Loop ja efektit on kuulemma kova juttu.

Bloc Partyn uusi sinkku 'Mercury' on aika hämmentävä. Missä on rokki, missä on mukavat melodiat? Tämä on kyllä aika hämmentävää kehitystä lempibändilleni, ja nyt onkin tietyllä tavalla totuuden hetket, jos seuraava BP:n albumi onkin ihan täyttä scheissea. Päätin, etten mene Pukkelpopiin Belgian Hasseltiin festaroimaan, koska raha on niin tiukalla.. BP olisi ollut siellä, ja se bändi mun ois kuitenkin tarkoitus vielä tsekata joskus. Toivottavasti ovat pysyneet edes jotenkin pysyneet laadukkaana vetona silloin, kun tulevat taas lähemmäksi meikäläistä, että voin tsekata livenä.. kadun muuten ikuisesti sitä, että missasin ne Ruotsissa vuosi tai pari sitten (tarkemman ajan olen onnellisesti jo unohtanut)!

Mies ja kalju VS Mies ja parta

Työpaikallani tuntuu olevan tietynlainen sisäinen vitsi Kekkosesta. Häneen on aina hyvä viitata, ja kaikki häneen liittyvä on aina relevanttia. Kekkonen on paras tarttumapinta, Kekkonen on iloinen. Kekkosesta kirjoitat esseitä vaikka koko päivän kesäisen. Aikoinaan ipanana Kekkonen oli mielenkiintoinen hahmo, koska mies kuitenkin oli ollut vuosikymmeniä vallassa ja siitä puhuttiin aina niin suurella kunnioituksella - näin vanhempana on toki tullut näkyviin vähän eri sfäärin yksityiskohtia, mutta silti kuvani miehestä ja hänen tarkoitusperistään on pysynyt aikalailla positiivisena - voipi olla, että se oli syynä laitoksen sisäänpääsykokeenkin tuhrimiseen, kun innostuin liian kieli poskella analysoimaan suomettumisen vastaista kritiikkiä. Kuuden pisteen päähän jäi, ja sisäpiiritiedon perusteella jos se yksi kysymys olisi mennyt edes kohtalaisesti, sisällä oltaisiin. Mutta onneksi on aina sivuaineopinnot.

Kekkosen rinnalle liittyi yläasteaikoina kiinnostuksien kohteeksi mysteerinen sivulaita-merkinnäksi jäänyt mies nimeltä Tomáš Masaryk - Tsekkoslovakian presidentti, joka piti maansa demokraattisena maailmansotien aikana, ainoana Euroopassa Suomen lisäksi. Moinen detalji oli jo aikoinaan mieleen ja antoi kuvan mielenkiintoisesta tapauksesta, ja varsinkin nyt Euroopan lähihistorian tentin kirjoihin tarttuessani kiinnostus iski uudestaan. Epäilisin, että aika harva loppujen lopuksi tätäkään miestä tuntee, mutta hän on ehdottomasti tarkemman tutkimuksen arvoinen.. onhan hän sentään aikamoinen 'Tsekkoslovakian Kekkonen!' En ymmärrä synkkien jyrkkien radikaalien fiilistelyä, mielestäni on paljon kiinnostavampaa tutkia henkilöitä, jotka ovat pitäneet status quon kasassa silloinkin kun olosuhteet tuntuvat olevan sitä vastaan.

Tomáš Garrigue Masaryk oli jo ideaali johtaja lähtökohdiltaan tunnetusti kaksitahoisen valtion johtajaksi, vanhemmista toinen kun oli slovaki ja toinen tsekki. Ammatiltaan hän oli filosofian professori, ja merkittävimpänä tutkimuksenaan hän esimerkiksi paljasti kaksi eeppisenä slaavilaisena runoutena pidettyä teosta väärennyksiksi. Idealistina Masaryk oli sen verran vakavaa sorttia, että kävi läpi yhteistyön lukuisten eri puolueiden kanssa, kunnes lopulta löysi omansa - hän oli maltillisen nationalistinen poliitikko, joka ajoi Tsekkien ja Slovakien irtaannuttamista Itävalta-Unkarista, ja joutui 1. Maailmansodan sytyttyä pakenemaan maasta. Läpi sodan hän toimi professorina King's Collegen slaavilaisen ja itä-euroopan opintojen Schoolissa (jonka hän perusti) ja samanaikaisesti avusti ulkomailta käsin liittoutuneita kapinallis-kontaktiensa kautta. Mies lobbasi Itävalta-Unkarin hajoittamista Ranskassa, Venäjällä ja Yhdysvalloissakin, jossa hän neuvotteli tulevan valtion itsenäisyysehdot presidentti Woodrow Wilsonin kanssa. Yhdysvaltojen Philadelphiassa hän myös julisti ne. Tehokas mies!

