You have a problem - you're gonna die!

Hiljaista on ollut. Olen ollut töissä DBTL:ssä, pitänyt lomaa, lukenut surkeaa esseekirjallisuutta ja muutenkin vain ottanut rennosti. Pahoitteluni tästä - ja takaisin ruotuun palaan hämmentävästi kasariäksönillä! Minulla ja tutuillani on tapana pitää välillä elokuvailtoja, joiden teemana yleensä toimii huonous, kasarius, elokuvat, you get the idea? Tällä kertaa käytiin läpi kolmen "legendan" elokuvia - cue herrat Steven, Dolph ja Rutger.

Marked for Death (1990, Dir. Dwight H. Little)

"Juuri niin huono, kuin Seagalilta voi odottaa" 5/10

Oletuksena oli, että Marked for Death on ollut aikoinaan Steven Seagalin suurimpia hittejä. Olen nähnyt monta hänen elokuvaansa ja vain harvoista muistan yhtään mitään - poikkeuksiksi laskettaneen Kaappaus-pätkät ja Ratkaisun Hetket (Executive Decision). Marked for Death oli hyvin, hyvin huono elokuva, joka lopulta katoaa mieleni unholaan sekin. Juoni noudattaa uskollisesti tuttua kaavaa, jossa Seagal on entinen FBI/CIA/DEA/NSA/Navy Seal -jäärä, joka palaa jonnekin tekemään jotain normaalia, kunnes hänet revitään takaisin tositoimiin hakkaamaan jengiä. Olemme siis perimmäisen Seagal-läsnäolon äärellä. Suburbia täriskööt.

Elokuvan jamaikalais-gangsteri-voodoo-teema on kohtuullisen huvittava, kuten myös wikipedian mainostama suosio seagal-fanien keskuudessa. Elokuvassa murretaan nimittäin aivan valtava määrä isoja luita, ja en yhtään ihmettele miksi Seagal on enemmän kuuluisa kivikasvoisuudestaan kuin muut alan B-toimintasankarit. En tiedä kuinka uskollinen tähti on aikido-juurilleen, mutta ei se juurikaan vakuuta valkokankaalla. Plussapisteet tahattoman huumorin määrästä, tästä huolimatta, koska jamaikalais-meininki ja Seagalin oma kyvyttömyys puhua muuten kuin kuiskaamalla teki pätkästä lopulta ihan viihdyttävän - ainakin sen yhden kerran, ja hyvien ystävien ympäröimänä. Mutta ei sen jälkeen missään muodossa.

The Punisher (1989, Dir. Mark Goldblatt)

"Dolph ei osaa puhua - siis sopiva valinta tähän elokuvaan" 7/10

The Punisherin valintaa elokuvailtaan kannatin valtoimenaan, koska jostain kumman syystä pidän tästä pätkästä valtavasti. Jokin siinä on - kenties koko kasarihengen dekadenssi, joka vain sopii paremmin "Tuomarin" henkeen kuin 90-luvun muovisuus tai 2000-luvun ajankohtaisuus. Dolph Lundgrenin roolisanataitavuus on todettu juttu (huonoudessaan) joten Frank Castlen vähäsanaisuus toimii erinomaisena pohjana anti-sankarille, joka ampuu ensin eikä kysele perään. Mafiosoista viimeinen palaa Castlen kaupunkiin ja ruumiita alkaa tippumaan - ninjat ja yakuza ovat tulleet myös apajille, joten siinäpä työnsarkaa Dolphille, joka tähän mennessä on tappanut kaikki edelliset antagonistit/tyhmät pahikset. Mukana on myös koomisen stereotypinen poliisipari, katselemassa toimintaa "WTF"-asenteella, joka samalla latoo kasaan sentimentaalisen juonen, todella hämmentävä Barry Otto shakespearemäisenä kätyrinä/pummina ja tietenkin kohtaus huvipuistossa - taas näitä käsikirjoittajien guilty pleasure -juttuja.

