Pitkään aikaan en ole ehtinyt istuutua alas, laittaa vaan leffoja pyörimään, ja vain olla ja nauttia elokuvaelämyksistä, maistella ja pohdiskella mitä kaikkea esimerkiksi toimintaelokuvaan genrenä sisältyykään, mikä tekee siitä hyväksyttävän ja nautittavan genren, missä kulkevat mielestäni sopivan ja sovinnaisen rajat ja mikä järki siinä kaikessa on! Sanomattakin on selvää että kyseessä on lempigenreni, mutta hollywood-blockbusterit jotka pyörivät toiminnan ympärillä eivät ole oikein lähivuosina pystyneet tyydyttämään tarvettani korkeaoktaaniselle, nautittavalle ja haastavalle äksönille. Crank High Voltage oli yksi sellainen pätkä, johon ehkä palaan pian tarkemmin (katsoimme sen juuri miesporukalla viimein kuin jänniä teitä sen käsiin saimme, nudge) - mutta sitä ennen voin kertoa löydöistäni korealaisessa cinemassa.
Itseasiassa koko homma lähti leffablogista, joka erikoistui erinomaisiin julisteisiin ties mistä leffajulisteista ja screenshoteista - yksi ylitse muiden oli Rough Cut -elokuvasta erinomainen potretti, joka sittemmin tuohon ylös blogini ulkoasuunkin päätyi. Samalla mielenkiintoni iski, muistelin taannoista Infernal Affairsia, Park chan-wookin tekeleitä, ja yhtäkkiä kuluikin pari päivää vain ja ainoastaan korealaisen viihteen äärellä. Toimintaa, action!
Rough Cut (208, Dir. Jang Hoon)
"Moraalinen dilemma toiminnan kantajana" 7,5/10
Tästä se siis lähti. Elokuvan Rough Cut juoni pyörii toimintaelokuvanäyttelijän ja toimintafani-gangsterin ympärillä. Su-ta on tähtenä impulssiivinen, temperamenttinen ja todella puuduttavan lapsellinen tähti, jonka ura lähtee laskuun kuvauksissa tapahtuneiden välikohtauksien takia. Gang-pae taas on ulkopuolisen silmiin viilipytty, todellinen gangsteri ja pahantekijä, jonka intohimoksi paljastuva toimintaelokuva tuo yhteen näyttelijän kanssa, kun tämä tarvitsee vastanäyttelijän elokuvaan, joka meinaa kaatua väkivaltaan kuvauspaikalla - gangsteri suostuu pelastamaan sotkun, jos väkivalta pysyy yhtä aitona ja kouriintuntuvana kuin millaisena hän sen elämässään kokee.
Tarinana Rough Cut on hyvin yksinkertainen, ja hahmogalleria on kiinnostavasta alkuasetelmasta huolimatta todella antisankarillinen. Kummastakaan päähahmosta ei voi pitää, koska molemmat ovat väkivaltaisia, pahoinpiteleviä hylkiöitä - Su-ta on sitoutumiskammoinen ja pilalle hemmoteltu samalla kun Gang-pae välillä herää henkiin 'pahan' entiteettinä, joka ikäänkuin elokuvan raameissa tuo esille sekä katsojalle että näyttelijälle itselleen väkivallan nurjan puolen. Mikä kuitenkin on kiehtovinta, on se kuinka raja todellisuuden ja elokuvan välillä tuntuu hetkellisesti murtuvan täysin - kumpi on totta, kumpi tarua? Yhtäkkiä väkivalta on yksinkertaisesti läsnä, ja se kuinka tämä ei häiritse kumpaakaan päähenkilöä, taasen häiritsee varmasti katsojaa. Alusta pitäen "film within a film"-asettelu pitää toiminnan kuin irrallisena ominaisuutena koko elokuvasta. Elokuvan loppuvaiheissa, kun juoni alkaa murtumaan ja hahmot menettävät kaiken charminsa, vain väkivalta jää jäljelle. Ei mitenkään erityisen shokeeravasti tai yliampuvasti, ainoastaan todellisena elementtinä, joka yhdistää Su-ta'a ja Gang-pae'ta. Vaikka elokuva itsessään ei ole mikään mestariteos, sen käyttämä moraalinen dilemma jättää katsojan miettimään, mitä elokuvien väkivaltaisuus hänelle oikeasti merkitsee.