Liittoutuneet tunnustivat hänet uuden valtion johtohahmoksi ja hänet valittiin Tsekkoslovakian presidentiksi 1918 - hän piti virkaa hallussaan läpi kolmen uudelleenvalinnan aina eroonsa asti vuonna 1935, kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Maan etnisesti monimuotoinen koostumus teki hallitsemisesta tarkkaa strategiointia ja ainakin mielestäni on suoraan sanottuna ihme, että se pysyi kasassa aina sen valtaamiseen asti Natsi-Saksan toimesta. Pikaisella tarkastelulla näkee esimerkiksi, että humaani ratkaisu sallia vähemmistöjen kielien käyttö kaikissa muodoissaan heidän jokapäiväisessä elämässään oli loistava idea, sen sijaan Kansainliittoon tukeutuminen ei ehkä niinkään. Lähteet puhuvat myös, että Masaryk käytti valtaansa sisäpolitiikassa vakaasti ja luotti tarkasti valittuun sisäpiiriinsä, johon kuului esimerkiksi hänen seuraajansa Eduard Benes.

Vaikka uskonkin, että historian kannalta (ja varsinkin nykyisen tenttikirjani sisällön) painotus onkin maailmansotien välisessä historiassa rikkoontuneiden ideologioiden viidakossa, on mukava nähdä, että humaani karaktäärikin on onnistunut pitämään huolta valtiostaan tuona aikana. Mieleni tekisi julistaa, että tulen lukemaan lähiaikoina Zbynek Zemanin kirjan miehestä, koska sitä tunnutaan kaikkialla suositeltavan, mutta tämänhetkinen kirjatilanne näyttää jo nyt toivottomalta.. siellä työpöydällä minua odottavaa tenttikirjojen lisäksi lähes kymmenkunta teosta talvisodan ulkopolitiikasta sekä vino pino Ylioppilaskunnan kesälainoja, jotka toki lainasin aikoinaan koska 'kesällä on aikaa', oi ironiaa. Toivottavasti edes joskus!

Lähteitä: #1 #2 #3

Kolme palaa rokkia

Uppouduin taas vaihteeksi rehellisen rokin syövereihin. Tunteellisen eeppisiä kitaroita, suuria tunnepurkauksia, niitä minä haluan. Vaikka olenkin kovin monimakuinen musiikin suurkäyttäjänä, jostain syystä rokilla on suurin taipumus aiheuttaa suuria tunteita. Ohessa kolme kappaletta, jotka saavat minut hyvin tunteelliseksi. Enkä tarkoita, että ne olisivat erityisen angstilla/surulla mehustelevia, vaikkakin ovat ehkä hieman melankolisia. Kunhan vain.. toimivat. Niin!

Rubyhorse on ehkä geneeristä rokkia, enkä esimerkiksi albumin ladattua saanut koko hommasta irti yhtään mitään. Onnekseni kuitenkin tämä yksi biisi on aivan omissa sfääreissään, tosin televisio-kytköksensä takia - biisi soi Denis Learyn tähdittämän Rescue Me -sarjan (Asema 42) yhdessä tunteikkaamista jaksoista kohtauksessa, kun mies menettää otteensa täysin. Usein juuri kontrollin katoamisen symboliikka iskee minuun eniten rokissa, joka minulle musiikkityylinä on juuri niin katoavaista ja kuolevaista kuin stereotypiat antavat ymmärtää.. en kuitenkaan kuuntele lyriikoita kuin harvoin, syystä jota en tiedä. Kun tunteet tuodaan esille kuvien ja juonen kautta, iskee koko homma minuun salakavalasti.. kappaleen nimi on Fell on Bad Days. NB! Suosittelen olemaan katsomasta 'related videos'-valikkoa, siellä taitaa olla spoilereita.

