Tämä yö ollaan vaan ja fasetetaan

Viikonmittainen netinrajoitusprojektini on ollut tähän asti aika menestys monellakin tavalla. Ensinnäkin on huomannut kuinka valtavasti aikaa jää hyödyllisempään käyttöön, kun ei ole kaavamaisia pakoreittejä pelkälle idlaukselle. RSS-feedeistä huomaa luontevasti, että karsittuaan kaikki muut paitsi sarjakuvat ja musiikkiuutiset käytöstä, aikaa kuluu ehkä minuutti per päivä - ei paha. Ilman irkkiä pärjää muuten täydellisesti, ainoastaan ruokaseuran etsintä opiskelijaravintoloihin on hiukan vaikeampaa kun ei voi logata itseään luennolla. Jääkiekkofoorumit ovat tietysti yhtä turhan kanssa, messengeri myös koska siellä on online loppupeleissä todella vähän ihmisiä. Facebook on vienyt vallan siltä.



Facebookin hyödyllisyyden huomasin todella nopeasti - tarvitsin nopeasti valokuvan työhakemukseen, koska vanhassa oleva kuva ei vain toiminut. Muistin ulkoa yhden kaverin, joka omisti hyvän kameran, jolle soitin, ja jolle ei käynyt. Sitten meni sormi suuhun, kunnes luovutin hetkellisesti viikon periaatteen käytännöllisyyden vuoksi - FB auki, chat auki ja sieltä löytyy 20 online-ihmistä, joilta kaikilta voi kysyä suoraan onko asia näin. Ei soittelua ja tekstailua eestaas. Ongelma ratkesi n. 10 minuutissa. Kolmessa päivässä postiin kilahti myös ilmoituksia kiinnostavista tapahtumista, joita oli pakko käydä hyväksymässä FB:n puolella. Toisaalta kiertelyä, kun sähköposti homman hoiti, mutta silti ei niistä olisi tietänyt ilmankaan. Sama asia tulevien Edarivaalien vaalimainoksien suhteen: lähes kaikki ehdokkaat kampanjoivat groupeissaan joihin hankkivat kaverinsa palvelun kautta, tai ainakin vähintään tiedottavat asiasta. Kaverihengailua, politiikkaa, käytännön asioita - jopa turha spämmi on aikalailla filtteröity pois ilman ongelmia. Tietyllä tavalla alkaa ymmärtämään uutisotsikoiden painotuksen - yhä enemmän yhteisöpalveluita, yhä enemmän kehitystä marginaalista yleiskieleksi. Eläkeikää lähestyvä äitinikin tietää tasan, mistä FB:ssä on kyse. IRC-gallerian suhteen näin ei ollut. Ja mitä uutisiin tulee..

Facebook oli YO-kirjoitusten esseenaiheenakin. Voin kuvitella, että oli yhtä suosittu, kuin aikoinaan reaalin kemiassa "etanolin valmistus", luonnollisista syistä.

Twitter'kin on tullut ilmeisesti jäädäkseen. Ainakin suomalaiset käyttäjät uskovat näin, vaikka itse ainakin uskon FB:n pyrkivän ihan onnistuneestikin samoille apajille. Mutta kun en itse kuulu kuin yhteen käyttäjäkuntaan, en voi oikeastaan arvioida mitään. Ainakaan itse en ole vielä sortumassa.. ellen sitten ryhdy aktiiviseksi itse-promootiota harrastavaksi DJ:ksi!

Facebook menee virallisesti ohi myös sähköposteista. Ymmärrän sen täydellisesti - käytän yliopiston ulkopuolisiin asiointeihin todella vähän sähköpostia, kun RSS ja FB hoitavat kaiken suuremman asian. Itseasiassa pidän gmailin aktiivisena tarkoituksella sellaisilla newslettereillä, jotka hyvin voisi RSS:ään myös ohjata. Ihan vain siksi, että sitten kun yliopisto-tunnus kuolettuu (toivon mukaan valmistumisen myötä!), on jotain tuttua mihin palata.

