Valitut palat lokakuun pimeisiin

Michael Murphyn taideteokset pysäyttivät minut paikoilleni RSS-tulvan keskellä. Kuka muistaa ne Heurekasta ostetut metallipiikkitaulut, joihin sai upottaa kätensä ja sen jälki jäi siihen? Ihan mainiota, että näitä muistoja verestetään taiteella. Vielä vakuuttavampia ovat kuitenkin noi "monikerroksiset" roikkuvat potretit. Illuusio on täydellinen. Lisää kuvia täältä.

---

En ole vieläkään ehtinyt tehdä kaikkien olat varmasti kohahduttavaa Vancouver Canucks -päivitystä uuden kauden alkuun. Syytän tästä muuttoani, joka on laittanut kaikki opiskelutkin melkein viikon tauolle, puhumattakaan muutonjälkeisestä flunssasta.. mutta jotain jääkiekosta. Tässä on todellinen tosifania ylistävä tarina. Fantasia, josta tuli totta. Jacob Barrette oli yksi Ottawa Senatorsien fani muiden muassa mutta hänellä oli myös idea ja unelma, jota varten hän oli valmis panostamaan uskomattoman määrän aikaa ja vaivaa. Intohimoinen jääkiekkofani kyllä tietää, mistä tässä puhutaan. Mutta Jacobille kävi ehkä hiukan toisin kuin skeptikko olisi luullut. Hän suunnitteli ruohonjuuritason kampanjan uudeksi Vintage-tyylin pelipaidaksi. Ja pallo lähti kuin lähtikin pyörimään, ja lopputulos näkyy pelaajien ja fanien päällä tällä kaudella. Jacobin unelma toteutui. Ihan uskomatonta!

Ai niin, projektista on toki uutisoitu seuran kotisivuillakin (josta kuvakin on!), mutta vielä vakuuttavampaa on ymmärtää keskusteluforumien kautta, mitä kaikkea tähän matkaan on mahtunut. Mahtava Jacobin itsensä, alias Jerk Storen aloittama viestiketju HFboardsilla löytyy täältä. "Read it and weep."

---

Jotain pientä mutta nokkelaa. Vihaan itse sitä kuinka Applella yksi asia ei onnistu sitten niin millään - nimittäin gif-tiedostojen katselu kunnolla esikatselussa. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta giffi taas on jotain vielä parempaa kuin sananlasku antaa ymmärtää. Niin pieneen tilaan saa parhaimmillaan niin paljon sanottavaa, tunteita ja muistoja. If we don't, remember me on ehkä hiukan teatraalisesti nimetty tumblr-blogi, mutta niin toisaalta ovat klassikkoelokuvista tehdyt animaatiotkin hienoja. Pysäyttäviä hetkiä. Jokaisen sellaisen elokuvan kohdalla, jonka itse on nähnyt, ymmärtää kyllä todella hyvin, miksi juuri se kohta on valinnaksi päätynyt.
---
Ja vielä musiikkisuositus. Kunhan Wilcon uuden albumin kuuntelulta ehdin, kuuntelussa on ollut myös mies nimeltä Mike Levy, taiteilijanimi Gesaffelstein. Ei ole julkaissut koskaan kokopitkää albumia, vain todella hyviä EP:itä. Koukkuuntumiseen ei vaadittu kuin yksi youtube-video. Tuotantoa löytyy monta kiekausta Spotifystä. Eikun hurmaantumaan, ellei jo videon badasserismi vakuuttanut.

Status update, muistio, tweet, tai joku vastaava esitys FB:stä

Facebook on noussut tuhkasta.

Kauan eläköön Facebook!

Kaikki tietävät varmasti, mitä kaikkea Facebook tulee tekemään lähipäivinä, viikkoina ja kuukausina. Yhtiö vastasi Google+:n haasteisiin, ja lakkasi edes pintapuolisesti salaavansa tapansa integroida behemottiinsa kilpailijoidensa kaikki parhaat palveluominaisuudet. FB vie kaiken nyt äärimmilleen ja mullistaa kaiken - enää ei tarvitse harmitella sitä, että ei ole aikoinaan päivitellyt FB:tä jo kehdosta käsin, koska Timelinen avulla voit kertoa "meille" aivan kaiken elämäsi kaikista vaiheista! Voit myös kuunnella musiikkia huolestumatta siitä, että kaverisi eivät välttämättä tiedä mitä biisiä juuri nyt jammailet. FB kertoo senkin, Spotifyn välityksellä. Sen sijaan, että seuraisit pääsivulta tapahtumia, vieressä on myös toinen, nopeampi, reaaliaikaisempi tracker/ticker/ihansama, jonka kautta tiedät aivan heti aivan kaiken kaveriesi liikkeistä! Kaikki on tehokkaampaa kuin ennen, ja voit elää entistä tehokkaammin verkossa.. tai siis, tässä vaiheessa ainakin minä hiukan hätkähdän. Tietenkin kaikella tällä on varjopuolensa. Mitä syvemmälle palvelua mennään, sitä enemmän ihmismäisyyttämme pelissä.