Sain paljon merkitseviä katseita seistessäni The Punisherin takana, ja elokuvan jälleen nähtyäni en perääntynyt mielipiteestäni - vaikka onhan tämäkin enemmänkin kasari-kuraa kuin klassikko-kastia. Pidän elokuvan synkeästä yleistyylistä, joka hakkaa Thomas Jane -rebootin mielestäni sata-nolla, Dolphin habituksesta ylipäätänsä hyvin antisosiaalisena päähahmona, sekä juonesta joka ei yritäkään olla liian tosissaan. Päälleliimattu tunteilu on niin päälleliimattua, ettei sen läsnäolo edes haittaa vaan toimii pelkkänä tahattomana lisänä asetelmaan, jossa ninjat ja gangsterit lähinnä kuolevat ja Dolph pukeutuu motoristikuteisiin ja haistattelee kaikille. Excellent! Olemme kasariäksönin ytimessä.

Blind Fury (1989, Dir. Phillip Noyce)
"Hämmentävän eheä toimintakomedia" 7,5/10

Viimeinen pätkä oli haastavampi sijoittaa kategorioihin - tavallinen jännäri, kasariäksöni, vai äksönkomedia? Genret ovat aina olleet minulle niin mysteeri, että onneksi selvisin epäselvyydestä huolimatta. Juoni toki pohjaa toimintaan, koska päähenkilönä on hra Rutger Hauer virnuilevana, sokeana ja silti kovin pätevänä miekkamiehenä Nick Parkerina. Vietnamissa sotiessaan näkönsä menettäneen veteraanin opit tulevat paikallisilta, jotka tekivät jostain syystä myös kaverista harvinaisen veijarimaisen tyypin - Parker toimii usein kieli poskessa, on tuttavallinen ja asiallinen, antaa ärsyttäville pikkuipanille nenille jos nämä pokkuroivat hänelle, mutta ei itke (koska kyynelkanavat ovat tuhoutuneet)! Sinäänsä koko asetelma on jo niin koominen, että elokuvan hauskuus ei yllättynyt. Se, kylläkin, että välillä huumori oli oikeasti sitä parasta - eli ei tahatonta. Elokuvalla on oikeasti hetkensä, ei pelkästään nostalgia-arvoa tai arvoa itseriittoisten elokuvafanaatikkojen leffaillan kommenttiraidan fillerinä.

Hauerin roolisuoritus poikkeaa edellisistä huomattavasti - mies osaa puhua englantia, osaa ilmeillä, osaa ylipäätänsä niin paljon enemmän kuin Dolph ja Seagal, että jo tämä kontrasti jätti äijäporukan haukkomaan henkeään. B-elokuvanimeksi profiloitunut näyttelijä on oikeasti hiukan väärässä kaartissa stereotypioissani, koska hän kantaa koko elokuvaa oman itsensä takia, eikä sen tarvitse turvautua hauskoihin sivuhahmoihin, korneihin juonenkäänteisiin tai toiminta-kohtauksiin. Näitä kaikkia leffa kuitenkin pitää myös sisällään, joten siinäkään mielessä aikaamme ei haaskattu. Lostin John Lockena tunnettu Terry O'Quinn oli hauska bongaus castingissa, kuten myös aivan Tea Leonin näköinen showtanssija-hahmo kamaline kasarihiuksineen ja -rilleineen, joka ei sitten ollutkaan Tea Leoni. Voi kurjuus! Kaikesta huolimatta - homma toimi!

NB: Bloginpäivitysurakan hämmentävin tietoisku - Seagalin leffan ohjannut Dwight H. Little (täydellinen munattoman toiminnan auteur-nimi, btw) ohjaa myös tulevan Tekken-elokuvan. Hidastettua, dramaattista "noooo!"-huutoa.

Kuvat #1 #2 #3

Hetkiä

Ohessa hetkiä. Keikoilta. Elämästä. Muuten vain. Kamerakännykästä, jossa on huono kamera, on hyötyä silloin kun ei haluaisi kokea olevansa kameran orja. Tulee otettua vain pieniä kuvia ja aika harvoin. Silti muistot säilyvät niissä. Kätevää!