Ja viimeisimpänä.. ja vähäisimpänä: Facebookin ulkoasu uudistuu! Kyllä palvelu vielä menee ehkä muoti-ilmiönkin piikkiin, koska tämä uutinen HS:ssä menee jo samalle tasolle Kalevan "mummon potkukelkka pöllittiin"-uutisoinnin kanssa. Pölypilvi laskeutukoot. It's inevitable!

Kuva #1 #2

#14

#14
Joanna Newsom - Ys
(2006, Drag City)

Indie-folk, vaihtoehtoinen sulosointuinen tunnelmointi. Niin moni bändi ja promottu levy menee tuon tittelin alle minulla, jos alkaa kriittisesti selailemaan nykyisiä kuuntelutottumuksia soittolistalta. En sinäänsä syytä itseäni tästä, koska jotenkin on luonnollista, että rokin ja muun raskaamman musiikin rinnalle tulee jotain kevyempää ja huojentavaa. Folk on kuin varkaana alkanut uppoamaan samalla, kun altsuilu muuten lähtee jonnekin hämärän noise-psycho-pelleilyn piiriin (imho) ihan liian helposti. En halua kakofoniaa, haluan jotain yksinkertaista, mutta ei kuitenkaan.

Ja Ys iski johonkin hermoon. Joskus käy juuri niin, että ne kriitikkojen valitsemat jutut vain yksinkertaisesti toimii - nämä tapaukset tuo juuri palauttaa välillä uskon koko ammattiryhmään. Arcade Firen Funeral oli yksi esimerkki täysosumasta, mutta Ys oli vain jotain täydellistä ja oikein. Sinäänsä outoa, koska kappaleet, joita albumeissa on huimat 5, ovat enemmänkin novelleja, tarinoita. Tietyllä tavalla ne ovat kuin iltasatuja, koska niin selkeästi mieleen tulee Milne tai vastaava sanaseppo. Fantasian rajamailla puhuvia eläimiä, opettavaisia anekdootteja. Kuin Jukka Parkkisen Korppi-kirjat. Jouhevaa, maagista ja lämmintä.

Ei vähiten lämmintä Newsomin murtavan kauniin lauluäänen takia ja hellyttävän taitavan harpunsoiton ansiosta. Näin harvinaisen instrumentin avulla se tunnelma muuttuukin innostavaksi. Ei mitään sellaista mihin törmäisi joka päivä, varsinkaan populäärimusiikissa. Eikä se tietenkään ole mikään sopiva ainoa syy nostaa albumia yli muiden - tässä se vain onnistuu. Muu Newsomin tuotanto ei ole jälkeenpäin ole koskettanut samalla tavalla. Eikä se todellakaan ole mikään huonouden merkki, korostaa vain Ysin loistavuutta. Ja voi, kuinka hienoa oli tämäkin neiti nähdä vielä livenä Suomen Tsadissa! Aikamoista.

Top15 Lista:
#13 - ?
#14 Joanna Newsom - Ys
#15 Jaco Pastorius - Jaco Pastorius
#16 DJ Shadow - Endtroducing
#17 Amon Tobin - Chaos Theory
#18 Tool - Aenima

#15

#15

Jaco Pastorius - Jaco Pastorius
(1976, Epic/Legacy)

Jaco on jazz-muusikoksi aika traaginen tapaus - tietyllä tapaa stereotypinenkin, koska syöksykierre kuolemaan saakka († 1987) lähti liikkeelle alkoholilla lutraamisesta ja huumeisiin sekoamisesta. Lopulta hulluuden partaalle hourahtanut mies kuoli köyhänä ja unohdettuna - mutta Jaco elää silti vahvasti, eikä tietenkään hienon muusikon elämä jää mieliin tragedian vaan musiikin takia.

