There is something fresh in the air, still

Tällaisia merkittäviä löytöjä MP3-soittimeen ja tietokoneen kaiuttimiin on valunut tässä lähipäivinä:

Florence + the Machineltä on tullut viimein uusi biisimaistiainen, nam!

---

Marissa Nadlerin uusi albumi Marissa Nadler on mielikuvituksettomasti nimetty mutta todella tunnelmallinen ja tehosoitossa, löytyypi myös Spotifystä. Tämän lisäksi naikkonen tulee kaikista maailman kaupungeista juuri Turkuun Suomen-kiertueensa yhteydessä, jee! Liput Dynamoon 15. lokakuuta järjestettävälle keikalle tullee myyntiin 8raidan kautta, vaikka tänään niitä ei vielä siellä ollutkaan.

---

Sivusto nimeltä Musicovery toimii yllättävän hyvin yksinkertaisen toimintaideansa ansiosta. Asettele nelikenttään mielentilasi synkkyys/iloisuus ja rauhallisuus/rauhattomuus, ja palvelu luo sinulle tunnelmiisi sopivan playlistin. Silloin kun ei jaksa ajatella sen enempää sitä, mitä musiikkia sieltä soittimesta tulee, kunhan vain tulee jotain sopivaa, tätä kautta voi ainakin pitää sen oman fiiliksensä reilassa. Itse olen tosin sortunut angstailemaan lähipäivät, mutta calm-dark-combolla on tullut vastaan oikein mainiota kamaa joten jotain hyvää siitäkin! Toimii hyvin myös ZoomFM:n paluuta odotellessa; sain hankittua viimein radiollisen CD-soittimeen asuntooni ihan vain sitä varten, että moisia paikallisia kanavia olisi helpompaa kuunnella keittiössä ruokaa laitellessa, mutta katalat kävi! Jatkuvatkin sen lafkan lähetykset vasta ensi vuonna, gosh-darnit. Sitä odotellessa Musicovery tarjoaa minulle.. The Doorsia ja sitten Massive Attackia? No käy!

---

Innostuin taas lenkkeilemään, ja harvat ja valitut lenkkilevyni alkoivat jo pikkuhiljaa puuduttaa - Ristilevy ja Daft Punkin Alive-live on edelleen ihan kovia pläjäyksiä ja mielestäni vertaansa vailla tuohon hommaan, mutta vaihtelua teki mieli! Ratkaisu? Latailin hiukan äänikirjoja motivoimaan 8 kilometrin lenkkijolkottelua, ja nimenomaan en mitä tahansa rompsuja vaan ympäri internettiä toitotettuja itseopiskeluklassikoita.

Dale Carnegien teos How to Win Friends and Influence People kuulosti pitkään todella epämiellyttävältä jo ihan nimensä perusteella, mutta tarkempi tutustuminen osoittikin, että se pitääkin sisällään ihan yleishyödyllisiä huomioita siitä, miten olla esimerkiksi parempi ystävä. Ei tarvinnutkaan siis olla mikään yrityspomo, joka haluaa oppia joksikin superjohtajaksi, että saattoi ottaa Carnegien vinkkejä käyttöönsä. Pitäisi sitä itsekin kuitenkin muistaa kehua useammin ihmisiä heidän hyvistä teoistaan ja onnistumisistaan kuin vain keskittyä jäkättämään jostain pikkuvioista. Yhden kirjan kappaleen ehdin lenkin aikana lukea tänään ennen kuin puhti alkoi loppua viimeisen kilometrin aikana, ja oli pakko iskeä Technologicia soimaan taas. Ensi kappaletta odotellessa!

---

Yakuzi Pato muuten julkaisi viimein, pitkän odottamisen jälkeen, oman pitkäsoiton! Sääli, että olin Taiteiden yössä töissä ja myös ystävän impro-teatteriesitys meni päällekkäin, niin en nähnyt lopulta yhtään torstain kolmesta levyjulkkarikeikasta.. mutta ainakin levy on soinut kovasti soittimessani. Soundcloudissa voi kuunnella maistiaisia, omnom!