"Sinä et ole koje, messuaa myös Jaron Lanier. Mutta harvalla on aikaa ja energiaa ilmaista itseään omintakeisesti. On helpompi tyytyä naputtelemaan lyhyt tiedonanto pieneen laatikkoon: What's on your mind?" (Näkökulma: Ohjelmoi, tai tule ohjelmoiduksi (YLE))

"Cubrilovic kertoo blogissaan tutkineensa Facebookin evästeitä ja huomanneensa, että aina kun hän vieraili sivulla, jossa oli joku Facebook-sovellus kuten tykkää-painike, lähettivät evästeet hänen Facebook-tietonsa. Yhteisöpalvelu tietää siis aina, millä sivuilla käyttäjät liikkuvat, eikä tätä pysty estämään kuin poistamalla evästeet selaimesta joka kerta, kun kirjautuu ulos Facebookista." (Yksityisyytesi on vaarassa: Facebook tietää mitä teet, vaikka kirjautuisit ulos (MikroPC))

" Facebook often claims that all users have consented to the use of their personal data. But in reality facebook users know that facebook is more of an “opt-out”-system: If you do not change all the preset privacy settings most personal data will be visible without restrictions. Users that do not want this have to struggle with endless buttons and settings. This oftentimes means that the more privacy a user wants, the more clicks and the more care for every detail is necessary. Older or inexperienced users may not even be able to do so. New functionalities are activated automatically without proper information of the users." (Europe Versus Facebook: Objectives)


"I want to take a step back and look at Zuckerberg’s Law, which was referenced during the f8 keynotes. The law goes something like, “the amount of information you share online doubles every year”. And, given the features Facebook just launched, this seems like it will certainly be the case (or perhaps even an understatement).

Thing is, I’m not sure Facebook or its users are ready for that surge in sharing. Between Twitter and Facebook, I think I’m approaching my limit for how much shared content I can consume on a daily basis. Hell, sometimes I find myself getting annoyed at certain friends for sharing too much. Which means Facebook needs to get much better at identifying the content that I’ll find interesting." (Clinging to Friction: Some Thoughts on Facebook's f8 (TechCrunch))

Pohdin näitä asioita pitkään ja hartaasti. Aina välillä noin muutaman minuutin pitkin päivää, juuri twitteriin sopivissa 140 merkin sykähdyksissä. Olen tehnyt sitä oikeastaan nyt monta päivää putkeen, ja olen tehnyt havaintoja, kiitos ystävieni. Yksi tuttavani kommentoi FB-statuksessaan, että häntä ei niinkään ärsytä tämä orwellimainen kehitys niinkään kuin esimerkiksi valvontakamerointi, vaan lähinnä ihmisten vouhkaaminen aiheesta. Toinen tuttavani kommentoi FB-statuksessaan, että taas kerran ihmiset hajoilevat ja parin viikon päästä kaikki ovat tottuneet muutokseen. Eräs hyvä ystäväni herätti ajatuksia FB-statuksellaan kysyessään, kutsuisivatko ihmiset häntä juhliin mikäli hän ei olisi FB:ssä itse. Monet sanoivat sen tekevänsä, mutta esimerkiksi juhlien muutoksiin sun muihin olisi toki helpompi tarttua FB:ssä kuin sitä ilman. Harvinaisen totta. Oikeasti kaikki nämä asiat ovat aina totta, ja sekös minua nyt oikeasti hirvittää.

Tein uusimmasta Timeline-päivityksestä FB-statuksen Facebookkiin ja sain kolme tykkäystä aiheesta. En ole kuitenkaan avannut suuta aiheesta kenenkään kanssa kasvotusten. Aika ufo-juttuhan se olisi käydä aiheesta keskustelua muualla kuin tapahtuman päälähteellä, netissä! Hah.. Tunnun olevan tietyllä tavalla yksin asiani kanssa, koska toisin kuin hyvä ystäväni, minä en edes uskaltaisi ajatella sitä, kuinka riisuttua elämä ilman FB:tä olisi. En nyt tarkoita käytön vähentämistä järkevämpään määrään, vaan ylipäätänsä elämää täysin ilman FB:tä.

Kuinka moni muistaa edes aikaa ennen tätä sosiaalisen median lippulaivaa? Miten suosittelimme ja keskustelimme painavista aiheista kavereidemme kesken? Varmastikin olimme pimennossa hyvin monilta uutisilta, mutta kenties keskustelimme niistä harvoista meidät tavoittaneista aiheista perusteellisemmin. On pysäyttävää ajatella, kuinka harvoin sitä nykyään ylipäätään argumentoi tai keskustelee päivän kuumista aiheista. Ellet ole sitten omaksunut kepeää elämäntyyliä kahvilassa töitään tekevänä urbaanina ihmisenä, jonka ympärille ihmiset kerääntyvät pohtimaan elämän menoa sitcom'maiseen, mekaanisesti soljuvaan tyyliin. Joka päivä. Tämä on utopiaa, tietenkin, mutta osaksi FB:n kaltaiset palvelut ovat aikaansaaneet virtuaalisen maailmankylän, jossa tämä teoriassa toteutuu. Voit jakaa niin monta mielenkiintoista uutista ystäviesi kanssa kuin vain haluat ja saada samalla mitalla takaisin. Musiikkia, elokuvia, sattumuksia päivästäsi, tunteita, flunssasi statuksenkin, tottakai! Mutta mitä tässä sitten menetämme? Miltä elämämme vuonna 2011 näyttäisi vaikka vuoden 2006 silmin? En osaa vastata kysymykseen. Niin kuin sanoin, en enää muista vuotta 2006.

Emmekä ole edes vielä puhuneet pahan silmästä, itse Zuckerbergin johtaman liikeyhtiön pahoista taipumuksista kerätä tietoa ihan vain silkkaa pahuuttaan, pirunsarvineen ja hiilihankoineen! Itseasiassa tämä näkökulma ei minua juurikaan pelota, mutta periaatteessa on toki hankala ymmärtää maailmaa, jossa jokainen tekemäni siirto päätyy jonkin vanhassa paperitehtaassa hurraavan palvelimen uumeniin. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ihmiselämien integroituminen muutaman suuryrityksen mainoskoordinointihaaviin on tietenkin huolestuttavaa, ja näillä näppäimillä ihan peruuttamaton muutos, sille ei enää voi mitään. Eri asia on se, että voiko asiaa nähdä myös positiivisena mahdollisuutena, kun normaali nettipulliainen (tm) alkaa tiedostamaan tietoverkkojen salakavalan luonteen ensimmäistä kertaa. Toivon mukaan voi, ja toivon mukaan näin käykin, koska mitään muuta keinoa todeta systeemin olevan haavoittuvainen ei juurikaan ole. Some on tullut jäädäkseen. 2000-luvun Ihminen on luotu kommunikoimaan ja elämään verkossa, ja tuossa verkossa on aina entiteettejä, jotka haluavat tehdä tulosta ja rahaa. Sitä tuottoa ei tietenkään lypsetä meistä kuin Matrixissa energiaa konsanaan, mutta periaatteen tasolla meistä se raha on aina lähtöisin. Meille myydään tuotteita meidän avulla. Power by numbers, profit by power. Facebookin käyttäjiä on ihan tol-kut-to-mas-ti.