Tutustuin Jacoon sattumalta etsiskellessäni jazz-intoni huipulla uusia nimiä nimien perään. Wayne Shorterin kautta löytyi mahtava Weather Report, jonka kautta ikäänkuin vahingossa innostuin kuuntelemaan bassotyöskentelyä. En tarkalleen muista milloin ja miten, mutta lopulta minut oli myyty - tämä levy sai minut löytämään basson, niin rokista kuin popista ja jazzista, aivan kaikkialta. Arvostus soittimeen on opastanut minut ties millaisten elämysten äärelle, tuskinpa esimerkiksi ilman Jacoa olisin ymmärtänyt nähdä triota Miller-Clarke-Wooten livenä Helsingissä.

Levy itsessään on tasavahva - enkä oikeastaan osaa selittää sen tarkemmin. Albumin vahvuudeksi voisi laskea kenties juuri ja juuri sen, että laulu Come On Come Over uppoaa kuin häkä - yleensä vihaan jazz-laulua, koska olen ihastunut siihen, kuinka soittimet luovat tunnetilat päähäni ilman sanoja. En ole koskaan osannut kuunnella sanoja yli melodioiden ja soitinten, saati ihan vain miellyttävän lauluäänen, joten jazz antaa minulle mahdollisuuden lakata välittämästä ja antaa vain upota äänimaailmaan.

Jacon jälkeen olen kuunnellut monia eri jazz-basisteja ja voisin väittää (varauksetta Stanley Clarke lukuunottamatta), että kukaan ei pysty samaan kuin Jaco - tuomaan samalla esille sekä basson alataajuuksien luoman sisäänrakennetun 'coolin' että herkemmän puolen. Tietyllä tavalla soitin on Jacon käsissä urbaanin melankolinen olematta silti rankaiseva. Marcus Miller ja Viktor Wooten ehkä juuri siksi ovat jääneet itselläni vähemmälle - ne ovat liian raskaita, liian armottomia. Jacon tekniikka on armoton, mutta tällä albumilla täyteläinen äänimaailma syntyy tasapainosta paikoin muiden instrumenttien avustuksella luodusta kokonaisuudesta (Used to be a Cha-Cha, Kuru/Speak like a Child), toisaalta sydäntäsärkevistä yksinäisistä mutta jämeristä soolotulkinnoista (Portrait of Tracy, Okonkole y Trompa).

Mukana on Shorterin ja Herbie Hancockin kaltaisia suurnimiä auttamassa albumin luomisessa, mutta Jaco on päätähti, ja päätahdittaja. Taustalla soidessaan hän vetää minut pakosta yhä uudestaan ja uudestaan mukaansa niihin tunteisiin, joita selkäpiissä väreili ensikuuntelemasta asti. Töitä en siis voi tehdä kuunnellen Jacoa, koska hän vaatii kaiken huomioni edelleen - soittolistani "jazz" siis ei häntä sisällä! Hän on erikoistapaus minulle, jazzissa, ja musiikissa yleensäkin.

Top15 Lista:
#14 - ?
#15 Jaco Pastorius - Jaco Pastorius
#16 DJ Shadow - Endtroducing...
#17 Amon Tobin - Chaos Theory
#18 Tool - Aenima

Oh Snap!

Monasti näitä on kokeiltu, ja tietyllä tavalla koskaan ei ole viety loppuun itse sen parhaan tarkoituksen takia - kokeilla pitäisi, miten paljon aikaa säästyy kun poistaa internet-kommunikaation täysin arkielämän yhtälöstä. Internetin kuuluisi kuitenkin olla ihmisen orja, eikä toisinpäin. Ja nyt on paljon uusia kursseja alkanut yliopistolla, vanhat alkavat vaatia yhä enemmän töitä, myös osakunnan Venäläisen Illan valmistelu sekä tulevat baarikeikat että elektrobileet varmasti kolkuttelevat myös pian ovia stressiyhtälöön. Siksi on aika ottaa asia oikeasti kokeiluun.

Tiedossa siis viikko ilman:
* Facebookia
* Messengeriä
*HFBoardia (keskustelufoorumi, johon menee helposti yli tunti päivässä)
* Irkkiä
* Blogeja (laskematta omaani, kenties tästä tykkäisi postitusvauhtikin hyvää!)