---

Samoin pakko nostaa hattua Flow'sta mieleen jääneelle erityisen groovaavalle Matthew Dearille, joka on jäänyt soittimiini jumiin keikkansa jälkeen. Vaikka monet hehkuttivatkin että kuumimmat bailut olivat Hercules and Love Affairin aikaan, pohdin että kävikö kukaan Median Edustaja (tm) edes Mattikultaa katsomassa, koska ei voinut paljon sitä kovempi kyllä mikään olla, nih! Black City -albumi menee kyllä poistolistaan ja hankintaan heti, kunhan rahatilanne sen vain sallii.

Sillä tavalla jopa harmi, että Flow-viikonlopun toisena artistina niin moni muu artisti jäi hänen varjoonsa loppupeleissä, kun ei sitä Black Tentin tunnelmaa vaan pystynyt voittamaan, ei niin mitenkään. Vaikka Iron & Wine olikin siinä pirun lähellä. The Pains of Being Pure at Heart oli myös mainio vaikkakaan ei mikään tajunnanräjäyttävä kokemus livenä, ja Reginaa oli nyt vain tosi ihana kuulla pitkästä aikaa. Warpaint oli vakuuttava, mutta lopulta myös hiukan ahdistava, niin vahvaa tulkintaa oli, ja biisit herättivät myös kipeitä muistoja alkuvuoden taipaleelta, sen verran paljon niitä on tullut luukuteltua.

Ja hei, ei muuten Flow'sta sitten sen enempää! Olen niin paljon hehkutusta saanut lukea ja kuulla muilta että pidän omani tässä lyhyessä mitassaan. Kivaa oli silti, ehdottomasti, ja paljon uusia mukavia tuttuja ja vanhoja ystäviä tuli bongailtua taas.. good times! Mainio päätösfestari kesään! Siis asiakkaana. Onneksi vielä on joitain satunnaisia työkomennuksia univormu päällä erilaisissa tapahtumissa, niin ei tartte myöntää itselleen vielä syksyn saapumista, vaikka pikkufuksit yliopistonmäellä jo jolkottelevatkin.

Kuva #1

Stuff

Näetkö jotain? En minäkään.

Olen muuttanut tämän vuoden aikana liian monta kertaa. Olen huomannut sen, että suurin stressinaiheuttaja itsensä ja elämänsä siirtämisessä paikasta toiseen on tilapäisyyden tunne. Syntyy illuusio siitä, että ei ole oikeasti kotonaan missään. Kaikilla asuinpaikoilla on vain se merkityksensä, varsinkin yksineläjällä, että siellä on minun tukikohtani kulloinkin. Elän elämäni "sieltä käsin", mutta elämäni alku ja loppu, alfa ja omega, ei rajoitu minkään neljän seinän sisälle. Tätä kun pohtii sängyssään tuijottaessa kattoa, ei osaa ehkä ajatella, että tämä on koti ennen kaikkea, eikä vain asunto muiden muassa.

Tämmöisessä elämänvaiheessa tilaakin tärkeämmässä asemassa on joskus myös omat tavarat. Kun asut pitkään samassa tilassa ja olet rutinoitunut siihen, mitä ympärilläsi näet (ja mitä olet ympärillesi piilottanut pois näkyvistä), ei tavaran paljoutta välttämättä edes tiedosta. Mutta kun olet täysin perillä siitä, kuinka vähän tilaa nykyisessä asunnossa on ja mikä tavara sen täyttää, ja laskelmoit seuraavaa muuttoa odotellessasi mitä kaikkea uuteen asuntoon mahtuu, mitä uutta ja mitä vanhaa, omistaminen alkaa tuntumaan taakalta. Emotionaalinen taakka on tässä "packagessa" kouriintuntuva. Sitä oikeasti alkaa kyseenalaistamaan sitä, millä tavaralla oikeasti pitäisi olla paikkansa omassa elämässä. Mitä mitä tarvitsen ja mitä en?

Yksi intohimoni on seurata netin lukuisia hyviä minimalismiin keskittyviä blogeja. Inspiroidun siitä, että jatkuvasti haastamme tavaranpaljoutemme ja teemme tietoisia päätöksiä - tai edes huomioita - siitä, että emme ole yhtä kuin tavaramme. Levyjen kerääjä tiedostaa tämän aika ajoin, kuten myös intohimoinen vaateshoppaaja, mutta usein rajoja koetellaan vain silloin kun "tila" alkaa loppumaan.