Toinen samoihin otteen menettämisen fiiliksiin liittyy myös yksi lempibiisini Incubukselta. Sanoitukset, jotka yksinkertaisuudessaan eivät voi olla kantautumatta korvii, kertovat siitä kuinka ihminen on alistuvainen persoonansa muuttumiseen. Nostalgianpyörteissä on helppoa katsoa taakse päin ja ymmärtää että on muuttunut, samanaikaisesti sekä ylpeästi mutta myös haikeasti. Minulla on jokapäiväisen elämän teemana itseni muokkaaminen itselleni aina mieluisemmaksi ihmiseksi, ja varsinkin sielunelämä on usein koetuksella moisissa pyrkimyksissä.. siksi tämä kappale on kovinkin ajankohtainen lähes aina, ja muistuttaa ystävien tärkeydestä kasvukipujen aikana. Kappaleen nimi on Dig.

.. Ja viimeinen maininta. Itselleni tätä nostalgisempaa kappaletta ei ole, koska vaikka mainitsinkin alussa angstin olevan korkeintaan vain sivumaku kappaleissa, tähän sisältyy kyllä vuosien takaa sitä - ja paljon. Olin aikoinaan yläasteikäisenä kova j-rock -hirmu ja kävin läpi lukuisia bändejä ja artisteja. Kappaleissa oli se kuriositeetti, että jos oikeasti halusit selvittää mistä niissä laulettiin, jouduit kaivamaan netin syövereistä sanatarkkoja käännöksiä, jotka usein tunkivat syvemmälle kuin aluksi osasi arvata - j-rockin sanoitukset kun ovat usein tasoa hämmentävä psykoanalyyttinen runous. Tämä Gacktin kappale on vanha ja unohtunut, jonkun minulle jo nyt unohtuneen sinkun b-puoli, jonka mieleeni laukaisi ehkä noin viikko sitten joko nostalgiakeskustelu jonkun kanssa.. etsin kappaletta etsimällä pari tuntia, kunnes lopulta sen youtubesta. Kappaleen nimi on Cube.

Ruisrock '08 festarisaarna

Turku ja Ruisrock. Tuota komboa on ainakin näin paljasjalkaisen turkulaisen mielen mukaan vaikea erottaa, koska niin suuri osa kaupungin musiikkielämää noikin jamboreet ovat aina olleet, vaikka se välillä olisi ihan huomaamatontakin. Olin esimerkiksi muistoissani aivan varma, että en ollut viime vuonna Ruississa, aivan satavarma, mutta vasta NYT ymmärsin, että muistini kulki asian suhteen vuoden jäljessä. Vuonna 2004 olin juuri heräämässä musiikille, ja festareiden silloinen tarjonta ei vielä vedonnut. 2005 oli sitten lopulta se eka kunnon festarikesä, ja oli Rammstein ja Flogging Molly. 2006 oli jo tekemisen meininkiä ja nähtiin mm. Editors, Floggarit jälleen, Mogwai, mutta ennen kaikkea Tool. Viime vuonna tsekkauksen kohteena oli valtava perjantai-kombinaatio The Pipettes - John Legend - Mastodon - Leningrad - The Flaming Lips. Edelleenkään tuota jatkuvaa tykitystä viime vuodelta ei voi unohtaa, ja niin vain nostalgiahalutkin ovat jo tunkeneet kimaran vuoden taaksepäin niinkuin sanoinkin. Tämän vuoden Ruissi ei valitettavasti sisältänyt lähelläkään yhtä hienoja hetkiä (miinus yksi) kuin edelliset, mutta huippunsa tänä vuonnakin oli, tottakai. Ja niistä saa ihan tarpeeksi ylipitkän reportaasinkin kasaan mukavissa jälkimainingeissa työaamun hiljaisina tunteina!