Kolme jazz-legendaa.


The Wildhearts.


Manta vapputunnelmissa!


Lasershöy! Jarrea.


Komein lavashow jonka olen nähnyt koskaan. Pet Shop Boys.


Rohkaisun sanat Pori Jazz -sunnuntain viimeisinä tunteina.

Lay down for a while..

Lähden tästä karavaanaamaan. Tai karvanaamaamaan, niinkuin lukihäröinen sen lukee. Mutta sitä ennen on näytettävä teille yksi juttu.

Röyksoppin uusi albumi on aika loistava tekele, ja siinä monessa hitissä laulava Karin Andersson on aavemaisen vetoava naisääni. The Girl and the Robot on varmasti monelle tuttu hittibiisi, jossa syvän synkkä new wave -soundi verhoaa naisen äänen toimimaan pelottavan urbaanin viidakon äänitorvena. Mutta mitä kun yhdistetään Karin ja remiksaaja Rex the Dog, jota ennenkin olen hehkuttanut? Kesän paras elektrobiisi - Fever Rayn Triangle Walks (Rex the Dog Remix). Testify!

Feeling Ephemeral, Lasting a Lifetime

Pori Jazzin jäljiltä on vähän vaikeaa olla ajattelematta vain ja ainoastaan leppoisaa, rauhaisaa ja kesätunnelmaan vaivuttavaa fiilistelyä, joten se on aikalailla teemana. Ulkona on vielä hetken hyvä ilma.. mutta kesä on pian lopussa. Kun sanon näin, ja ajattelen näin, otan lähes pakosta kaiken irti jäljellä olevista, vielä lukuisista hetkistä. Lähden huomenna karavaanaamaan isän kanssa, sitten DJ:ilemään kaverin Turku Moderni -etkoille ja sitten ehkä viikonloppuna ensin Moderniin pomppimaan ja lopulta sunnuntaina pesemään ja lakkaamaan patiota Paimioon. Vapaaviikot ovat parhaita. Tarviiko sitä aina edes olla mitään? (Vastaus Pori Jazzin töiden jälkeen on: ei).

Berry

Yksinkertainen nimi, yksinkertaista musiikkia, mutta hyvää sellaista. Monen montaa chanson'maista naislaulajaa on tullut kuunneltua lähiaikoina hyvien blogilöytöjen kautta, mutta todella harvat nousevat yli massan, koska vaikka genre onkin hyvin miellyttävä ja musiikki usein "ihan ok", mukavan ilmavaa ja positiivista, niin harva silti oikeasti jää päähän soimaan. Berryn ääni on suloinen siinä missä muillakin kollegoillaan, mutta hänen kappaleissaan on sellainen aavemainen melankolia perinteisen letkeän lallattelun taustalla, juuri silleen, että chanson on homman pääasia, mutta missään kohtaa fiilis ei muutu liikaa syaanin ja turkoosin väriseksi hempeilyksi ja makeiluksi. Kappaleet ovat vakuuttavan jazzahtavia, tummien sävyjen värittämiä, mutta silti niin toivoa-antavia. Mielessäni Pariisin kadut yöllä yksin käveltäessä kuulostavat tältä. Ehkä myös jaettu hetki ranskattaren kanssa, kun tämän kanssa makaa sängyssä, valvoo katsoen kuuta ja katua ulos ikkunasta, tietämättä mitä maailma oikeasti voi tarjota. Eksyneenä mutta tyytyväisenä silti. Musiikki, jonka kielestä ei ymmärrä sanaakaan, huokuu välillä tunnelmakuvia, joita muuten ei edes ole olemassa. Vaihtovuotta odotellessa!