Minut on vallannut lähikuukausina tarve haastaa itseni kyseenalaistamaan omaisuuteni jo ennen kuin tilani on loppumaisillaan ympärilläni. Käyn levyhyllyni läpi ja huomaan tiputtavani kirpputorikassiin vaikka mitä, sen kummemmin sydämeni vihlaisematta. Vilkaisen sekalaisen tavaran kassiin, joka odottaa lajitteluaan, enkä ensisilmäyksellä näe mitään, mitä olisin tarvinnut moneen kuukauteen. Minulla ei ole ehkä mitään pyhää tavoitetta päästä tilanteeseen, jossa minulla on vain x määrä tavaroita ympärilläni painolastina (niin kuin jotkut ovat ottaneet tavoitteekseen), mutta yksi unelma olisi päätyä tilaan, jossa mikään omaisuus ei ole enää turhaa. Silloin olen voittanut jotain hyvin tärkeää, riippumatta siitä, kuinka suuri rahallinen arvo kaikella pois muovikasseihin sullomallani tavaralla on. Olen voittanut tilaa itselleni.

Ensi viikonloppuna kaupungissa järjestetään kivanoloinen pihakirppari Sirkkalankadulla, jonka myötä aion kuitenkin tehdä parhaani, jotta joskus minua sykähdyttäneet asiat löytäisivät uuden merkityksen ja kodin jostain muualta. Valtava levykasa, paljon elokuvia, vaatteita, jotka eivät enää sovi päälleni, kirjoja, jotka olen lukenut mutta eivät sovi hyllyyni ja kaikenlaista tilpehööriä, joka ehkä joskus hymyillytti mutta ei enää tuo minulle arvoa, matkaa tuonne kanssani odottamaan kärsivällisesti uusia omistajia. Jos ne eivät löydä omistajaa sieltäkään, voin ilossa suin luovuttaa ja antaa ne eteenpäin sen suuremmitta seremonioitta tuntemattomalle. Kirpparilla tavaroiden myymisessä on parasta se, kun huomaa, kuinka itselle iloton esine onkin toiselle iloinen asia. Siksi hallimaisissa kiertelykirpputoreilla tavaransa myymisessä ei olekaan juuri mitään hohtoa. Minä haluaisin olla läsnä, saada todistaa sen kuinka yhtäkkiä arvoton onkin arvokasta. Joskus on kuitenkin hyvä tyytyä vähempään - ja silloin on vain helpompaa luovuttaa kaikin tavoin. Rahalla saa, mutta jos hinnoittelu itsessään ottaa itsestä enemmän energiaa kuin se muutama kymppi antaa iloa.. why bother?

---

Vaikka sinäänsä ajatus kirpparilta saadusta rahasta viehättääkin minua. Olen jo kerran sen kuluttanut.. joten yhtäkkiä voinkin sijoittaa sen uusiksi! Materia ei olekaan kertakäyttöistä! Ja tiedänkin jo hyvin mitä kaikkea olen sallinut itseni ostaa niillä luovuttamisesta siunatuilla kolikoilla. Hyvinkin tarkkaan!

Ompelukone. Kunhan viimein vakiinnun asuntoon, jossa minulla on tilaa ja yksityisyyttä toteuttaa ja haastaa itseäni oikein kunnolla, ompelukone nurkassani tulisi olemaan suuri inspiraation lähde. Siinä missä jotkut vaatteet eivät vain enää vetoa minuun, enkä halua niitä enää pelastaa käyttööni, monet kivat t-paidat tai housut voisivat saada uuden elämän surraavan masiinan käsissä, kunhan vain ensin opin sellaista käyttämään. Näin kerran unta siitä, että olin mestarisuunnittelija, joka pukeutui vain omiin tuotoksiinsa. Tiedä millaisen ketjureaktion ompelukoneen hankinta aiheuttaa!