A Dirty Carnival (2006, Dir. Yu Ha)
"Vakuuttava kuvaus gangsterin harhapolusta" 7/10
Sinäänsä hämmentävää, mutta tietyllä tavalla A Dirty Carnival ajaa runkonsa suhteen saman asian kuin Rough Cut - kun elokuvatuotanto tulee mukaan nuoren gangsterin elämään, hyvin moni asia menee siinä pieleen. Byung-du ei itseasiassa ole mitenkään paha ihminen - hänellä on ehjä perhe, huolehtiva perusluonne ja tietynlainen veljesmäinen kunnioitus jenginsä sisällä. Tästä huolimatta hän joutuu vakaviin ongelmiin, kun hän omalla päätöksellään ajaa jengiä kohti murhan tietä. Äiti on sairas, rahaa on pakko saada ettei koti lähde alta, pomon ja hänen välillään todella ahne välikäsi tekee toiminnasta todella tuottamatonta - mitä hän oikeasti voisi muuta tehdäkään, kun väkivalta tuo hänelle toimeentulon?
Murhasta tekee ongelman Byung-du'n vanha opiskelukaveri, joka ilmestyy luovan tuskan puuskassa tuttavansa luokse kokemaan aitoa gangsterielämää. Ongelmaksi taas elokuvantekijälle muodostuu se, kuinka hyvin Byung-du oikeastaan piilottaa todellisen elämänsä. Hän yrittää parisuhdetta, pitää huolta ystävistään, sukulaisistaan, jopa työkavereistaan, ja vaikuttaa kuin status quo pysyisikin kasassa, jopa katsojan silmissä. Lopulta on kuitenkin selvää, että vaikka elokuvassa anti-sankarit ovatkin vähissä, lopulta pahantekijä saa palkkansa, kun opiskelukaveri pääsee Byung-dun pinnan alle. Moraalinen opetus on armoton, oli kyseessä sitten oikeasti paha ihminen tai ei.
Tutkiessani korealaisia elokuvia selveni minulle yleinen piirre tuoda moraalisesti pahantekijä aina tuomion eteen - monet kriitikot pitivät tätä perikorealaisena piirteenä, joka monesti jopa tuhoaa elokuvanautinnon kliinisen tarpeen edessä, kun paljon enemmän opittavaa ja nautintoa toisi yllättävä ja poikkeava lopputulos "opetustarinalle". Tässä tapauksessa A Dirty Carnival ei ehkä ole poikkeus, sen enempiä loppuratkaisuja spoilaamatta, mutta toisaalta kokonaisuutena sille ei parempaa loppua voisi suoda, mitä ohjaaja Yu Ha on luonut.
The Chaser (2008, Dir. Na Hong-Jin)
"Armoton jännäri kunnianvelasta" 9/10
Tyypillisessä sarjamurhaajajännärissä nähdään viallinen sankari, joka ajaa takaa viallista pahista, ja lopulta ehkä taitava kirjoittaja luo elokuvalle pohjan kyseenalaistaa, kuinka lähellä pahuutta lopulta itse protagonistikin on omine vikoineen. Tai sitten antagonistista tehdään niin symboolinen pahuus itsessään, että mitään tilaa tulkinnalle ei lopulta jää - päähenkilö on niin armageddon'maisen pahuuden kanssa tekemisissä, ettei hänen lähtökohtiaan edes tarvitse pohtia, hän saa tästä automaattisen synninpäästön tehtävässään. Lähtökohtia pohdittaessa The Chaser on vain yksi jahtaamis-jännäri muiden seassa, mutta juuri tämä elokuva on taas yksi todistus poikkeuksesta, joka vahvistaa säännön. Kim Yoon-seok on entinen poliisi, nykyinen parittaja, joka huomaa tyttöjensä kadonneen lähiaikoina hämärästi. Kun yksi meille esitetyistä tytöistä lähtee pahan miehen kyytiin ja päätyy kuoleman porteille, alkaa ketjureaktio jonka analysointia tässä ei voi oikein tehdä ilman paljastuksia. Ei siitä sen enempää.
