Fokit-tyylisen maanantain pelastukseksi

Uusi viikko ja uudet kujeet. Lunta ei mailla halmeilla ja ikkunat helisee myrskytuulen tahtiin, yhhh. Nämä levyt ovat siivittäneet minut tähän "valkoiseen" "unimaailmaan", jota vielä hetken marraskuisen harmaaksi Turuksi kutsutaan:

Scattered Trees. Popmattersin armottomista arvostelukourista hyväksyvän tuomion saanut bändi valloittaa taas minunkin sydämeni. Chicagon laitamilta kumpuava bändi, joka koki omien sanojensa mukaan uudelleenheräämisen yhden soittajan poistuttua traagisesti muille jamittelumaille. Syntyi erittäin kaunis, monitahoinen ja heleän melodinen rock-albumi "Sympathy". Kuuntele näitä tunnelmia!

---

Dungen. Kävin viime viikonloppuna rauhallisella stressisietolomalla ystäväni kanssa Tukholmassa. Näimme aivan loistavan pianovirtuoosin Ludovico Einaudin Södra Teaternissa ja olimme molemmat täysin myytyjä. Sopivasti kaupungilla oli myös monenmoista muutakin tarjottavaa, ja toisena lomapäivänä Dungen sattui vetämään keikan Söderin rannassa Strand-baarissa, joka muistutti todella symppiksellä tavalla Sosiksen ja Teviksen hybridiä kicker-pöytineen ja hämmentävine pohjapiirroksineen ja sisustuselementteineen (myös tylyt baarimikot included!) Ja keikka itse oli ihan uskomaton, vaikka spiikeistä monet menivätkin ikävästi pään yli kuin *whoosh*. Olin päättänyt hankkivani muistoksi keikasta joko sen albumin eli Ta Det Lugntin tai sitten uudemman Skit i Alltin. Uudempi tarttui kouriin, ja jännästi nyt lähes joka aamu on lähtenyt sillä käyntiin. Ah.

---

Big Wave Riders. Toinen niistä suomalaisista uusista bändeistä, joita on pitänyt jo kuukausien ajan pitänyt nähdä livenä, mutta ei niinkuin vain millän natsaa aikataulut yhteen. Pitääkö sitä oikeasti lähteä jonnekin kamalan Kehä Kolmosen sisäpuolelle että joskus osuu? No, joka tapauksessa näitä tyyppejä on toki hehkutettu jo vaikka missä, että tuskin tulee nimi kenellekään yllätyksenä. Mutta se mikä hämmensi tässä päivä pari sitten, oli bändin albumi Metelin nettikaupassa myynnissä.. ja miten! Reilulla kolmella eurolla tiukkaakin tiukempi, hehkutetun uuden bändin eka levy? Pohdin ehkä noin minuutin ajan, miten bändi voi näin halvalla edes laittaa tuotantoaan myyntiin. Ja sitten poistin teoksen "hyllystä" ja hämmennyin siitä, kuinka helppoa on lopulta ostaa niitä immateriaalisiakin biisejä kun tarpeeksi hyvä tilaisuus iskee vastaan. Ehkä nyt selviän siis ilman kansitaiteita ja muovikoteloa hyllyssäni. Ostetaan sitten keikalta paita tai jottai! Ja promotaan tällai julkeen itsetarkoituksellisesti vielä.

Kuvat: Bändien promomateriaalia

Kirjanmerkeistä kaivetut #1

Lueskelin minimalismista sen pari sekuntia liikaa esseenkirjoittelun lomassa. Sain inspiraation hommaan, jota olen pidätellyt aivan liian kauan. Kirjanmerkkien järjestely. Ay caramba tuota linkkien sekamelskaa.. ja silti sieltä seasta löytyy turhan krääsän ja virheklikkausten lisäksi ihan mahtavia juttuja!

---

Marissa Nadlerin keikan jälkimainingeissa sain selailemaan etsyä. Nainen mainosti, että hänen levynsä ovat kaikki uniikkeja, koska hän teettää niille aina uniikit, käsintehdyt kansitaiteet. Herttainen asia jo sekin. Mutta vielä herttaisempaa oli parin klikkauksen päässä olleet puiset sateenvarjomagneetit. Aww. Hintaa on parikymppiä ja noita saa sillä kolme. Jos olisi rahaa heiteltäväksi asti, niin heittelisin tohon suuntaan! Hannoverilainen "snug studio" tekee tommosia, ja kaikkea muutakin kivaa ja yksinkertaista puusta on valikoimissa.