Led Zeppelin Physical Graffiti. Hankkiudun eroon isosta kasasta levyjä, joiden omistaminen ei tunnu järkevältä. Jotkut niistä voivat olla ihan "ok", mutta ne eivät vain sovi suuria tunteita herättävien klassikkojen ja nostalgisten ikilempparien vierelle. Tilalle pitäisi hankkia, olen päättänyt, ne puuttuvat palaset mosaiikista, joka määrittelee minut musiikin kuuntelijana. Sanokaa mitä haluatte - minä olen CD:iden ystävä ja niiden ympärillä kasvanut, ja minun hyllyni kaipaa Physical Graffitin. Olen vuosikausia etsinyt ja löytänyt levyn aika ajoin levykaupoista, kirppareilta, ulkomailta ja Turusta, mutta olen vain ollut liian nuuka sitä hankkimaan. Kun hankkiudun isosta kasasta levyjä eroon, on minulla kuitenkin viimein tilaa ja rahaakin sen hankkimiseen, hinnalla millä hyvänsä. Ei sen tarvitse olla elämäni suurin alennus-löytö. Se on vain levy, mutta millainen levy se onkaan. Joskus pohdin, onko muillakin ihmisillä tällaista suhdetta joihinkin teoksiin.. saatava on, mutta en kehtaa vielä, ihan vielä, kyllä sen löytää jostain halvemmalla, aika ei ole vielä kypsä?

Tehosekoitin. Olen selaillut kaikenlaisia reseptisivustoja, ja ne ovat pilvinpimein smoothie-ohjeita, keitto-ohjeita, ideoita, joiden toteuttamiseen tarvitsen tehosekoittimen, monitoimikoneen, jonkin sellaisen jutun joka terillään murskaa ja muussaa kaiken sisuksissaan mössöksi. Herkulliseksi mössöksi! Uudessa asunnossani ei mössöjä kavahdeta, vaan niin kuin jääkaappini ja maustehyllyni ovat lähiaikoina täyttyneet mitä jännemmillä uusilla raaka-aineilla, on myös aika tutustua uusiin tapoihin käyttää niitä. Voiko tavaralla parempaa tarkoitusta ollakaan, kuin tehdä jostain tutustua jotain uuttaa. Vaihto-ruljanssin ja kanadalaisen juustokimpalehyllyjen jälkeen kulinaristi sisälläni on valmis. Hyvästi einesvälipalat.

Liput Ludovico Einaudin keikalle Tukholmaan. Tunnustan käyttäneeni turkulaiseksi laivayhteyttä naapurimaahan aivan liian harvoin. Matkan hinta on lopulta jopa vähemmän kuin bussireissulla Helsinkiin, joten kunhan vain osaa asettaa aikansa oikein, pystyy näkemään entistä enemmän hyviä bändejä, shoppailemaan jännissä (vielä) tuntemattomissa liikkeissä ja kokemaan ulkomaanreissun siinä samalla ihan vahingossa! Meinasin jo lähteä katsomaan Bon Iveriä ja Kathleen Edwardsiakin, mutta se keikkamokoma myytiin loppuun parissa päivässä. Songkickin avulla pysyy yllättävän hyvin perillä uusista kiinnityksistä, ja lopulta "hankalin" vaihe onkin vain aina sen seuran löytäminen matkalle. Ja se on toki myös se eniten palkitseva osa koko hommaa, joten nallekarkit todellakin menee joskus myös tasan!

Kallis ateria viikonlopun Flow-festareilla. Ininä on oikeutettua interwebseissä, koska ruuat ovat kyllä laadustaan huolimatta pirun kalliita tuossa ironisesti-AD-ekat-demot-parhaita-tietäjät-tietää-kansan parhaassa ja ainoassa näyttäytymisspektaakkelissa. Saavun itsekin paikalle ja laitan ihan normien mukaisesti V-aukkoisen t-paidan päälleni. Rupuiset festari(bensa)lenkkaritkin joutuvat jäämään kotiin, koska tuskin niissä pääsisi edes sisään, edes VR:n junaan. Mutta joistain asioista ei vaan voi tinkiä. Sushia syön alueella, ja ehkä ostan juomankin ylihintaan, ennen kuin siirryn ystävieni kanssa seuraamaan The Pains of Being Pure at Heartin, Röyksoppin, Reginan ja muiden kivojen keikkoja. Muut saa tunkea punaviinipusseja ihan rauhassa haaroväleihinsä, minähän olen kulutusjuhlani ansainnut! Jau!

Näillä puheilla hyvää viikonloppua kaikille, ja koska moni varmasti noille mainituille festareillekin menee.. muistakaa 2 euron pantit tuopeissa! Vaihe 1: Kerää. Vaihe 2: Profit. Vaihtoehtoinen malli: Vaihe 1: Mee katsomaan bändejä. Vaihe 2: Nauti!