Berry - Mademoiselle

Chairlift

Sitten. Chairlift on siitä mielenkiintoinen bändi, että sitä voisi verrata ihan mihin tahansa tyylilajiin. Välillä jazzahtavasta yleisfiiliksestä tulee mieleen Fleetwood Mac tai Steely Dan, suorastaan psykedelinen yksinkertainen kitara-pop-fiilistely minimaalisella soundilla. Toisaalta homma on myös samalla hyvin modernin kuuloista, mukana on sellainen nykyisen folkin aikaansaama hektisyyden ja keveyden välimaastoilu. Ehkä vähän new wave -kasariakin? Onhan tää aika jännää! Toisaalta Chairliftin levy ei ole vielä hyllyssäni, vaikka lähellä sekin homma on jo. Vetiverin lisäksi tämä on myös Way Out Westin kautta opittu ja kokeiltu uusi, inspiroiva tuttavuus. Hyvältä kuulostaa!

Kuvat #1 #2

Iiilektröy!

Leikki-dj! (Kuva: Johannes Dahlström)

Eri Letkee! on nyt sitten ohi. Soittelin kesän aikana kaksi keikkaa, kuukauden tauolla välissä, ja paikalla oli kivasti molemmilla kerroilla kavereita. Eilen ihmisiä oli kovin vähän, ottaen huomioon että ilmeisesti Turun kovin poussaus-tapahtuma Ydintalvipuutarha oli päällekkäin. Silti huvitti kuulla, että 1. keikalla oli kuulemma ollut itse Jori Hulkkonen ja muut Turun vakionaamat kuuntelemassa soittoani! Ehkä en vaan tunne niitä naamoja tarpeeksi, tai sitten olin liian uppoutuneena soittamiseen ja baarin tunnelmaan.. todennäköisesti molempia. Bar Kuka on oikeasti kaupungin mukavin istuskelupaikka, vienyt lähiaikoina sen kunnian Cosmic Comic Cafe'lta, joka kerran pieneni kooltaan puoleen eikä koskaan palannut loistoonsa. Huvittavinta oli tavata myös eläkkeelle jäänyt tuttavasukulainen istuskelemassa Kukassa, ja hiukan irvistävän kun laitoin tylyimmät elektrot illan aikana soimaan. Toivottavasti ei mennyt Markulla korvat lukkoon, ei se kummiskaan ole se päätarkoitus!

Oikee dj!
Ja ken haluaa sivistyä tanssimusiikin saralla, suosittelen huomaamaan, että itse Paul Oakenfold tulee Suomeen heittämään keikkaa elokuussa. Sen verran ison kaliiperin nimi, että on pakko käydä katsastamassa suorastaan.

Huomenna lähden aamulla aikaisessa Pori Jazziin töihin, joten sitä odotellessa on kiva vielä fiilistellä elektroa. Ostin Levykauppa X:stä muutenkin nyt sen verran hyviä levyjä, että tulevaisuudessa tulee lisää musiikkiaiheista juttua - ja palaan Top 15 levyihin, voi mokomaa kun sekin homma on jäänyt vähemmälle huomiolle. Niskasta kiinni - ja elektro-soittolistaa, teemalla Eri Letkee! Ensi viikolla enemmän asiaa, kun on kokonaan lomaisa viikko.

Popkornia Spotifysoittis #3

Fever Ray - Triangle Walks
In Flagranti - Business Acumen
Futurecop! - Nasa
David Bowie & Mick Jagger - Dancing In The Street
Clor - Love + Pain
The Golden Filter - Solid Gold
Tortured Soul - Epic
Danger - 00:01
Scott Grooves - Mothership Reconnection (Daft Punk Remix)
Chateau Marmont - Diane
Tiga - Shoes

Avaa spotifyssä.

Kuva #1

A wilde whistler like a dandy oughta, thou git?

WHEE!