Hiukan käytännönasioista. Ruisrock on suorastaan notorious järjestelyjensä pa**uuden ansiosta. Kukapa sitä kieltämään, etteikö festarikansaa yleensä kismittäisi jos alue on parin kilometrin pakollisen kävelymatkan päässä? Tähän asti olen talsinut tuon samaisen matkan ja jälkeenpäin sitten pöyräillyt festaribussimatkan jälkeen keskustasta kotio. Nyt kuitenkin pyöräilin molempina rokkipäivinä kotoa aina paikan päälle ja täytyy kyllä nostaa hattua tässä vaiheessa festareille ja keskisormea valittavalle festarikansalle - pyöräily oli suorastaan virkistävä vaihtoehto pölyisten hiekkateiden kävelylle, joten tästä lähin minua ei saakaan enää jalkaistumaan, vaan satulalle hop! - vaikkakin pyöräni satula meinasikin irtoa monen monta kertaa viikonlopun aikana, sniff.. ja tottakai kotipaikkakuntalaisen on helppo sanoa, kun pyörä on saatavilla. Pikkuvioista huolimatta järjestelyt olivatkin ok - vaikka esimerkiksi en ruojana tajunnut ottaa sateenvarjoa pois laukusta ennenkuin portilla ilmoittivat, ettei sitä saanut ottaa mukaan (Provinssissa sai!), joten roskikseenhan sekin pentele lensi. Sunnuntaina huomasin myös kurjuuttani, että viinipulloni puolikas oli naukkailtu ilmeisesti parempiin suihin, kiitos osakunnan väki? Kaikesta huolimatta.. kaikesta oppii. Ensi vuonna on taas lähtö vuoden viisaampana.

Terhi osaa hyvät hiukset, minä maailman pelottavimmat ilmeet.

PERJANTAINA lähdön aika koitti suoraan töistä kaverini Terhin kanssa alueelle, ja jälkeen ed. mainitun sateenvarjogaten (!) jälkeen päädyimmekin tsekkaamaan hänen toivomuksestaan Stam1nan keikalle, ja mikäs siinä, ihan kelpo pumppu hevipumpuksi, vaikka en edes pidä näin raskaasta hevistä. Bändin tasoa mukanokkela olleet välispiikit antoivat aika hyvän prekursorin festarihelvettiin, oli moinen teko sitten tarkoituksella tehty tai ei - "kellä on hassu hattu? kellä on hassut housut?" - vaikka suomalainen periaatteen mies (tm) nieleekin ärsytyksensä kunnialla, nosti kaverini Villen festariavautuminen omatkin jälkiaggret kehiin - voi ******* sitä lei'llä ja stetsoneilla vuorattua paidatonta lätkätukkajengiä, joka Ruissaloa tänäkin keväänä kansoitti! Luulin jo Provinssissa rahan tulleen vastaan kaikenmaailman borat-tangoineen, mutta Ruisrock kyllä vei tämän kisan 100-0. Myynnissä oli kuitenkin iso määrä neon-värisiä 2x liian isoja kiiltävänrumia krakoja, joissa luki kaikkea ihanaa tyyliin "I'm 2 sexy". Terhin kanssa mietittiin, että kuka tuollainen kaulassa kehtaisi ees tämmöisissä karkeloissa näyttäytyä. Vastaus tuli sunnuntaina - sangen normaalin näköinen kaveri, mitänyt oli tää kraka ja stetsoni päässä. JEE-A.

Stetsoniangstista takaisin perjantaihin. Illalla oli käytännössä kaksi artistia, joita varten alueelle ylipäätänsä tultiin, ja muutama sellainen, jotka menisivät siinä sivussa - suunnitelma toteutui juuri niinkuin pitikin. Pähkinänkuoressa: The Sounds oli ihan yhtä railakasta rokkia kuin Provassakin, mitänyt teltassa oli nyt varmaankin puolet vähemmän sakkia. Osa keikasta seurattiin kalja-alueelta, lempiveto Hope You're Happy Now tuli tsekkailtua ihan teltan sisältä.. helppoa! Ministry taas oli menevää industrialia ja vaikka olikin pirun puuduttavaa katsoa musiikkia joka ei sytytä lainkaan, oli kuitenkin pakko todistaa moinen legenda livenä ja todeta sen olleen genrensä huomioonottaen ihan loistavaa poljentaa - puolivälissä settiä oli hyvä siirtyä seuraamaan Nightwishiä, joka oli mielestäni p**kaa, sanovat muut mitä tahansa (tosin taisi olla tämä mielipide aika konsensus). Anetten välispiikit lähenivät myötähäpeää rikkinäisen englannin takia, vanha kunnon Nemo kuulosti karaokelta hänen kieltämättä ihan mukavalla äänellään - ei se vaan ole enää samaa kuin ennen. Eipähän tartte enää ikinä tsekata tätäkään. "Ainoan ja oikean" nightwishin livekokemukseni rajoittuu siis tulevaisuudessakin Ankkarokin 2005 kahteen-kolmeen biisiin.