Kuvat #1 #2 #3 #4

Got right back

What goes around..

Hei taas!

Kesä vaihtuu syksyksi, ja vuosi on kääntynyt kohti loppukiriään. Syksyn säveliä ja uusia tuulia ja sen sellaista. Kesäloma on tullut ja mennyt kuin myös asettuminen takaisin kotoisaan Suomeen ja Turkuun. Siinä samalla olen selviytynyt tai olen oppinut, että minun pitää selvitä monenlaisista omaan elämääni liittyvistä kriiseistä - yksinelämisestä, juurien kuromisesta takaisin kiinni turvalliseen turkulaiseen maaperään, muuttorumbasta, valppaudesta kadulla.

Iloiset jälleennäkemiset ja hankalat ihmissuhteet ovat pitäneet minut samalla kiireisenä ja ikiliikkuvana, kuten myös stressaantuneena ja hiukan passiivisena. Blogi tippui jälleen pois kuvioista ennen kuin ehdin edes sopeutua sen kirjoittamiseen uudestaan. Vaihtoblogia en lopulta kirjoittanut paria päivitystä enempää, koska joskus ei vaan jaksa ruotia suuria muutoksia elämästään. Onneksi en aio tehdä sitä täälläkään, vaan iloita sen sijaan tiettyjä asioita:

1) Mulla on teille niin paljon kerrottavaa! Ajatuksia jotka ovat pitäneet minut kiinnostuneena kaikesta siitä, mitä tässä kaupungissa, musiikkissa ja tietenkin internetin ihmemaailmassa on tullut vastaan.

2) Olen löytänyt uuden musiikin uudestaan. Tietenkin olen elänyt vahvasti nostalgisesti ja voimaannuttavasti omista aarteistani alkuvuonna, imien niistä elinvoimaa ja jaksamista arjen kurjuudessa. Huomaan viimein kuitenkin myös hyväksyväni sen, että uusikin musiikki voi taas herättää suuria tunteita. Harmaiden musiikkiteollisuuden pyörien pinnojen välistä löytyy taas hienoja oivalluksia ja löytöjä. Ei ole syytä huoleen, ei syytä takertua, on aika taas matkata, feels good man!

3) Popkornia on ollut nyt pystyssä jo aika pitkään. Aina tasaisin väliajoin - usein elämäni kriisien aikoina - se uinahtaa syvään talviuneen ja sitten herää uudestaan silloin, kun suorastaan maanisen innostuneella palolla löydänkin taas noin viisi miljoonaa asiaa, joita en voi olla jakamatta eetteriin. Tasaisin väliajoin joku kommentti tai ihminen lähipiiristäni muistuttaa minua, että sanani joidenkin toimesta huomataan, ja olen tyytyväinen, ja projekti jatkuu.

Popkornia on taas palannut ruotuun.

Kuva #1

Täällä taas

Olen palannut Kanadasta, ja on taas aika tehdä pienenlainen pohdinta siitä mihin blogit taas mahtuvat elämänkuvioihin. Alussa on silti helpointa sanoa - rutiineihin mars! Tällaisissa tunnelmissa on tänne tultu taas takaisin ankkuroitumaan.

Lately what we've got has not been enough

Kuten jotkut ovat huomanneetkin, olen siirtynyt opiskelemaan täksi kevääksi Kanadaan, University of Northern British Columbian eli UNBC:n helmoihin. Koska pidän yllä vaihdonajastani toista blogia, olen jotenkin tyytynyt hyväksymään sen, että tämä jää vähemmälle huomiolle. Mutta toisaalta syy tähän on myös aika selkeä - opiskelutahti täällä puolella mannerta on aika paljon kovempi kuin kotona Suomessa, ja vaikka esimerkiksi oikkiksessa opiskelevat kaverini nauravatkin "kamalille" yli 200 sivun viikkomäärille, on tässä silti opettelemista meikäläiselle, ja se vie aikansa. Toivottavasti työrutiinin pakonomainen muuttuminen tarttuu sitten minuun niin hyvin, että klaaraan Suomessakin hommat samalla innolla.