Kuva #1

People are staring - what?

Marina and the Diamonds

Tiedän, että piti aloittaa levylistausta, mutta prosessi on pitkä, niinkuin on toivottavasti lukijan kärsivällisyyskin - sitä hidastaa myös se, että kokoajan tulvii taas hyvää musiikkia aalloille ja eetteriin. Ylexin haastattelussa stable-dj ehdotti teoriaksi joulunjälkeisen lomamentaliteetin muuttumista tiukaksi paahtamiseksi ja toki myös kevät saa virkeän mielen vastaanottavaiseksi taas uudella tavalla - vaikka uusi periodi ja luennoton viikko osaltaan tekikin itselleni just päinvastoin. Mutta mitä pienistä!

Marina and the Diamonds on hienoa elektro-vivahteista kaunista naislaulua. Nimestä huolimatta siis yksi tyttö, yksi ääni. Marina on kotoisin Walesistä, ja jotenkin jos enkapsuloisin reseptin niin se olisi tässä:

400g Regina Spektorin leikkimielisyyttä
200g Little Boots'maista tuoreutta
1/2 desiä uuden Lily Allenin munakkuutta
3cl Dresden Dollsin kamariuskottavuutta
Hyppysellinen katkeruutta a'la Fiona Apple / Tracy Bonham

Tätä sitä kelpaa kuunnella valmistauduttaessa illan musiikkielämykseen - stäväni soittelee Monkissa lopputyökseen Fionaa. Odotan innolla, sen verran luonnetta löytyy tutulta itseltään sekä biisivalikoimaa Fionalta. Uskoisin, etten pety. :)

Parasta huumetta.

Ystäväni ovat uppoutuneet Facebookissa kaiken maailman listojen maailmaan. Jotenkin homma haiskahtaa pahasti siltä, mitä Livejournal oli pahimmillaan ennen kuin lakkasin vain lukemasta sitä. Listoja listojen perään täynnä nimiä, sanoja, muistoja, suurimmalti osaksi kuriositeettejä tylsistä aiheista, joista kavereiden on etsittävä kovasti jotain juttuja, joita voi kommentoida, toivoen tietysti, että vastaavanlainen oma lista saisi sitten samallaista kommentteja. Turhuutta mielestäni, vaikka itsekin yhteen listaan sorruin. Ja tätä kautta nyt toiseen.

Yksi ketjuviesteistä antoi tehtäväksi listata 15 albumia, jotka eniten ovat vaikuttaneet kuuntelijan elämään - mukaan ei lasketa hetken villityksiä, varsinkaan juuri kirjoitushetkellä hyvältä kuulostavia, vaan tarkoitus on luoda oikeasti ihmisen elämää vavisuttavien albumien lista. Ja eipähän minua diggarina kauheasti vakuuttanut pelkkä nimien listaus - sehän on sitten kuin suoraan metacriticin sivuilta bongattu statistiikka.

Teenkin siis toisin ja kirjoitan tänne pidemmät kirjoitelmat kaikista albumeista. Mukana ovat vain ne ehdottomat - minulle itselleni täysin eeppiset teokset, jotka ovat muuttaneet elämääni jollain tavoin. Keskustelussa ystävien kanssa he toteavat ettei albumit nyt elämää voi muuttaa, mutta itse koen musikaalisen maailman rajojen avartuessa jokaisen uuden askeleen muutokseksi parempaan, uudempaan, saatteena tuntemattomaan mielenkiintoiseen. Olen siis sanankäänteissäni juuri niin dramaattinen kuin koen olevan tarpeellista!



15 albumia oli lopulta yllättävän helppoa rajata - sen takia jotenkin tuntuu jo tarpeelliselta toteuttaa listaus. Ulos jäivät kolme albumia, jotka ovat siinä rajoilla. Eivät mahdu samaan sakkiin, mutta eivät voi säästyä ilman mainintaa. Siksi mainitsenkin ne tässä tunnelmasanelmin. Kuinka boheemia suorastaan.

