion tehdä joskus tämän riskin. Ymmärtänette miksi.

Kuva: Ubergizmo