---

Sitten yksi synti. Olen syyllistynyt haaveilemaan tällaisista housuista. Bongasin muistaakseni joltain randomilta muotiblogilta nämä jonkun naisen päällä ja jossain päin aivojani kilahti, ja piti selvittää mistä nämä oikein on. Shampoodle oli vastaukseni - pieni ruotsalainen vaatemerkki. Netistä en kuitenkaan housuja ikinä osta, ja retail-listaa ei sivuilta vielä löydy. Onneksi näin, koska jos selvittäisin mistä noita saisi, menisin varmaan ostamaan moiset samantien. Jos vain löytyy miesten kokoja sopivia, ja kummiskin mun tuurilla löytyisi, kun on eritelty sellaisia nettikataloogiinkin. Ja sitten kaikki kaverit saisi hävetä kaduilla, ja joutuisin ottamaan tänne blogihistoriani ensimmäisen itseotetun muotikuvan ihan vain todisteeksi!

---

Sokerina pohjalla kaunista taidetta lähteestä, jota ei heti edes ymmärtäisi taidemuodoksi. Vai kuinka usein tiedostat katsovasi taideteosta, kun näet vaikkapa Tähtien sotien elokuvajulisteita.. tai Indiana Jonesin? Tiedät kuitenkin sen tietyn tyylin, jolla piirrettynä elokuvatähtien kasvot saavuttavat sen ainoan oikean ja ylvään hollywoodmaisen hohtonsa, ja sen tyylin isä on Drew Struzan. Törmäsin todella hyvään kirja-arvosteluun, joka syväluotasi miehestä tehtyä teosta "The Art of Drew Struzan", paljastaen todella paljon tästä elokuvahistoriallisesti tärkeästä hahmosta, jota en ennen ollut tiedostanut, ja jota en enää koskaan onneksi unohda. Arvostelun tekijä on itsekin aika etevä taiteilija, suosittelen tsekkaamaan hänen teoksiaan! Ne ovat varmasti tulleet vastaasi mitä erilaisimmissa yhteyksissä, et vain satu tietämään sitä vielä..

---

Ja mitäs vielä? Nooh.. tsekatkaa ihmeessä yliopistomme humanististen historianalojen laitoksen nettilehti hiiskuttua jos vähänkään tuntuu siltä, että voisi kiinnostaa! En ole törmännyt yliopistomme sisällä noin tyylikkäästi toimitettuun verkkosisältöön koskaan.

Ja koska musiikkia olen kuunnellut tätäkin kirjoittaessani..

Muistatteko, että tosta se kaikki lähti Little Bootsin kohdalla? Oi tuota luovuuden määrää, oli mahtavaa törmätä tähän pitkästää aikaa. Harmi, että en ole vähään aikaan kuullut hänestä mitään, vaikka breikkasikin albuminsa myötä ainakin Briteissä oikein kunnolla. Ehkä sitä uutta matskua vielä joskus bongahtaa taas eetteriin silmieni eteen. Sitä odotellessa on kuitenkin ainoa oikea Meddle. Voittaa kaikenmaailman rimpimpim-ranskaelektroremiksaukset. :)

Valitut palat: Tiistain täpärät

Täpärästi vältin vielä ahkeroinnin löytämällä asioita, joita on pakko jakaa teille. Ei sen enempää, ei sen vähempää. Huomiota herättäneitä palasia sieltä sun täältä.

Tiesitkö että..

Kuva: Ragged Magazine

1. The Static Jacks on ihan kiva newjerseyläinen rokkipumppu? No en minäkään tiennyt, kunnes PopMattersissa arvostelivat tyyppien albumin. Tokaisivat, että vaikka tämä tuntuukin olevan ihan sitä samaa mitä kaikki ennenkin on ollut, niin silti jotain suurempaakin tästä löytyy, kun uudelleenkuuntelukertoja on kertynyt vaikka kuinka. Tästä vajavaisesti kiinnostuneena klikkailin Spotifyn puolelle kuuntelemaan pari biisiä (vanhalta ep:ltä).. ja mitä korvani kuulevatkaan?! Jacksien laulaja Ian Devaney kuulostaa mielestäni aivan Disco Ensemblen Miikkalta! Tietämättä sen enempää DE:n uusimmasta albumista, johon en lämmennyt lainkaan, eroa ei tietämättömässä päässäni ole näiden välillä. Toisaalta nyt hiukan innostuin, joten.. ehkä tämä on uusi mahdollisuus innostua molempien bändien musiikista, jos niin vanhan kuin uudenkin tuttavuuden suhteen uudet sfäärit odottaa? Siistiä. Ohessa hiukan Soundcloudia näiltä uusilta, Magic Recoveriesit sun muut on varmaankin jo tiedossa..