Minulla ei ole tähän päätteeksi minkäänlaisia vastauksia enkä todellakaan julista FB:stä luopumista. Joitain päätöksiä olen kuitenkin huomannut tekeväni ihan tiedostamatta, reaktiona viimeaikaisiin tapahtumiin:

1) Olen poistanut Tickerin Facebookistani kivalla Chrome-laajennuksella. Päätin tietoisesti, että en halua olla paikalla seuraamassa moisen palvelun kehitystä osaksi maailmaa, ihmistä ja itseäni. Koska Facebook ei itse anna minulle mahdollisuutta tähän, tämä teko tuntuu ennen kaikkea vastarinnalta, vaikka loppujen lopuksi mikään ei ole muuttunut!

2) Riisuin turhat tiedot itsestäni pois FB:ssä. Koska jokainen bändi, leffa tai TV-sarja, jota tykkään/seuraan/vannon fanittavani, ymmärtää johtaa tästä tiedosta minulle "henkilökohtaista" mediasisältöä, on selkeää, että minimalisti voittaa. Spoon, Wilco ja Ultra Bra saavat jatkaa spämmäämistä, ei haittaa minua. Mutta kuitenkin Last.fm:n ja Movielensin kaltaiset palvelut, irrallisena Facebookista, toimikoot edelleen minulle kivoina fandom-kanavina ja ajantuhlausmekanismeina. Ovat toimineet ihan hyvin ilman FB:n läsnäoloa ennenkin, ja toimivat edelleen.

3) Käytän surutta uutta Subscribe-ominaisuutta puhdistamaan FB-seinäni turhista asioista. Pakko siis sittenkin myös jossain kohtaa nostaa hattua tämänkin päivityksen ansioille. Ennen ne ihmiset, joiden asioista en välttämättä jaksanut olla perillä, enkä halunnut jakaa heille kaikkea tietoa omasta elämästäni, olivat FB:n termistöllä jonkinsortin ali-ihmisiä, rajattuja tapauksia, joilla ei ollut potentiaalia minun täydelle huomiolleni. Aika arvelluttavaa. Nykyään on helpompaa vain päättää, että minä luen vain niiden ihmisten päivityksiä, jotka oletusarvona kiinnostavat. Jos unohdan hetkeksi jonkin tyypin olemassaolon, ja totean että "no mennäänpäs pitkästä aikaa tsekkaamaan hänen kuulumiset", Facebook ei ole ansainnut ryöpytystä tämän unohduksen takia. Palvelua on kiva manipuloida toimimaan enemmänkin normaalin kanssakäymisen säännöillä kuin päinvastoin. En minä joka päivä ennen FB:tä varmastikaan soittanut 400 ihmisille ja kysynyt heiltä mitä heille kuuluu. Ja tässäkin FB:n käytön esimerkissä ollaan vielä kaukana normaalista kanssakäymisestä. Aika sfääreissä ollaan.

4) Teen sosiaalisen testin, ja kutsun ihmisiä tupareihini ja synttäreilleni puhelimitse, niinkuin ensisijaisesti. Aion myös rekrytä muuttoapua ensi viikonlopuksi ilman FB:tä. Jos minulla ei ole vieraaksi haluamani ihmisen puhelinnumeroa, tai en näe häntä niin usein jossain luonnostaan että tieto tälle välittyisi ilman FB:n ihmeulottuvuutta.. niin onpahan siinä sitten pohdittavaa. Kysyn ehkä chatissa hänen puhelinnumeroaan! Todennäköisesti tällaisiakin ihmisiä voi olla muutama, koska niin pitkälti jotkut ihmiset pyörivät ympäristössämme ja antavat meille paljon keskusteltavaa, pohdittavaa ja sitä oikeaa sisältöä elämäämme, vaikka se ympäristö olisikin "vain" virtuaalinen. Huomasitteko muuten, että sanoin sosiaaliseksi testiksi tilannetta, jossa kutsun ihmisiä luokseni puhelimella? Hämmentävää.. ja jumpe kun alkaa pää sattumaan tämmösiä pohtiessani.

Kylläpäs on tyhjä olo. Viimeistelen tämän aivopierun kuitenkin asiaan kuuluvalla tavalla. Linkitän tämän pohdinnan faseen, ja sitten tällai cross-referencenä kehun täälläkin uutta Wilcon albumia, joka on viikkojen tehokuuntelunkin jälkeen ihan yhtä kova kuin ennenkin. Älkää uskoko eetterin haukkumasanoja, timanttia se on, TIMANTTIA! (Lähde: Mun FB-status)

Kuva #1 #2

You know what to do Spotify!