Ne kaksi ehdotonta perjantain bändiä olivat päivän parhaimmistoa aivan keppoisesti. Anti-Flag yllätti positiivisuudessaan meikäläisen aivan täysin - oletin kyseessä olevan vakavaa mutruhuulin vedettyä kannanottopunkkia, mutta meininki teltassa oli lämmin, avoin ja hurrrja. Olin luvannut itselleni olla pittaamatta tänä vuonna yhtään, mutta lupaus meni kyllä rikki. Sitä vaan ei voi olla tottelematta kun bändin kitaristi käskee festarikansaa tekemään circlepittejä - biisit eivät olleet tuttuja, koska pumppu oli itselleni osastoa kuriositeetti, mutta silti yhteislaulanta ja -fiilistely onnistui sulavasti läpi keikan. Mieleen ei jää kohokohtia muistoksi, vain se iloinen tunnelma, joka läpi keikan vallitsi. Se toi välillä mieleen jopa ska-keikan leppoisuuden! Anti-flagin jälkeen talsittiin odottamaan, että progehevimasiina Porcupine Tree aloitti oman koitoksensa. Olen missannut bändin Suomessa nyt kolmasti, joten nyt oli aika paljon hampaankolossa. Lempibiisiäni en saanut (Shallow) en saanut, mutta silti selkäpiini karmi keikan aikana. Way out of Here oli minulle alun perin tuntematon tekele, mutta silti se jäi alitajuntaani kummittelemaan.. saatteena toimi toki loistava visuaalinen ulosanti skriinistä, jonka sijoittelusta lavan ulkoreunalle taustaseinän sijaan annan järkkärikannalle ison miinuksen. Mutta sallittakoot lapsus. Eikä se keikka ollut lopulta ihan niin kauhean vaikuttava, tuota yhtä kohokohtaa lukuunottamatta.. mutta silti en hetkeäkään kadu. Tool oli silti parempi, kjeh! Käytännössä Porcupine Tree oli kuin jostain Toolin ja Mewin välimaastosta, itseasiassa. Progea, hevin ja rokin välillä tasapainoilua, painotonta mutta ahdistavaa. "Lattea jälkimaku, korkkimainen".

Piikkisika puu se siinä sitten veteli.

SUNNUNTAI oli toinen vierailupäiväni, lauantai jäi väliin; sovimme kaverin kanssa järjestelystä, jonka mukaan ostimme kimppaan 3 päivän lipun ja hän käytti lauantain, kun minä otin ääripäät. Loistava järjestely siten, että molemmat säästimme yksittäislipun hinnasta käytännössä parikymppiä, minä vielä enemmän, koska olisin ostanut tietenkin 3 päivän lipun loppupeleissä, vaikka puhkinähdyn DE:n ja Flogging Mollyn lisäksi siellä mitään kiinnostavaa ei olisikaan ollut. Hiukan aamunkankeana missasin alkuperäisten suunnitelmien mukaan Dúnén, joka osoittautui jonottelukuuntelun perusteella semi-leppoisaksi elektrohassutteluksi. Sen sijaan päädyinkin.. kuuntelemaan Teräsbetonin metallitotuutta! Totesin, että jos minulla on mahdollisuus kuulla, missä miehet ratsastavat ja huutavat livenä 'HU HA', sitä ei menetetä. Show-miehenä erinomaiset tyypit pitivät fiiliksen lämpimänä koko keikan ajan, ja TB olikin festarien iloisin yllätys! Tämän jälkeen olikin edessä taas vähän kaljatelttailua ja pari hajanaista keikkatsekkausta - ruotsinvahvistukset Anna Järvinen ja José Gonzáles olivat molemmat oikein heleä-äänisiä ihmisiä, mutta auttamattomasti väärässä paikalla, niin leppoisaa viini-iltama-piknik-musiikkia molemmat soittavat, että kontrasti festarikansaan oli meikäläiselle aivan liian kitschiä purtavaa. Järvistä pitää joskus kuunnella rauhassa kotosalla.. José ei meikäläiselle lopulta uponnut lainkaan. Stalingrad Cowgirls meni sivusilmällä jonotellessa Guitar Hero -peliä t-paidan toivossa, tylsältä vaikutti, ja peli meni huonosti kun soittokumppani osasi soittaa vain jotain Kissiä, joka oli vain oikeasti liian hidas ja helppo mulle! *pröystäily* Onneksi häviäjätkin oli voittajia, kun taisin hävitä sitä vastaan kun se pelasi easy'llä, sniff.