TOP 18:

(18) TOOL - AENIMA
Kansikuvien syövereistä löytyi yhteiskuntakriittisen komedian mestari Bill Hicks.
Ahdistuneen nuoren soundtrack minulle. "Se" levy johon mentiin pakoon.
Samalla synnytti tietämättään tulevan intohimon stand-uppiin.
Muistan rehellisesti tasan yhden kappaleen nimen ulkoa. En koe sitä rikkeeksi.
Albumin nimibiisi on ainoa mainittava huippukohta muiden kaltaistensa seassa.
Monasti sen lyriikat huudettiin pään sisällä koulun käytävillä.
Sitäkin lujempaa kun se viimein kuultiin livenä.

(17) DJ SHADOW - ENDTRODUCING...
Hyvin yksityinen ja intiimi hiphop-levy.
Genrenä hiphop onkin minulle täysin susi, koska en ole elänyt sellaista elämää.
Albumi enemmänkin rakentaa anonyymin urbaanin äänimaailman.
Kun laitan sen soimaan, siirryn päässäni lapsuuden kesäasuntoon.
Olen unikuvassa vanhentunut, mutta silti kaupunki ympärillä on pysynyt samana.
Ihmettelen: mielikuvat fosforivalotaulu-näköalasta sen ikkunoista ovat niin eläviä.
En ole asunut asunnossa yötäkään sen jälkeen, kun sen ensi kertaa kuuntelin läpi.
En tee sitä nykyään muuten kuin silmät kiinni. Haluan aina palata niihin näkymiin.
Vain kappaletta "Midnight in a Perfect World" voin kuunnella yksittäin.
Hyvin intiimi kokonaisuus, jota ei voi hajoittaa.

(16) AMON TOBIN - CHAOS THEORY
Ilosaarirokissa opin tuntemaan tämän "downtempo"-artistin ja hänen tuotantonsa.
Live-keikka oli mahtava ja rohkaisi löytämään jotain vielä yksityisempää.
Levy oli oikeasti ääniraitana hiiviskelypelille, yhdistän sen itsekin siihen väistämättä.
Outoa siitä tekee sen, etten ole koskaan kyseistä peliä pelannut.
Minusta tulee hiiviskelijä mielikuvituksessani - piiloudun kylmältä maailmalta.
Jos saisin päättää, jokainen scifi-elokuva olisi neo-noiria tämän säestyksellä.
Mikään Tobinin muu albumi ei aiheuta levottomuudessaan yhtä paljon harmoniaa.
Ainoa sekametelisopaksi tunnustavani levy, jonka mukaan uskallan aidosti hypätä.

.. ja näin pikkuhiljaa siirryn numeroon 15. Kunhan vain on valmista siihen. Formaatti muuttuu paljon yksityiskohtaisemmaksi ja vähemmän haahuilevaksi, uskokaa pois!

kuva #1

Annual British Invansion - like clockwork

Kiirettä taas pitänyt, ja angiina on kai lopulta nujerrettu, kolmannen kerran putkeen. Matkan varrella on sattunut silti ihan kiitettävästi, ja edellispäivänä tuli soiteltua jo 3. kerran putkeen Britpopissa Dynamossa levyjä - tietty murros on edessä. En pyörinyt ihmisten seassa enää niinkään, nautin vain musiikista ja hämmennyin lopulta - DJ-parini ilmoitti, että tämä kerta on hänen viimeisensä. Musiikkimaku on jännä asia, kun se muuttuu niin vuosien varrella yleisessä mielipiteessä.. tai jotain. Vaikea sitä oli selittää, mutta ihmiset olivat jotenkin nyt kaukaisempia kuin ennen. Tai sitten sitä tulee vain itse kaukaisemmaksi, britpop kun ei itsellenikään koskaan ole ollut mikään "the" genre, siis missään vaiheessa. Jotkut asiat kuitenkin toistuivat nytkin - nimittäin uuden löytämisen ilo vanhasta ja tuntemattomasta. Pari päivää ennen keikkaa piti taas avata brittiläisen musan syöverit ja paljon hienoa, paljon hienoa löytyi.