Spotify on kokenut perustavanlaatuisen muutoksen. En tiedä millä sen selittää - onko integroinnista LAST.fm:n kanssa jotain konkreettista hyötyä, onko soittolistojen sisältö otettu hyötykäyttöön vaiko ihan vain tarjonta ja järkiperäinen mainonta parantunut laadullisesti?Joskus vielä noin vuosi sitten naureskelu "What's New"-mainosten sisällöstä oli tuttu juttu. Siellä pyöri ties mitä 60-luvun klassikon uusia kokoelmia tai parhaimmillaankin sitä viimeisintä radiopoppia. Tämä Spotifyn radion käyttökelvottomuuteen rinnastettuna johti siihen, että palvelun ainoa tarkoitus oli olla välittäjä. Uusien levyjen arvostelut luettiin jostain muualta, ja sitä kautta tiesi mitä etsiä, mihin tutustua ja mihin ihastua. Spotify ei tarjonnut muuta kuin tyhjän paletin, joka piti täyttää muualta tulleella inspiraatiolla.

Mutta mitä silmäni näkevätkään nyt! Olen löytänyt monenmonta uutta hyvää albumia lähiviikkoina ja -kuukausina ihan vain siten, että katselen mitä Spotify minulle etusivullaan tarjoaa. Tuttuja bändejä, joilta on ilmestynyt uusia levyjä, uusia sinkkuja, uutta kaikkea. Bändejä, joiden nimet kyllä sanovat jotain mutta joita en tunnusta koskaan kuunnelleeni. Nyt ne ovat siinä niin, ja miksipä en antaisi mahdollisuutta yhdellä klikkauksella. Lopputulos?

Yuksek. Yuksekin uusi albumi ei olisi päätynyt tehosoittooni normaalisti siksi, että edellinen oli niin nopeasti kulutettu puhki. Suorastaan tympeän nopeasti ahmin yhden levyn noin parissa viikossa ja sen ensijännitys ei vain koskaan enää palannut. Mutta! Uuden levyn kappale "On a Train" on ihan uskomattoman tarttuva, jotenkin vielä osuvampi kuin edellisen albumin "Extraball", joka sai innostumaan siitä edellisestä albumista. Silti tietty sinkkubiisitakertuminen edelleen tuottajasta maistuu läpi. Mutta ehkä lähestyn tällä kertaa Yuksekiä realistisemmin, enkä koita tehoturruttamisella upottaa Living on the Edge of Timea. Jota mulle lahjakkaasti tarjoiltiin "What's New"-osiossa. Tänne päin!

Stephen Malkmus & The Jicks. Voi että, kun en ole koskaan elänyt mitään Pavement-vaihetta. Sama juttu Sonic Youthin ja Pixiesin kanssa. Jonkinlainen peruuttamaton tyylivirhe kun nämä klassikot eivät vain ole koskettaneet tarpeeksi, että väittäisin tietäväni yhtyeiden taustoista yhtään mitään. Silti Popmattersissa tämä Malkmusin viimeisin albumi ylistettiin aika korkealle. "Riippumatta siitä mitä kaikkea mahdollista Malkmus tähän asti on tehnyt, tämä levy on uutta ja mielenkiintoista häneltä", luin jotain tähän malliin, ja mietin että hyvä, ehkä meikäläinen kehtaa lähteä tähän kyytiin hetkeksi ja annan Stephen-sedän taas istuttaa minut tuolilleni takas ja korvat hörölle. Ja sieltähän se mokoma albumi, Mirror Traffic, löytyi ensimmäisenä kun Spotify naamaani ponnahti noin tunti pari tämän päätöksen jälkeen. Etusivulla. Rihanna vierestä. Kuuntelujonoon hop!

Bombay Bicycle Club. Hauskaa ja näppärää brittiläistä pop-musiikkia. Kuvaus sopii ehkä noin miljoonaan bändiin. Silti todella moni tuttava on hehkuttanut bändiä vuosien saatossa, ja minä se vaan nyökytän päätäni parin biisikierroksen verran ja unohdan sen taas. Ei ole vielä mitään tiettyä täkyä, perimmäistä olemusta, joka saisi minut takertumaan näihin tyyppeihin. Sama ongelma taitaa olla myös Two Door Cinema Clubin ja esimerkiksi Cold War Kidsin kanssa, enkä tiedä johtuuko se bändien samankaltaisuudesta vaiko mistä. Jos olisin musiikkikriitikko ja kuuntelisin musiikkia vielä samanlaisella rutiininomaisella innolla kuin ennen (paradoksi?), osaisin vastata, mutta ei ole enää minun ongelmani. Mutta näiltä tosiaan tuli uusi albumi ilmoille, ja tällä kertaa jäi jotenkin pysähtyneempi fiilis, mieleeni vaikuttuneempi fiilis, kuin ennen BBC:n äärell. Kiitos kuuluu toki Spotifylle siitä, että työnsi tämänkin nimen taas mieleeni. Enkä muuten nähnyt missään RSS-feedissäni pressiä uudesta albumista! Musiikkikriitikoiden roolin syrjäyttäminen? Check.

The Head and the Heart. Tämä oli jonkinsortin iso juttu vappua edeltäneellä viikolla Seattlessa. Levykauppojen uutuus-hyllyt tulvivat levyä, jonka kannessa pällisteli lampaanpäinen tyyppi joku naikkonen kainalossa, ja bändin nimikin tuli vastaan, ja olin että mjaah mikäs siinä. Siinä vaiheessa olin tosin innostunut vain The Cave Singersiin, hullaantuneena ihana Johnin live-keikasta, ja ihmettelin edelleen Kellarissa-nimistä tuottajanaikkosta Vancouverin jäljiltä. Miten voi olla tämmönen suomalaistaustainen elektronaikkonen päätymässä indie-lehtien sivuille Kanadassa, samalla kun kukaan Suomessa ei käsittääkseni puhunut hänestä mitään? Lammaspää unohtui. Vaikka kuuntelinkin albumia jopa ihan kokonaisen yhden kerran ja olihan se ihan hyvä.