.. illan saapuessa oli se kauan odotettu kolme kovaa. Rupeaman aloitti tärkein kulttuuritekoni - Kentin näkeminen livenä. Meno oli kaikkea muuta kuin mitä se oli ollut silloin, kun itse bändiä kuuntelin. Bändin nykyelektrorokki on kyllä muuttunut vahvasti niistä ajoista, kun itse sitä aktiivisesti kuuntelin - lempialbumini ovat Hagnesta Hill ja Verkligen, eivätkä kaksi uusinta levyä ole pyörineet minulla hetkeäkään soittimissa. Tiesin mitä odottaa, meno oli leppoisaa mutta meikäläiselle kaukaista, Dom Andra ja Kärleken Väntar oli tuttuja mutta eivät nostattaneet ilmoihin, 747 oli kyllä vielä hauska bongaus menneistä.. mutta sitten tuli encore, ja Kevlarsjäl! KEVLARSJÄL!! Lempikappaleeni Hagnesta Hillin ajoilta, jota en osannut odottaa edes villeissä unelmissani, odottelin lähinnä jotain Dom Andraa tai uudemmasta tuotannosta Palace & Mainia, mutta jostain syystä kävi nyt näin.. olin ihan palasina, hyvällä tavalla, koska tuossa biisissä jos missä on kipeitä muistoja lukioajoilta, kuunneltua kyllä tuli kun aikoinaan ruotsin kuunteluihinkin harjoitettiin sitä ruotsinkuuntelu päätä, ja mukanani sai laulaa vaikka ruotsia en edes osaa enää! Kom gör ett hål i mitt kevlarsjäl.. ajjaj. Ihanuutta. Tämän jälkeen ei haitannut bändin ärsyttävä stadionrock-maailmanvaltaaja-tyylikään, ihan sama. Kevlarsjäl. <3.

Kentin jälkeen tie vei ennakkoon eniten odottamani The Nationalin keikalle. Lavakarisma oli tällä toivotulla jenkkivahvistuksella kohdallaan - laulaja oli nyrjähtäneen sympaattinen, viulisti aivan loistava ja kahden miehen torvisektiokin aivan paikallaan. Hittiä pukkasi hitin jälkeen, ja kaikki minulle tuntemattomatkin kappaleet soljuivat mahtavasti. Kohokohdiksi nousivat maaniseksi fiilistelyksi yltynyt Racing like a pro sekä odotettu, niin odotettu Fake Empire. Yksityiskohdat eivät nostaneet keikkaa aivan täysin korkeimpiin sfääreiksi.. loistava veto joka tapauksessa, jota seurasi eeppinen päätös a'la Interpol. Kovin kaukaiseksi bändi kuitenkin jäi, vaikka kuinka olivatkin tyylikkäitä. Tietyllä tasolla osasin odottaa staattisen tyydyttävää kokemusta, ne hitit jotka tunnistaisin ja joiden tahtiin 'sekoaisin' (Stella was a Diver and She Was Down) mutta loppujen lopuksi takki jäi aika tyhjäksi. Kun ilme ei soittajilla värähtänyt hetkeksikään, ei jotenkin osannut edes yleisön ilostakaan nauttia.. en saanut irti kaikkea sitä mitä olisin halunnut. Tätä tarkemmin on vaikeampi asiaa kuitenkaan selittää.. koska kyllä tämäkin ns. piti nähdä, ja olosuhteet olivat mitä otollisimmat. Niinkuin Ruisrockilla yleensä onkin aina. Ei tästä mitään mitään ikimuistoista reissua tullut.. mutta reissu silti. Ja reissailu on aina kivaa.

Tack.

If you've never seen an elephant ski, then you've never been on acid!

Eddie Izzard on lempikoomikkoni. Miksi? Siitä seuraavassa.