Captain

Uusi tuttavuus - liian vähän heistä on tietoa kaikkialla, saatavilla makupaloja kuuntelua varten. Myspace listaa indie/surf-maastoon ja tietyllä tavalla mieleen tulevatkin jotkut leppoisimmat jenkkibändit tasolla Nada Surf, The Long Winters .. jopa Phoenix on lähimaastossa! Ja haluan kyllä kovasti kuulla lisää, Animal -biisin bongasin ilmaislatauksena, ja sitten myspacessa ja spotifyissa on lisää kamaa. Suosittelen pitämään silmät ja korvat auki!

New Rhodes

Toinen uusi tuttavuus joka kumpusi britpop-hapuilusta, tosin yllättävästi japanilaisen elektroblogin kautta! New Rhodesin kotiosoite on Bristol/London, musiikkityyliltään.. rentoa indie-rokkia? Sitä varmaan, We Are Scientists, Maximo Park, similar kind of stuff. Vaan materiaali on oikein jännää, ja mä otan kaiken vastaan, joka vain sattuu innostamaan. Ja ehkä pian saan käsiini ihan kokonaisen albumin tätä, ja sitten pistetään arviota siitä, olenko ollut potentiaalista yhtään oikeassa, ainakin Everybody Loves a Scene upposi kansaan bileissä! Myspace täällä.

Muse - HAARP

Muse on sellainen.. musta lammas mulle. Jotenkin niin lähellä sitä rokkieminenssiä, jota mä vaatisin uskottavalta isolta rokkibändiltä. Ei tietenkään ihan heti ole tulossa Zeppelinin tai Whon kaltaisia kokoonpanoja, jotka vain yksinkertaisesti huokuisi rokkia eivätkä käytännössä enää tipahtaisi sieltä jalustaltaan. Muse on parin albumin päässä siitä statuksesta, mielestäni. HAARP on bändin live-albumi, jota yllyin kuuntelemaan ja katsomaan britpopin Cydonia/Starlight/Time is Running Out -kimaroiden kautta.. jotenkin bändi unohtuu aina. Mutta HAARP on sellainen live-dvd, joka saa minut unohtamaan vihani livetaltiointeja kohtaan - yleensä vain olen kateellinen siitä, etten ole päässyt itse paikalle todistamaan showta. Mutta sitä kun katselen näytöltäni - taas - saan tunnelmasta niin paljon irti ettei se edes haittaa. Oon laittanut tätä ennenkin tänne, mutta miksi ei lisää!

Franz Ferdinand

Franz Ferdinandin uusi levy on ollut hieno yllätys. Joskus levyarvioijat vain osuvat niin oikeaan kuin mahdollista, koska on pakko tuoda esiin SUE:n arvio, joka tokaisi suurinpiirtein niin, että siinä missä Bloc Party siirtyi liikaa elektronisessa kokeilussaan kikkailuun ja sellaiseen klusterointiin ja sekavuuteen, että moni tipahti kyydistä (esim. minä), Franz Ferdinandin Tonight teki oikeat siirrot ja lähti samaan suuntaan, muttei liikaa. Kun Hesarin toimittajakin saa bändin suuttumaan kysyessään, oliko voitokasta kaavaa suunniteltu, tavallaan voi sympata molempia puolia virnuillen, koska toisaalta tämähän on kuin jostain malliesimerkistä, miten palata tietynlaisen "sophomore slumpin" jälkeen paremman musiikin kantaan, ja palauttaa bändin maine uskaliaana, edellinen levy kun oli vain ja ainoastaan jatko-osa debyytille - näin minun mielestäni. Mutta en valita. Paljon hyvää on Tonightissa, ja todella harmittaa etten lopulta ehtinyt soittaa uudelta levyltä mitään britpopissa, vaikka sitä pyydettiinkin kerran, voi surku! Pitänee harmitella tätä kyseisen levyn äärellä sitten ihan kotioloissa, sniff.

Ulysses