Mutta sitten tuttavani kuukausia myöhemmin heitti Facebookkinsa seinälle hehkutusta uudesta yhtyeestä, ja hei! Siellähän se oli taas, lampaan pää! Ja yhden klikkauksen päässä tuo albumi oli taas. Ja siitä alkoi tehokuuntelu, ja pohdin, että olisinkohan tutustunut tähän yhtyeeseen ihan vain tätäkin kautta? Juuri edellisellä viikolla sama kaveri hehkutti tasan samaa esitystä Flow'n jäljiltä, joten tuskinpa tätä makujen yhteväisyyttä olisi voinut jättää huomioitta ja olla antamatta mahdollisuutta. Nyt ehkä Seattlessa käväisy ehkä hiukan vain kiihdytti tutustumistani siihen kunnolla. Eli sillä saralla se matka ei edes lopulta vaikuttanut löytöön mitenkään. You don't have to go to the source anymore. Hämmentävää. Mutta ai kun hyvää!

---

Ja muuten, suosittelen teille lopuksi vielä erästä kirjaa ihan täysillä! Sain viimein luettua sen yhden itselleni sallimani kirjatuliaisen Seattlesta, ja loppua kohden sitä ei vain voinut laskea käsistä. Vaikka kappaleformaatti olisikin ihan hyvin sen sallinut, kyseessä kun ei ollut mikään dekkari cliffhangereiden kera. Lyhyenä saatteena tämä kysymys: Mikä yhdistää Neutral Milk Hotelia, Spoonia, The Arcade Firea ja The Magnetic Fieldsiä?

Kirja kertoo aivan alusta alkaen tarinan levy-yhtiöstä, joka on nykyään aika monen valveutuneen musiikinkuuntelijan tietoisuudessa ihan Suomessakin saakka. Yhtiö kuitenkin aloitti vaatimattomasti yhden pikkukaupungin bändin basistin makuuhuoneesta ja vain siksi, että tyypit saisivat levittää tuttavapiirinsä musiikin ilosanomaa ympäri maata. Levy-yhtiön nimi oli ja on Merge Records. Omassa levyhyllyssäni heiltä on varmaankin noin kymmenkunta mestariteosta. Jotenkin hellyttävää lukea kirjaa, jonka lukuisissa kuvissa levy-yhtiön perustajat pakkaavat levyjä jonkun kämpän lattialla, jollain sivulla kun taas vilahtaa pienenpieni kynäntynkä jolla on pidetty kirjanpitoa. Ja tarinat ovat lukuisia, värikkäitä ja äärimmäisen mielenkiintoisia. Bändikaverit, suurten levy-yhtiöiden mogulit, managerit, nykyiset suuret rock-tähdet, kaikki avaavat sanaisen arkkunsa, ja tarinan kaari on aivan mahtava. Siistiä! DIY go go!

There is something fresh in the air, still

Tällaisia merkittäviä löytöjä MP3-soittimeen ja tietokoneen kaiuttimiin on valunut tässä lähipäivinä:

Florence + the Machineltä on tullut viimein uusi biisimaistiainen, nam!

---

Marissa Nadlerin uusi albumi Marissa Nadler on mielikuvituksettomasti nimetty mutta todella tunnelmallinen ja tehosoitossa, löytyypi myös Spotifystä. Tämän lisäksi naikkonen tulee kaikista maailman kaupungeista juuri Turkuun Suomen-kiertueensa yhteydessä, jee! Liput Dynamoon 15. lokakuuta järjestettävälle keikalle tullee myyntiin 8raidan kautta, vaikka tänään niitä ei vielä siellä ollutkaan.

---

Sivusto nimeltä Musicovery toimii yllättävän hyvin yksinkertaisen toimintaideansa ansiosta. Asettele nelikenttään mielentilasi synkkyys/iloisuus ja rauhallisuus/rauhattomuus, ja palvelu luo sinulle tunnelmiisi sopivan playlistin. Silloin kun ei jaksa ajatella sen enempää sitä, mitä musiikkia sieltä soittimesta tulee, kunhan vain tulee jotain sopivaa, tätä kautta voi ainakin pitää sen oman fiiliksensä reilassa. Itse olen tosin sortunut angstailemaan lähipäivät, mutta calm-dark-combolla on tullut vastaan oikein mainiota kamaa joten jotain hyvää siitäkin! Toimii hyvin myös ZoomFM:n paluuta odotellessa; sain hankittua viimein radiollisen CD-soittimeen asuntooni ihan vain sitä varten, että moisia paikallisia kanavia olisi helpompaa kuunnella keittiössä ruokaa laitellessa, mutta katalat kävi! Jatkuvatkin sen lafkan lähetykset vasta ensi vuonna, gosh-darnit. Sitä odotellessa Musicovery tarjoaa minulle.. The Doorsia ja sitten Massive Attackia? No käy!

---

Innostuin taas lenkkeilemään, ja harvat ja valitut lenkkilevyni alkoivat jo pikkuhiljaa puuduttaa - Ristilevy ja Daft Punkin Alive-live on edelleen ihan kovia pläjäyksiä ja mielestäni vertaansa vailla tuohon hommaan, mutta vaihtelua teki mieli! Ratkaisu? Latailin hiukan äänikirjoja motivoimaan 8 kilometrin lenkkijolkottelua, ja nimenomaan en mitä tahansa rompsuja vaan ympäri internettiä toitotettuja itseopiskeluklassikoita.