If You're Young by thestaticjacks

---

Kuva: Promo

2. Tamara Sky on aika kova DJ? En ole soitellut nyt mitään elektrolevyjä millään keikoilla yli vuoteen, joten kulutukseni rehellisen ronskin bile-wop-wopin suhteen kotioloissa on minimaalista. RSS:ssä bileblogit kokee inflaation, ja jostain syystä edes lempilapseni naurettavan-järjettömän-ihana-mashup ja ranskalais-vivahteinen-tilulilu eivät parhaimmillaankaan enää herätä samanlaista intoa kuin ennen. Mutta onneksi tartuin yhteen haasteeseen silti, kun kivojen kirkkaiden värien mainostaessa mulle Tamara Skyn uutta jotain miksausta päätin kokeilla.. ja ai että oli kova! Gasaffelsteinin läsnäolo ei ollut ollenkaan pienimpiä syitä alkuarvostukseen, mutta lähinnä se oli vain se gateway drug matkalla aukottoman kovaan musiikkifiilistelyyn. Iskin leikkisästi subbarit kaakkoon, istahdin päivän päätteeksi sohvatuolilleni ja umts umts. Tamara Skyn kaikki mixtapet löytyy täältä. Ohessa myös se tekele, joka minut herätti.

---

Kuva: Large Format Posters Blog

3. Toisen maailmansodan aikaiset propagandajulisteet on aika raflaavia? Jokin tuossa 1940-luvun tyylissä vain vetoaa muhun kovasti julistemuodossa. Haluaisin kovasti joskus jonkun tämmöisen asuntoni seinälleni, vaikka nyt on kyllä aikamoiset valintakarkelot menossa sen suhteen, mitä uuden asuntoni seinille kehystäen lykkään. Joten mahtaakohan riittää taulupaikat, vai meneekö joskus 20 vuoden päästä jonnekin kalastajamökin seinälle mauttomien hirvensarvien ja (ei tietenkään mauttoman) snapsilasikokoelmani vierelle.. aika näyttää! Linkin takana näitä paljon lisää.

---

Kuva: Kirsi Kukkurainen

Yle Teemalla on ihan huikeat teemaviikot menossa? Tietenkin sitä on tottunut Teeman ohjelmiston laadukkuuteen, mikä nyt tulee esim. Hitchcock-viikkoihin, viikko viikon jälkeen mielenkiintoisiin dokumentteihin, ja niin edelleen.. mutta nyt mennään ihan eri sfääreissä. Eilen tuli Esko Valtaojan alustamana Kubrickin 2001 Avaruusseikkailu, ja tuli hiukan syyllinen olo kun katselin sitä vain syrjäsilmällä.. sunnuntaina vuorossa oli sitä ennen jo Chaplinin klassikko Kaupungin Valot, joka on pitänyt katsoa jo vuosikausia. Jäljellä on kaikkea herkullista aina Komisario Palmusta Polkupyörävarkaaseen ja Blue Velvettiin.. älä vaan nuku tämän ohi, Palmu tulee esimerkiksi jo tänä iltana kello 21.. ja tsekatkaa kuinka hienoja nuo julisteet on! Hienoa työtä, Kirsi Kukkurainen.

---

Nyt luennolle, hop!

Luoteisrannikon ylivoimaa

Kuva: Matt Braun

Löytyi ihan uskomattoman kova uusi tuttavuus. Viimeisestä tällaisesta onkin jo aikaa, joten visioimani lukuisan vanhan tutun uusien albumien tarkastelu jääkööt nyt tämän varjoon hetkeksi.