Hiukan voin kuitenkin pohtia sitä, miksi The Chaser on niin hyvä elokuva - ensinnäkin jännitys tuodaan ikäänkuin kulman takaa, pääpahiksen persoonan ollessa niin avoin kuin mahdollista, käytännössä jopa niin alistettuna kuin vaan poliisivaltiossa voi olla, että tosiasian valtasuhteet tuntuvat kääntyvän päälaelleen; päähenkilö Kim pyörii ympäri Soulia etsien tyttöään näennäisen vapain käsin, kiitos poliisisuhteittensa, mutta tosiasiassa virkavalta on kovin sidottu koko jutussa eikä pääepäiltyäkään voi ikuisesti pitää vangittuna, vaikka tämä olisikin myöntänyt tappaneensa ennenkin. Todisteiden puutteessa, epätietoisuuden vallitessa koko yleisön keskuudessa, entisen sankarin ahdistus siirtyy helposti katsojallekin. Yhden ihmisen tieto pitää kiinni toisen ihmisen elämästä ja kuolemasta, ja kun tämän tietää mutta sille ei mitään voi tehdä - on kasassa tilanne, josta on vain pakko päästä pois. Kim on epätoivoinen etsijä, joka joutuu laittamaan itsensä likoon henkisesti fyysisesti, sutenöörinä suojellen tyttöään, entisenä poliisina pohtien keinojaan ja tekojaan tiellä, jonka päässä saattaa löytyä lopputulos, joka todistaisi hänelle edes jonkun rippeen hänen vanhasta arvostaan ja moraalistaan. Kaikin puolin The Chaser on alusta loppuun kutkuttava yhden miehen katharsis, erinomaisesti käsikirjoitettu murhamysteeri, joka ei anna katseen siirtyä pois ruudulta - koska minä hetkenä hyvänsä voi jo olla liian myöhäistä tehdä enää mitään.
Dasepo Naughty Girls (2006, Dir. Lee Jae-Yong)
"Korealaisetkin ovat välillä aika sekaisin, ja hauskoja" 8/10
Mikä tapa sinetöidä toimintahuuma - katsoa päällisinpuolin aivoton, naurettavan, siirappinen ja epälooginen high school drama toiselta puolelta maailmaa! Mikä ironisinta, Dasepo Naughty Girls onnistuu hektisen sekavuutensa keskellä kyseenalaistamaan myös nuorten yhteiskuntaa - suomalaisena, joka ei tiedä korealaisen maailman meininkiä, näkee tämän ehkä yleismaailmallisena viestinä siitä, kuinka pinnalliseksi nuoret pahimmassa tapauksessa kasvavat, mutta monet kriitikot joiden pohdintaa elokuvasta luin, näkivät juuri korealaisen yhteiskunnan nykysuunnan ongelman keskipisteenä, ja elokuvan suorana kritiikkinä maailmalle, jossa varakkuus, kauneus ja avoin seksuaalisuus ajavat nuoria kohti tunteellista tyhjiötä.. tai jotain?
Tosiasiassa Dasepo perustuu samannimiseen high schooliin, joka yllättäen on uskonnollinen opinahjo, elokuvan kiinnostus sattuu vain olemaan ateistien luokassa, jossa kaikki seurustelevat ja harrastavat seksiä keskenään, ovat upporikkaita ja kauniita, ja pohdiskelevat todellisten ongelmien sijaan raha-asioita 'pappa betalar' -muotissa ja nauravat kaikille vähempiosaisille. Elokuvan päähenkilönä toimii sympaattisen surullinen köyhä tyttö, jonka selviytymiskamppailun kautta käydään läpi monen koulun eri oppilaan elämää, pieniä kommelluksia aina nettiseksistä rakastumiseen, ahdistukseen seksuaalisuudesta, köyhyyteen, tulevaisuuden paineisiin, ja mitäs kaikkea niitä aiheita yleensä onkaan. Vaikka aihepiirit tuntuvat typeriltä eriteltyinä, voi vain pohtia kuinka moni jenkkikomedia näihin samoihin ongelmiin paneutuu komediana. Dasepo on myös komedia, mutta menee välillä niin yli hilseen aivan kaikessa, että katsojan on vain pakko miettiä, mitä kaikkea valkokankaalla ylipäätänsä tapahtuu.. siinä samalla saattaa napata itse juonenpohdinnan ohella päähänsä muitakin ideoita - ennen kaikkea, "mikä tässä kaikessa on oikein vikana?"
Dasepo perustuu lyhyihin sarjakuviin, joten juonen voi helposti arvata aika pieneksi osaksi sen toimivuutta. Slapstick-huumori ei vaadi pitkää huomiointikykyä, vaan lähinnä Dasepo tykittää absurdeja yksityiskohtia, vitsejä ja anekdootteja kerta toisensa jälkeen. Lopussa kiitokseksi tulee näennäisen liimattu loppuratkaisu, joka jättää katsojan varmasti miettimään näkemäänsä - mutta tässä vaiheessa naurettua on tullut jo todella paljon, joten mikään tylsä pohdinta Dasepo ei ole, ei niin millään. Se, kellä riittää ennakkoluulottomuutta ja halua tietää miten American Pie toimisi sokerihumalassa sosiaalisella kommenttiraidalla (katsojan päässä), hänelle Dasepo on tehty.
Posts