Dale Carnegien teos How to Win Friends and Influence People kuulosti pitkään todella epämiellyttävältä jo ihan nimensä perusteella, mutta tarkempi tutustuminen osoittikin, että se pitääkin sisällään ihan yleishyödyllisiä huomioita siitä, miten olla esimerkiksi parempi ystävä. Ei tarvinnutkaan siis olla mikään yrityspomo, joka haluaa oppia joksikin superjohtajaksi, että saattoi ottaa Carnegien vinkkejä käyttöönsä. Pitäisi sitä itsekin kuitenkin muistaa kehua useammin ihmisiä heidän hyvistä teoistaan ja onnistumisistaan kuin vain keskittyä jäkättämään jostain pikkuvioista. Yhden kirjan kappaleen ehdin lenkin aikana lukea tänään ennen kuin puhti alkoi loppua viimeisen kilometrin aikana, ja oli pakko iskeä Technologicia soimaan taas. Ensi kappaletta odotellessa!

---

Yakuzi Pato muuten julkaisi viimein, pitkän odottamisen jälkeen, oman pitkäsoiton! Sääli, että olin Taiteiden yössä töissä ja myös ystävän impro-teatteriesitys meni päällekkäin, niin en nähnyt lopulta yhtään torstain kolmesta levyjulkkarikeikasta.. mutta ainakin levy on soinut kovasti soittimessani. Soundcloudissa voi kuunnella maistiaisia, omnom!

---

Samoin pakko nostaa hattua Flow'sta mieleen jääneelle erityisen groovaavalle Matthew Dearille, joka on jäänyt soittimiini jumiin keikkansa jälkeen. Vaikka monet hehkuttivatkin että kuumimmat bailut olivat Hercules and Love Affairin aikaan, pohdin että kävikö kukaan Median Edustaja (tm) edes Mattikultaa katsomassa, koska ei voinut paljon sitä kovempi kyllä mikään olla, nih! Black City -albumi menee kyllä poistolistaan ja hankintaan heti, kunhan rahatilanne sen vain sallii.

Sillä tavalla jopa harmi, että Flow-viikonlopun toisena artistina niin moni muu artisti jäi hänen varjoonsa loppupeleissä, kun ei sitä Black Tentin tunnelmaa vaan pystynyt voittamaan, ei niin mitenkään. Vaikka Iron & Wine olikin siinä pirun lähellä. The Pains of Being Pure at Heart oli myös mainio vaikkakaan ei mikään tajunnanräjäyttävä kokemus livenä, ja Reginaa oli nyt vain tosi ihana kuulla pitkästä aikaa. Warpaint oli vakuuttava, mutta lopulta myös hiukan ahdistava, niin vahvaa tulkintaa oli, ja biisit herättivät myös kipeitä muistoja alkuvuoden taipaleelta, sen verran paljon niitä on tullut luukuteltua.

Ja hei, ei muuten Flow'sta sitten sen enempää! Olen niin paljon hehkutusta saanut lukea ja kuulla muilta että pidän omani tässä lyhyessä mitassaan. Kivaa oli silti, ehdottomasti, ja paljon uusia mukavia tuttuja ja vanhoja ystäviä tuli bongailtua taas.. good times! Mainio päätösfestari kesään! Siis asiakkaana. Onneksi vielä on joitain satunnaisia työkomennuksia univormu päällä erilaisissa tapahtumissa, niin ei tartte myöntää itselleen vielä syksyn saapumista, vaikka pikkufuksit yliopistonmäellä jo jolkottelevatkin.

Kuva #1

Stuff

Näetkö jotain? En minäkään.

Olen muuttanut tämän vuoden aikana liian monta kertaa. Olen huomannut sen, että suurin stressinaiheuttaja itsensä ja elämänsä siirtämisessä paikasta toiseen on tilapäisyyden tunne. Syntyy illuusio siitä, että ei ole oikeasti kotonaan missään. Kaikilla asuinpaikoilla on vain se merkityksensä, varsinkin yksineläjällä, että siellä on minun tukikohtani kulloinkin. Elän elämäni "sieltä käsin", mutta elämäni alku ja loppu, alfa ja omega, ei rajoitu minkään neljän seinän sisälle. Tätä kun pohtii sängyssään tuijottaessa kattoa, ei osaa ehkä ajatella, että tämä on koti ennen kaikkea, eikä vain asunto muiden muassa.

Tämmöisessä elämänvaiheessa tilaakin tärkeämmässä asemassa on joskus myös omat tavarat. Kun asut pitkään samassa tilassa ja olet rutinoitunut siihen, mitä ympärilläsi näet (ja mitä olet ympärillesi piilottanut pois näkyvistä), ei tavaran paljoutta välttämättä edes tiedosta. Mutta kun olet täysin perillä siitä, kuinka vähän tilaa nykyisessä asunnossa on ja mikä tavara sen täyttää, ja laskelmoit seuraavaa muuttoa odotellessasi mitä kaikkea uuteen asuntoon mahtuu, mitä uutta ja mitä vanhaa, omistaminen alkaa tuntumaan taakalta. Emotionaalinen taakka on tässä "packagessa" kouriintuntuva. Sitä oikeasti alkaa kyseenalaistamaan sitä, millä tavaralla oikeasti pitäisi olla paikkansa omassa elämässä. Mitä mitä tarvitsen ja mitä en?

Yksi intohimoni on seurata netin lukuisia hyviä minimalismiin keskittyviä blogeja. Inspiroidun siitä, että jatkuvasti haastamme tavaranpaljoutemme ja teemme tietoisia päätöksiä - tai edes huomioita - siitä, että emme ole yhtä kuin tavaramme. Levyjen kerääjä tiedostaa tämän aika ajoin, kuten myös intohimoinen vaateshoppaaja, mutta usein rajoja koetellaan vain silloin kun "tila" alkaa loppumaan.