Tujujen aiheiden vastapainoksi hieman lepposampaa. Olen kuunnellut tässä valtavasti kaikkea uutta musiikkia suhteessa vanhoihin tuttavuuksiin - tiedättekö sen hetken, kun ymmärrätte että jostain syystä uteliaisuus ajaa teidät suosikkienne ääreltä tuntemattomaan suuntaan, vain siksi että haluatte jotain uutta? Riippumatta siitä, ovatko harha-askeleet hyviä vai huonoja, ajattelee ja kokee silti oppineensa taas jotain lisää. Se on kiva tunne; nyt syyllistän ehkä eniten ilmiöstä Way Out Westiä outoine ja houkuttelevine nimineen. Liput taskussa. Kesä mielessä. Ja hei, tästä tulee hyvä aasinsilta sitten muihinkin festareihin, eli Ruisrokkiin ja Pet Shop Boysiin livearvioina, mutta sitä ennen - Popkornian toinen Spotify-soittolista. Teemana nostalginen feel good? Millaista se on minusta? Se on lämpimyyttä ja uskallusta myöntää pitävänsä esimerkiksi 1990-luvusta. 2000-luku on vielä siellä elävälle ihmiselle avoinna.. miten sen näemme tulevaisuudessa? 1990-lukua olemme jo oppineetkin tulkitsemaan ja osoittamaan sormella. Mutta otetaan se sormi pois, ei ole kohteliasta se - saa silti kuunnella ja tykätä. Kaikki biisit eivät kuitenkaan ole sitten 90-luvulta - mutta ovat hengessä mukana silti. Niistä voisi pitää 10 vuotta sittenkin, tai 10 vuoden päästä.

Popkornia Spotifysoittis #2

10,000 Maniacs - Gun Shy
John Vanderslice - The Parade
The Flaming Lips - Do You Realize??
Muse - Bliss
Nada Surf - Hyperspace
Silversun Pickups - Dream at Tempo 119
Incubus - Mexico
Rilo Kiley - Portions for Foxes
TV on the Radio - Family Tree
Oasis - Some Might Say

Avaa Spotifyssä.

Kuva #1

.. And You Will Stream Us From the Inter net.

Jotkut asiat menevät joskus oikeaan suuntaan - siitä asti kun Spotify nousi laineille, ja moni huomasi saavansa kuunnella yhä enemmän ja enemmän musiikkia suorilta käsin ilman latausaikoja, latausmaksuja tai takaraivossa piilevää tietoa siitä, että rikkoi koko ajan tekijänoikeuksia, tuntui siltä, että musiikkiteollisuus alkaa toimia pikkuhiljaa edes vähän oikein! Viimeisin tutkimus osoittaakin, kuinka paljon musiikin lataaminen laittomasti on oikeasti vähentynyt, ainakin Briteissä. Muistettaneen silti, että kys. maassa esimerkiksi Last.fm:n radiota saa kuunnella ilmaiseksi. Kirottua. Toisaalta pakko se on myöntää, että Lastt.fm:n tikkarin pois meiltä alempiarvoisilta muunmaalaisilta vietyä, en ole vieläkään hylännyt Len indeksipalveluominaisuuksia, koska se on edelleen parasta mitä on tarjolla. Liikeideat murtuvat, ideat eivät. Tosin Libre.fm:n tämänkertainen päivitysoperaatio liikkuu hyvän suuntaan - käyttöliittymä selkeentyy pois "linux-leimasta", joka käännettäneen yhtäkuin marginaalileima, vaikka toisaalta wikilinkin poisto etusivulta on ikävä piirre. Vaikka en haluakaan kehittää, osaa kehittää tai ehdi kehittämään systeemiä, haluaisin silti kuulla sen etenemisestä. Idea kun on niin hyvä.

"But who's paying us then, Jim? - Memorial services need background music too."