Nimi Mackintosh Braun painukoot lukijan mieleen. Vähän niinkuin tapauksessa Hall & Oates, nimen taakse verhoutuu kaksi miestä, herrat Ian Mackintosh ja Ben Braun. Braunin isä on soittanut rumpuja alun perin Hall & Oatesissa. Aika triviaa, mutta ainakin antaa osviittaa siitä, että hyvät on muusikkogeenit!

Tyypit ovat kyhänneet duonsa kasaan hyviä prokkiksia kuhisevassa Luoteis-Amerikassa, Portlandissa, jossa he löysivät toisensa sattuman kaupalla, kun Benin isä osti talon kiinteistönvälittäjältä, joka tunsi Ianin isän. Nauhat vaihtoivat omistajia ja tyypit totesivat varmaankin leffakäsikirjoituksiin sopivalla yhteisellä hetkellä, että notta jessus, tää toinen kaverihan on ihan nero! Ja siitä iski alkusävelet tyyppien musikaaliseen taipaleeseen, joka johti omatuotanto-albumiin, ja tuolta albumilta taas löysi yksi biisi tiensä Chuck-nimisen sarjan taustalle, ja yhtäkkiä kavereilla olikin Chop Shop -nimisen levy-yhtiön kanssa levysoppari. Heidän toisen albuminsa nimi on Where We Are, ja se on soinut mulla nyt pari päivää nonstoppina Spotifyssa. Aah! Niin parhautta.

Tyylillisesti Mackintosh Braun soittaa ilmavaa, positiivista synapoppia. Juuri sellaista, jota yksi tai kaksi kappaletta aina välillä soi jonkun ihan mitäänsanomattoman mainoksen tai tv-pläjäyksen taustalla, ja hetken ajan tulee sellainen fiilis että radiossa, valtavirtamusiikissa, jossain siellä "sieluttomassa musiikkiteollisuudessa" tehdään joskus oikein. Sliipattua mutta kaunista. Välillä tulee mieleen Ladytron (mutta iloisempana), välillä uudempi Pet Shop Boys (mutta eteerisempänä), välillä Kemopetrol (mutta selkeämpänä), ja yllättävän paljon itseasiassa myös Röyksopp parhaimpina päivinään kumpuaa samanlaista energiaa. Sopivuus pimeneviin syysiltoihin 10+. Albumi löytyy kokonaisuudessaan Spotifystä, ja tässä pari kovaa erikseen!

Comment te dire adieu?

Hei, olen Tatu, ja olen scrobblaus-addikti.

En muista milloin ja miksi aloitin scrobblauksen. Tästä on varmaan niin monta vuotta suurinpiirtein kuin siitä hetkestä, kun löysin internetistä maailman, jossa maailman jokainen biisi vain odotti ottajaansa. Audiogalaxyn ja Soulseekin kaltaiset p2p-palvelut avasivat taivaan minulle, ainakin mitä j-rokkiin tuli. Sittemmin musiikinkuunteluni avartui anime-tunnarien ja ysärimeikkityyppibändien vanavedessä myös oikeaan (tm) musiikkiin, ja jossain vaiheessa aloin arvostamaan tietoa siitä, mitä kaikkea oikein kuuntelinkaan lopulta. Olin tilanteessa, jossa oli hauska huomata tiettyjen bändien vain soivan toisia useammin. Audioscrobbler tuki harrastustani. SItä oli mukava seurata musiikin sivussa.

Armeijaan astuessani ymmärsin ensi kertaa, että kyseessä voisi olla elämään vaikuttava tekijä. Ostin itselleni halvan mp3-soittimen auttamaan Gyltön luolastossa selviämistä, ja yhtäkkiä olikin ongelma, kun kuuntelin musiikkia vain ja ainoastaan sen kautta. Oli kuitenkin jotenkin todella tärkeää antaa itseni - ja ehkä ulkomaailmankin - takia todenmukainen kuva niistä biiseistä, jotka tekivät minulle alkuvuoden 2006 soundtrackin. Oli Audioslavea ja jonkun verran hideäkin. Paljon kaikenlaista dynamo-musiikkiakin, niinkuin turkulaiset ehkä tunnistavatkin tietynlaisen musiikin. Tämä jo ennen aikaa, jolloin edes tiesin kyseisestä paikasta mitään. Mutta ei se niin vakavaa ollut. Kotona sitten vaan volat mutelle, että saattoi laittaa intin playlistit jyräämään myös bittiavaruuteen, eikä samalla tullut "tupla-altistumista". "Kauheen kätevää!"