Minut on vallannut lähikuukausina tarve haastaa itseni kyseenalaistamaan omaisuuteni jo ennen kuin tilani on loppumaisillaan ympärilläni. Käyn levyhyllyni läpi ja huomaan tiputtavani kirpputorikassiin vaikka mitä, sen kummemmin sydämeni vihlaisematta. Vilkaisen sekalaisen tavaran kassiin, joka odottaa lajitteluaan, enkä ensisilmäyksellä näe mitään, mitä olisin tarvinnut moneen kuukauteen. Minulla ei ole ehkä mitään pyhää tavoitetta päästä tilanteeseen, jossa minulla on vain x määrä tavaroita ympärilläni painolastina (niin kuin jotkut ovat ottaneet tavoitteekseen), mutta yksi unelma olisi päätyä tilaan, jossa mikään omaisuus ei ole enää turhaa. Silloin olen voittanut jotain hyvin tärkeää, riippumatta siitä, kuinka suuri rahallinen arvo kaikella pois muovikasseihin sullomallani tavaralla on. Olen voittanut tilaa itselleni.

Ensi viikonloppuna kaupungissa järjestetään kivanoloinen pihakirppari Sirkkalankadulla, jonka myötä aion kuitenkin tehdä parhaani, jotta joskus minua sykähdyttäneet asiat löytäisivät uuden merkityksen ja kodin jostain muualta. Valtava levykasa, paljon elokuvia, vaatteita, jotka eivät enää sovi päälleni, kirjoja, jotka olen lukenut mutta eivät sovi hyllyyni ja kaikenlaista tilpehööriä, joka ehkä joskus hymyillytti mutta ei enää tuo minulle arvoa, matkaa tuonne kanssani odottamaan kärsivällisesti uusia omistajia. Jos ne eivät löydä omistajaa sieltäkään, voin ilossa suin luovuttaa ja antaa ne eteenpäin sen suuremmitta seremonioitta tuntemattomalle. Kirpparilla tavaroiden myymisessä on parasta se, kun huomaa, kuinka itselle iloton esine onkin toiselle iloinen asia. Siksi hallimaisissa kiertelykirpputoreilla tavaransa myymisessä ei olekaan juuri mitään hohtoa. Minä haluaisin olla läsnä, saada todistaa sen kuinka yhtäkkiä arvoton onkin arvokasta. Joskus on kuitenkin hyvä tyytyä vähempään - ja silloin on vain helpompaa luovuttaa kaikin tavoin. Rahalla saa, mutta jos hinnoittelu itsessään ottaa itsestä enemmän energiaa kuin se muutama kymppi antaa iloa.. why bother?

---

Vaikka sinäänsä ajatus kirpparilta saadusta rahasta viehättääkin minua. Olen jo kerran sen kuluttanut.. joten yhtäkkiä voinkin sijoittaa sen uusiksi! Materia ei olekaan kertakäyttöistä! Ja tiedänkin jo hyvin mitä kaikkea olen sallinut itseni ostaa niillä luovuttamisesta siunatuilla kolikoilla. Hyvinkin tarkkaan!

Ompelukone. Kunhan viimein vakiinnun asuntoon, jossa minulla on tilaa ja yksityisyyttä toteuttaa ja haastaa itseäni oikein kunnolla, ompelukone nurkassani tulisi olemaan suuri inspiraation lähde. Siinä missä jotkut vaatteet eivät vain enää vetoa minuun, enkä halua niitä enää pelastaa käyttööni, monet kivat t-paidat tai housut voisivat saada uuden elämän surraavan masiinan käsissä, kunhan vain ensin opin sellaista käyttämään. Näin kerran unta siitä, että olin mestarisuunnittelija, joka pukeutui vain omiin tuotoksiinsa. Tiedä millaisen ketjureaktion ompelukoneen hankinta aiheuttaa!

Led Zeppelin Physical Graffiti. Hankkiudun eroon isosta kasasta levyjä, joiden omistaminen ei tunnu järkevältä. Jotkut niistä voivat olla ihan "ok", mutta ne eivät vain sovi suuria tunteita herättävien klassikkojen ja nostalgisten ikilempparien vierelle. Tilalle pitäisi hankkia, olen päättänyt, ne puuttuvat palaset mosaiikista, joka määrittelee minut musiikin kuuntelijana. Sanokaa mitä haluatte - minä olen CD:iden ystävä ja niiden ympärillä kasvanut, ja minun hyllyni kaipaa Physical Graffitin. Olen vuosikausia etsinyt ja löytänyt levyn aika ajoin levykaupoista, kirppareilta, ulkomailta ja Turusta, mutta olen vain ollut liian nuuka sitä hankkimaan. Kun hankkiudun isosta kasasta levyjä eroon, on minulla kuitenkin viimein tilaa ja rahaakin sen hankkimiseen, hinnalla millä hyvänsä. Ei sen tarvitse olla elämäni suurin alennus-löytö. Se on vain levy, mutta millainen levy se onkaan. Joskus pohdin, onko muillakin ihmisillä tällaista suhdetta joihinkin teoksiin.. saatava on, mutta en kehtaa vielä, ihan vielä, kyllä sen löytää jostain halvemmalla, aika ei ole vielä kypsä?

Tehosekoitin. Olen selaillut kaikenlaisia reseptisivustoja, ja ne ovat pilvinpimein smoothie-ohjeita, keitto-ohjeita, ideoita, joiden toteuttamiseen tarvitsen tehosekoittimen, monitoimikoneen, jonkin sellaisen jutun joka terillään murskaa ja muussaa kaiken sisuksissaan mössöksi. Herkulliseksi mössöksi! Uudessa asunnossani ei mössöjä kavahdeta, vaan niin kuin jääkaappini ja maustehyllyni ovat lähiaikoina täyttyneet mitä jännemmillä uusilla raaka-aineilla, on myös aika tutustua uusiin tapoihin käyttää niitä. Voiko tavaralla parempaa tarkoitusta ollakaan, kuin tehdä jostain tutustua jotain uuttaa. Vaihto-ruljanssin ja kanadalaisen juustokimpalehyllyjen jälkeen kulinaristi sisälläni on valmis. Hyvästi einesvälipalat.