Mutta takaisin Spotifyyn. Vaikka toimintaidealtaan Spotify on edelleen yksi parhaista musiikkipalveluista internetissä ikinä, ainakin sitten Audiogalaxyn jota pieni ihminen käytti suhtkoht murheettomasti aikoinaan, ongelma on mainostamisessa - nimittäin kyseisen taidon puutteessa. Spotify profiloituu pelkäksi stream-palveluksi, joka ilmaisversiossaan syöttää mainoksia syötteeseen. Mutta missä ne kaikki mainokset oikeasti ovat? Ehkä ne sieltä pikkuhiljaa tulevat, mutta onko tämä liian myöhäistä jo silloin? En ole tässä rahankiskoja-levy-yhtiöiden puolella toitottaessani toiminnan kannattavuuden puoleen, koska Spotify on jo niin valtava ilmiö, että sen taloudellinen kannattavuus tulisi turvata, ettei uutta hienoa keksintöä jouduta hautaamaan konkurssihautaan lähitulevaisuudessa. Haluan pätevät yrittäjät edes jonkinlaiselle leivälle, että tämä nykyinen meininki jatkuu. En ole pitkään aikaan kuunnellut vain vapaasti uusia mielenkiintoisia bändejä ja kokenut tietoyhteiskuntaa niin vapaaksi kuin se nyt tuntuu musiikin osalta. Kyllä minä ne mainokset kestän Tällä hetkellä tosin ovat vain kierrossa hyvät huonoksi vitsiksi päätynyt "Hi I'm Jonathan" ja Unibet. Käytännössä ottaisin jopa Jamban kaltaisen ärsyttävän mediapelleyrityksen rahoittamaan yhtiötä, että palvelun tulevaisuus olisi taattu.

Tämä ei silti tarkoita rahavirtoja levy-yhtiöille – tai juuri suoratoistopalveluillekaan. Spotifyn ruotsalaisperustaja Daniel Ekin mukaan mainosrahoitteinen sivusto ei ole pääsemässä tulostavoitteeseensa. (HS)

Palvelussa itsessään ei juuri vikoja ole, vaikka ilmaispuoli invite-pohjainen onkin, ja osaltaan tämä vielä rajaa sen potentiaalia. 50 000 kuuntelijaa on yhtäkuin monta korvaparia, jotka ovat kiinnostuneet aidosti hyvästä musiikista - tai ainakin sen kuuntelemisen mahdollisuudesta. Miksi kukaan bändi ei ole vielä ilmoittanut minulle, että haluavat minun kuuntelevan heidän biisejään, toteavan ne hyviksi ja ostavan ne iTunesista tai 7digitalista? Tässä on markkinarako, joka toivoni mukaan täyttyisi. Mielummin Fullsteamin, Fonalin tai vaikka Paste Magazinen (!) mainoksia kehiin, kuin vaikka sitä ärsyttävää Unibet-luuppia. Laadulle on aina tarjontaa - tai ainakaan sitä ei löydä, ellei ymmärrä välillä vähän tyrkyttää. Ja musiikkimainoksille luulisi olevan kysyntää musiikkiohjelmassa. Jos bändi saa kuunteluiden perusteella kannattavuutta olemassaololleen, ja mainoksesta kuunteluun tie kulkee tasan yhden haku-toiminnon kautta, onko parempaa symbioosia olemassakaan?

Ultimately we believe that the best way to beat piracy is to create great new licensed services that are easier and more fun to use, whether that’s an unlimited streaming service like Spotify or a service like the one recently announced by Virgin which aims to offer unlimited MP3 downloads as well as unlimited streams.” (The Leading Question Press Release)

Totta joka sana. Toivottavasti tämän oivalluksen keksivät yrittäjät oivaltavat markkinamaailman vaikeat kiemurat - siitä hyötyisivät sekä kuuntelijat että tuottajat. 7digital-yhteistyö on yksi todella hyvä idea, ja ehkä tekee hyvää koko musiikinosto-skenelle, kun iTunes ja Amazon saavat lisää valtavirran kannalta päteviä kilpailijoita (7digital ja iTunes ovat ainoat ostopalvelut joita minä käytän). Tästä on hyvä jatkaa - kunhan vain toimintaidea muutu, ja freeloadaus ei muutu liian sietämättömästi liian pian. Kehitystä seuraten.

Kuvat #1 #2