Mutta vuosien saatossa kävikin niin, että (nyt jo LastFM:ksi muuttunut) scrobblaus sitoi musiikin kuuntelemista enemmänkin kuin tuki ja vapautti sitä. Palvelun bändisuositukset piti orjallisesti käydä kuuntelemassa läpi, ja vaikka sieltä paljon hyviä löytöjä löytyikin, oli kuuntelutavat ehkä jo liiankin kiinni masiinassa. Profiilia tuli päiviteltyä entistä enemmän. Graaffeja tungettua sivupalkkiin. Satunnaisten tuntemattomien tilastoihin ei kauhean usein sentään tullut sorruttua, mutta kavereita tuli seurailtua. Lähinnä ärsytti, kun selvästi jotkut eivät osanneet pitää AS:ää koko ajan päällä, kirotut! Tosin itsekin välillä tuli sorruttua poistelemaan omia soittoja.. varsinkin väärin-tägättyjä biisejä! Ne oli ihan kauheita. Tässä vaiheessa kierreltiin myös jo keikoilla koko ajan, useimmiten yksin (kun kukaan kaveri ei tuntenut omia lempibändejä), soiteltiin DJ:nä siellä sun täällä, ilahduttiin kun tyttöystävä tai lähipiiri kuunteli milloin mitäkin obscurea settiä, jonka itse joko tunsi (yhtenä harvoista) tai oppi vasta tuntemaan. Opeta minulle joku uusi kiva bändi, ja ansaitse kunnioitukseni. Ihan älytön motto, mutta joskus se meni näinkin.

Ja nyt ollaan vuodessa 2011, ja takana on paljon kulutuksesta puhki kuluneita bändejä. Kipeitä muistoja ja haikailua aikaan, jolloin vain saattoi kuunnella musiikkia ilman paineita. Jokainen yhtye on ladattu täyteen ennakko-oletuksia. Tietyllä tavalla mikään ei tule enää ilman stereotypioita. Kuuntelen jazzia, ergo en jaksa kuunnella angstisia lyriikoita, tai oikeastaan mitään lyriikoita. Kuuntelen Wilcoa ja Spoonia, ergo mulla on runopoikamoodi päällä ja puran pahaa oloani altsukantrifiiliksissä. Kuuntelen heviä, ergo olen todella vihainen ja tätähän ei kauaa kestä, eikä bändin nimi kauaa vilku LastFM:n statseissa. Turhaa touhua tiedostaa jokainen kuulemansa biisi jonain muuna kuin.. no, hyvänä musiikkina, jota haluan juuri nyt kuunnella. Enkä tee enää loppujen lopuksi paljoakaan sillä tiedolla, mitä musiikkia olen kuunnellut minkäkin elämänvaiheeni ajan. Muistan sen kyllä sitten, kun Se Biisi paukahtaa soimaan ja muistot tulvivat mieleeni.

Musiikin ei pitäisi olla suoritus, ei saavutus, eikä varsinkaan numero missään listassa. Kuinka kauas olenkaan matkannut siitä ajasta kun löysin Audiogalaxyn kautta SIAM SHADEn koko tuotannon, ensimmäisiä demoja myöden. Keräilin innoissani kaikki mp3:t talteen, enkä kuitenkaan luukuttanut niitä ekoja demoja kuin aniharvoin. Eivät ne niin hyviltä kuulostaneet eikä minulla ollut tarvetta kertoa niiden biisien olemassaolosta ulkomaailmalle. Asiat olisivat ehkä nyt toisin.

Ja siksi poistinkin LastFM:n tunnukseni. Oli se ollutkin jo käytössä jostain vuosista 2004-2005 asti. Niin olen luopunut myös Audiogalaxyn ja Soulseekin käyttämisestä, aikoja sitten. Winampin Auto-generated playlisteistä puhumattakaan. Aikansa kutakin.

Moimoi, LastFM, hyvästi scrobblaukset!