Jotain huomioitavaa Kanadasta tosin - todella moni hyvä yhtye on täältä kotoisin, mutta Prince George on valitettavasti liian kaukana kaikesta, että tänne tulisi mikään kauhean suuri saati jännä yhtye. Ainakaan vielä ei ole valunut tietoa moisesta - mitänyt Heartin stadion-keikasta, joka olisi varmasti aika elämys! Eikä tässä ole mitään ironiaa. Ja Good Lovelies on myös tulossa tänne keikkailemaan ensi viikolla, mutta liput ovat niin kalliita että mielummin jätän koko homman väliin. Toivon, että palatessani täältä jotain reittiä kotiin - todennäköisesti Seattlen kautta - näen jotain jänniä vetoja vielä. Mutta enpähän minä tänne keikkoja tullutkaan katselemaan vaan opiskelemaan.

Musiikin kuuntelu on ollut täällä kovin vähäistä ihan siitä syystä, että kun olen koneella, olen tosi paljon Skypessä (yllättäen) tai teen töitä jolloin musiikki ei oikein auta hommien etenemiseen. Napit korvissa ei tule myöskään kauheasti oltua koska matka asuntolasta kampukselle on ehkä noin kaksi biisiä, korkeintaan, kun sinne jolkottelee. Mutta jotain on tultu silti huomattua.

Broken Records

Edinburghista. Rokkia. Taisiis, kun pohdin miten kuvailen yhtyettä, niin sanoa on vähän vaikea löytää. Promokuvassa ihmisillä on käsissään jousia ja kitaroita, mutta niin on niin monella muullakin. Mutta Let Me Come Home on vain todella hyvä albumi. Vähän niinkuin esimerkiksi Cherry Ghost - tämä on vain yksinkertaista, mieltäni tyynnyttävää skottilaista indietä. Ja todella melankolista, myönnettäköön sekin. Kuunnelkaa myspacestä, ja tehkää omat johtopäätöksenne.

Kings of Convenience

Käytännöllisyyden kuninkaat ei ole varmastikaan kauhean monille tuntematon tapaus - ovat olleet käsittääkseni Suomessakin, kerran ainakin? En ole koskaan ennen innostunut aivan kamalasti bändistä, koska jotenkin äänimaailma on ollut liian pelkistetty, liian hiljainen, ilman huippukohtia. Mutta jotenkin täällä yltiö-sosiaalisuuden kehdossa, vaihto-opiskelijoiden porukoissa, hiljainen ja rauhallinen musiikki pysäyttää paremmin ja antaa mielelle rauhan. Ja yksinkertaiset rumpukompit, heleä lauluääni ja .. yhtyeen suorastaan juurtuva pop-musiikin taju ovat uponneet hitaasti mutta varmasti. Epäilen, että bändi jääkin minulle mieleen yhtenä vaihtoajan "pelastajana", vaikka en nyt suoranaisesti pelastajaa tarvitsekaan. Stay Out of Trouble on toisaalta ollut meikäläiselle todella tärkeä veisu. Koti-ikävä iskee silloin sun tällöin, ja sitä varten on hyvä olla tehokkaita lääkkeitä.

Tämän lisäksi vanhat parhaat tuttavat pitävät seuraa. Spoon, Wilco ja Ultra Bra lähinnä. Ainoan suomeksi laulavan lempiyhtyeen sanat varsinkin lämmittävät sydäntä, kun jokapäiväinen kanssakäyminen tapahtuu lähinnä englanniksi - niitä satunnaisia hetkiä suomalaisten vaihtarien kanssa hengatessa ja skypepuheluita kotiin voi pitää lähinnä ensiapuna tässä asiassa - kuunteleminen on välillä liian vaikeaa. Ihmisten kuuleminen on sanojen helinää ja kynnyksen takana, varsinkin silloin kun olet hiukan väsynyt tai et jaksa olla kiinnostunut kaikesta mitä maailmassa tapahtuu. Mutta kun Kun Vaihtuu Vuosituhat tai Laulu Asioista iskevät käyntiin, voin vain rauhoittua totaalisesti. Kummasti myös täällä ne ehdottomat lempilaulut ovat täysin erilaisia kuin aikaisemmin kotona. Toisaalta UB:n suhteen vaihtelua on ollut aina, suorastaan erilaisia kausia. Tästä voisi joskus kirjoitellakin ihan, omaksi huvikseen, ja pohtia mistä johtunee. Mutta sitä odotellessa, minä vain kuuntelen.