Liput Ludovico Einaudin keikalle Tukholmaan. Tunnustan käyttäneeni turkulaiseksi laivayhteyttä naapurimaahan aivan liian harvoin. Matkan hinta on lopulta jopa vähemmän kuin bussireissulla Helsinkiin, joten kunhan vain osaa asettaa aikansa oikein, pystyy näkemään entistä enemmän hyviä bändejä, shoppailemaan jännissä (vielä) tuntemattomissa liikkeissä ja kokemaan ulkomaanreissun siinä samalla ihan vahingossa! Meinasin jo lähteä katsomaan Bon Iveriä ja Kathleen Edwardsiakin, mutta se keikkamokoma myytiin loppuun parissa päivässä. Songkickin avulla pysyy yllättävän hyvin perillä uusista kiinnityksistä, ja lopulta "hankalin" vaihe onkin vain aina sen seuran löytäminen matkalle. Ja se on toki myös se eniten palkitseva osa koko hommaa, joten nallekarkit todellakin menee joskus myös tasan!

Kallis ateria viikonlopun Flow-festareilla. Ininä on oikeutettua interwebseissä, koska ruuat ovat kyllä laadustaan huolimatta pirun kalliita tuossa ironisesti-AD-ekat-demot-parhaita-tietäjät-tietää-kansan parhaassa ja ainoassa näyttäytymisspektaakkelissa. Saavun itsekin paikalle ja laitan ihan normien mukaisesti V-aukkoisen t-paidan päälleni. Rupuiset festari(bensa)lenkkaritkin joutuvat jäämään kotiin, koska tuskin niissä pääsisi edes sisään, edes VR:n junaan. Mutta joistain asioista ei vaan voi tinkiä. Sushia syön alueella, ja ehkä ostan juomankin ylihintaan, ennen kuin siirryn ystävieni kanssa seuraamaan The Pains of Being Pure at Heartin, Röyksoppin, Reginan ja muiden kivojen keikkoja. Muut saa tunkea punaviinipusseja ihan rauhassa haaroväleihinsä, minähän olen kulutusjuhlani ansainnut! Jau!

Näillä puheilla hyvää viikonloppua kaikille, ja koska moni varmasti noille mainituille festareillekin menee.. muistakaa 2 euron pantit tuopeissa! Vaihe 1: Kerää. Vaihe 2: Profit. Vaihtoehtoinen malli: Vaihe 1: Mee katsomaan bändejä. Vaihe 2: Nauti!

Kuvat #1 #2 #3 #4

Got right back

What goes around..

Hei taas!

Kesä vaihtuu syksyksi, ja vuosi on kääntynyt kohti loppukiriään. Syksyn säveliä ja uusia tuulia ja sen sellaista. Kesäloma on tullut ja mennyt kuin myös asettuminen takaisin kotoisaan Suomeen ja Turkuun. Siinä samalla olen selviytynyt tai olen oppinut, että minun pitää selvitä monenlaisista omaan elämääni liittyvistä kriiseistä - yksinelämisestä, juurien kuromisesta takaisin kiinni turvalliseen turkulaiseen maaperään, muuttorumbasta, valppaudesta kadulla.

Iloiset jälleennäkemiset ja hankalat ihmissuhteet ovat pitäneet minut samalla kiireisenä ja ikiliikkuvana, kuten myös stressaantuneena ja hiukan passiivisena. Blogi tippui jälleen pois kuvioista ennen kuin ehdin edes sopeutua sen kirjoittamiseen uudestaan. Vaihtoblogia en lopulta kirjoittanut paria päivitystä enempää, koska joskus ei vaan jaksa ruotia suuria muutoksia elämästään. Onneksi en aio tehdä sitä täälläkään, vaan iloita sen sijaan tiettyjä asioita:

1) Mulla on teille niin paljon kerrottavaa! Ajatuksia jotka ovat pitäneet minut kiinnostuneena kaikesta siitä, mitä tässä kaupungissa, musiikkissa ja tietenkin internetin ihmemaailmassa on tullut vastaan.

2) Olen löytänyt uuden musiikin uudestaan. Tietenkin olen elänyt vahvasti nostalgisesti ja voimaannuttavasti omista aarteistani alkuvuonna, imien niistä elinvoimaa ja jaksamista arjen kurjuudessa. Huomaan viimein kuitenkin myös hyväksyväni sen, että uusikin musiikki voi taas herättää suuria tunteita. Harmaiden musiikkiteollisuuden pyörien pinnojen välistä löytyy taas hienoja oivalluksia ja löytöjä. Ei ole syytä huoleen, ei syytä takertua, on aika taas matkata, feels good man!

3) Popkornia on ollut nyt pystyssä jo aika pitkään. Aina tasaisin väliajoin - usein elämäni kriisien aikoina - se uinahtaa syvään talviuneen ja sitten herää uudestaan silloin, kun suorastaan maanisen innostuneella palolla löydänkin taas noin viisi miljoonaa asiaa, joita en voi olla jakamatta eetteriin. Tasaisin väliajoin joku kommentti tai ihminen lähipiiristäni muistuttaa minua, että sanani joidenkin toimesta huomataan, ja olen tyytyväinen, ja projekti jatkuu.

Popkornia on taas palannut ruotuun.

Kuva #1

Täällä taas

Olen palannut Kanadasta, ja on taas aika tehdä pienenlainen pohdinta siitä mihin blogit taas mahtuvat elämänkuvioihin. Alussa on silti helpointa sanoa - rutiineihin mars! Tällaisissa tunnelmissa on tänne tultu taas takaisin ankkuroitumaan.