Kuvat #1 #2

Let it fade

Kuin Florence Welch laulamassa iltasatuja varhaisteineille positiivinen syöpädiagnoosi kädessään. Pakkohan sitä on jotenkin keksiä vertaus, joka kuvaisi parhaiten artistia, joka kolahtaa uskomattoman hyvin ja muistuttaa paljon erilaisista tunteista, peloista ja piilevyyksistä. Zola Jesus -nimellä laulava vuonna 1989 syntynyt Nika Danilova iskee syysmasennuksesta kärsivään kuin tuhat akupunktioneulaa oikeisiin ja vääriin paikkoihin. Värisyttävä kokemus.

Juuri julkaistu uusi albumi Conatus löytyy Spotifystä, kuten myös monet vanhemmat tuotoksetkin. Lämmin, tai ehkäpä näin syystuulien saattelemana viileänkarhea suositus. Kiertelee muuten Eurooppaakin pian, tietenkään astumatta Saksaa lähemmäs Pohjoismaita, ainakaan mikäli on LASTfm:ää uskominen. Hmph, tietäisipä vaan sen tilauksen määrän jota hänen musiikilleen täällä olisi!

Valitut palat lokakuun pimeisiin

Michael Murphyn taideteokset pysäyttivät minut paikoilleni RSS-tulvan keskellä. Kuka muistaa ne Heurekasta ostetut metallipiikkitaulut, joihin sai upottaa kätensä ja sen jälki jäi siihen? Ihan mainiota, että näitä muistoja verestetään taiteella. Vielä vakuuttavampia ovat kuitenkin noi "monikerroksiset" roikkuvat potretit. Illuusio on täydellinen. Lisää kuvia täältä.

---

En ole vieläkään ehtinyt tehdä kaikkien olat varmasti kohahduttavaa Vancouver Canucks -päivitystä uuden kauden alkuun. Syytän tästä muuttoani, joka on laittanut kaikki opiskelutkin melkein viikon tauolle, puhumattakaan muutonjälkeisestä flunssasta.. mutta jotain jääkiekosta. Tässä on todellinen tosifania ylistävä tarina. Fantasia, josta tuli totta. Jacob Barrette oli yksi Ottawa Senatorsien fani muiden muassa mutta hänellä oli myös idea ja unelma, jota varten hän oli valmis panostamaan uskomattoman määrän aikaa ja vaivaa. Intohimoinen jääkiekkofani kyllä tietää, mistä tässä puhutaan. Mutta Jacobille kävi ehkä hiukan toisin kuin skeptikko olisi luullut. Hän suunnitteli ruohonjuuritason kampanjan uudeksi Vintage-tyylin pelipaidaksi. Ja pallo lähti kuin lähtikin pyörimään, ja lopputulos näkyy pelaajien ja fanien päällä tällä kaudella. Jacobin unelma toteutui. Ihan uskomatonta!

Ai niin, projektista on toki uutisoitu seuran kotisivuillakin (josta kuvakin on!), mutta vielä vakuuttavampaa on ymmärtää keskusteluforumien kautta, mitä kaikkea tähän matkaan on mahtunut. Mahtava Jacobin itsensä, alias Jerk Storen aloittama viestiketju HFboardsilla löytyy täältä. "Read it and weep."

---

Jotain pientä mutta nokkelaa. Vihaan itse sitä kuinka Applella yksi asia ei onnistu sitten niin millään - nimittäin gif-tiedostojen katselu kunnolla esikatselussa. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta giffi taas on jotain vielä parempaa kuin sananlasku antaa ymmärtää. Niin pieneen tilaan saa parhaimmillaan niin paljon sanottavaa, tunteita ja muistoja. If we don't, remember me on ehkä hiukan teatraalisesti nimetty tumblr-blogi, mutta niin toisaalta ovat klassikkoelokuvista tehdyt animaatiotkin hienoja. Pysäyttäviä hetkiä. Jokaisen sellaisen elokuvan kohdalla, jonka itse on nähnyt, ymmärtää kyllä todella hyvin, miksi juuri se kohta on valinnaksi päätynyt.
---
Ja vielä musiikkisuositus. Kunhan Wilcon uuden albumin kuuntelulta ehdin, kuuntelussa on ollut myös mies nimeltä Mike Levy, taiteilijanimi Gesaffelstein. Ei ole julkaissut koskaan kokopitkää albumia, vain todella hyviä EP:itä. Koukkuuntumiseen ei vaadittu kuin yksi youtube-video. Tuotantoa löytyy monta kiekausta Spotifystä. Eikun hurmaantumaan, ellei jo videon badasserismi vakuuttanut.