Kuvat #1 #2

All is Silent, All is Well

Siirrellessäni CD-levyjäni ja DVD-levyjäni hyllykaupalla muuttolaatikkoihin, havahduin siihen kuinka vähän musiikkia olen ostanut tänä vuonna. Aivan yksittäistapauksia lukuunottamatta kaikki on tuttua ja turvallista ja vanhaa. Vanhaa myös siinä mielessä, että esimerkiksi kaikkien aikojen suosikkibändien katalogit ovat kiinnostaneet levykaupoissa enemmän kuin ennen. Ehkä tämä on ähkyä? Kykyä olla innostumatta aivan jokaisesta uudesta tuttavuudesta piireissä ja Top-listoilla, kun aika paljon kaikkea on kuultu jo ennenkin?

Balmorhea (kuva)

Ehkä yksi poikkeus on kuitenkin tehtävä - jotain uutta ja virkistävää on löytynyt. Ei listan aineisiksi, vaan erillismaininnakseen. Koska Balmorheaa on vähän vaikea iskeä mihinkään tiettyyn kastiin sen mukaan, millaisilla soittimilla se on soiteltu, tai mihin sillä pyritään. Tärkeintä on se, että tässä tapauksessa musiikki on kaunista, monivivahteista, ja satunnaisesta sekavuudestaan ja hektisyydestään huolimatta aina rauhoittava kokemus. Balmorhea lasketaan LastFM:n tag-valinnoissa eniten post-rockiksi, mutta rokkia heistä en saa tekemälläkään. Toisaalla bändin kerrotaan olevan minimalistinen ja instrumentaali-vetoinen, jonka voisi ehkä hyväksyäkin, mutta jotenkin nämä kuvaukset eivät osu vielä kohdalleen. Instrumentteja nyt on kenellä tahansa, ja minimalistisuus on täysin suhteellista. Ovatko sello, piano ja viulut jotenkin pienieleisempiä kuin särökitara? Junttaava bassolinja, jos mikä, on riisuttua taidetta.

Balmorhea on kotoisin Austinista, Texasista, vaikka he kuulostavat enemmän pohjoisten leveyspiirien tuotokselta. Ei siinä etteikö musiikki olisi lämmintä, mutta jotenkin kappaleet kajahtavat jostain kaukaa kajona, eikä intiimisyys ole koskaan läheisyyttä vaan kaipuuta. Aurora borealis -alueilta tai kapeilta Lissabonin kaduilta, joissa sinua ei katsota kuin turistia silloin kun olet tuntematon. Käyttäytyminen on joiden mielestä siis ihan terveellisen varautunutta. Smalltalkin taustalle tämä ei sovi.

Jos jonkinsortin vertauskohde on löydettävä, menkööt "klassisen" musiikin piiriin. Hildur Gudnadottirin ja Ludovico Einaudin kastiin. Vaikka jostain kumman syystä, siinä missä kyseiset taiteilijat tekevät surullisen kaunista ja joskus myös hyvin synkkää musiikkia, loistaa Balmorhea valoa. Kun laitan tätä soimaan, en vetäydy itsekseni yksin asuntooni siksi, koska ulkona on niin kylmää, vaan koska sisällä on niin lämmintä. Eikä sellaisella sikarihuonemaisen elitistisellä tavalla, jossa ulkona ei olla vain koska siellä ei ole tarjolla yhtä miellyttävää vaihtoehtoa. Musiikista itsestään huokuu arvokkuutta ja arvoa.

Olen muuttamassa ensimmäistä kertaa 4 vuoteen pienestä kämpästäni pois, ja seinät ovat jo paljaat julisteista, ja muuttolaatikot odottavat lopullista lähtöään. Astiat ovat tiskaamatta, koska siitä ei ole enää paluuta takaisin hyllyihin. Kaikki tutut pinnat odottavat kylmän kliinistä pesemistä ja puunaamista, koska pian tämä ei ole enää kotini.

Balmorhea tekee kuitenkin tästäkin vielä kodin.

Balmorhea - Truth (mp3)

The Dark Is Rising

(Theo Gosselin)

Se lähestyy.

Elämäni on vienyt minut mennessään tänä syksynä.
Kevät tulee jatkumaan samaa rataa.
Kuvassa on mukana uusia ihmisiä, uusia paikkoja.
Otan ensin kiinni ratista itsekin.
Ja kerron sitten minne mennään.