Muodikkaana niinkuin aina! kuva (c) Kevchino.com

Muistan tarkalleen milloin sain ensikosketuksen standup-koomikkoihin. Ostin aikoinaan Turun Kane Recordsista (hrr) Toolin levyn Ænima, jonka kansilehdestä löytyi kuva Bill Hicksistä, jota kautta lopulta löysin rakkauden viisaiden miesten humoristisiin letkautuksiin lavalla, tjsp. En pidä niinkään alapäähuumorista, vaan juuri ovelista yhteiskunnallisista ja ajankohtaisista kommenteista, jotka perustuvat mielenkiintoisiin oivalluksiin jotka saavat hykertämään meikäläisen tuolissa. Vaikka pidänkin kriittisistä näkökulmista (vrt. George Carlin, Hicks), eniten rakastan sitä, kun aiheista voidaan puhua rauhalliseen ja ei-provosoivaan tyyliin. Tällainen feelgood-komedia on parhaimmillaan silloin, kun se toteutetaan ketään loukkaamatta ja välttäen helppoja ja ylikäytettyjä tyylejä saada yleisöstä naurua - esimerkiksi kiroilu kiroilun vuoksi etoo minua aivan valtavasti, koska jos nauru on vain häpeällinen reaktio koomikon kielenkäyttöön, ei minusta olla mitenkään ylemmän taiteen sfääreissä. Standup-komiikkaa voi mielestäni sanoa joskus hyvissä tapauksissa kuitenkin kulttuuriksi, ja taiteeksi. Eddie Izzard on määritelmää lähimpänä, ainakin kokemuksieni perusteella.

Pieni historiikki ulkomuististani (eli mielestäni olennaiset asiat): Eddie Izzard on brittiläinen standup-koomikko, joka on tuttu myös jostain televisio- ja elokuva-rooleista, mutta on ennenkaikkea lavalla esiintyvä koomikko. Mies on avoimesti transvestiitti, joka näkyy sekä hänen pukeutumisessaan ("oho") että rutiineissaan. Historiikki on kutakuinkin siitä, sen suurempaa tietämystä miehestä ei juuri tarvitse tai kannatakaan harrastaa. Sen verran omanlaisensa hänen tyylinsä ja henkilökuvansa on. Eddie on useampaan otteeseen kertonut olevansa innostunut historiasta, niinkuin voinkin jännästi lainata wikipediasta sanatarkasti:

"I just talk complete bullshit. The history, the politics, I noticed that no one was using history, so there's a lot of history lying about the place, and it's all free, and it's on Wikipedia! You know, I use Wikipedia like a crazy idiot, now. Then I take all this stuff, and I regurgitate it into a weird angle"

.. ja totta hän puhuukin, koska rutiineissa on puhuttu kaikesta aina Roomasta keskiaikaan, Stonehengen mysteereihin, 2. maailmansotaan ja brittipolitiikkaan. Näitä aiheita eivät seksiin ja parisuhteihin keskittyneet yksipuolisemmat koomikot huomanneet - ja siksi Izzardin lähestymistapa asioihin onkin aika uniikki. Henkilökohtaiset carlin'maiset huomioit elämän pienistä mysteereistä ovat myös vakiokamaa, kuten myös elokuvat ja itsereflektiiviset huomiot brittien ja jenkkien eroista. Anteeksiantavaa ilmiselvästi jenkkejä pilkkanaan pitävälle miehelle on se, että jos hän mollaamista harrastaa joskus, hän kyllä kompensoi moista toimintaa solvaamalla itseään ja omaa kulttuuriaan tuplasti sen edestä. Ah, kuinka poliittisesti korrektia.

Se, mikä Eddien nostaa myös mieluisaksi persoonaksi on hänen nöyryytensä lavalla. Suomalainen kulttuuri tunnetusti rakastaa nöyryyttä ja rehellistä itsekritiikkiä, ja kun imitoija demonstroi imitaatioitaan muistuttaen, että hänen imitaationsa ovat ehkä siitä syystä vähän huonoja, että niitä ei pysty tunnistamaan ennen kuin ne on esitelty, on jotain täysin hulvatonta - en usko, että kovin moni koomikko kehtaisi tällaista asennetta lavalla ottaakkaan, koska varsinkin yliammuttuna ja humoristittomana variaationa moiset tokaisut johtavat pettymyksiin. Eddie tuo mieleen tietyllä tavalla Conan O'Brienin, jonka nöyrä asenne show'nsa riisuttuun ja tarkoituksella nuoriin vetoavaan huumoriin on hänen tavaramerkkinsä. Kenties siirtyessään Jay Lenon tilalle headliner-asemaan NBC:llä, hänen tulee ottaa pari oppituntia Eddieltä jotta pystyy siirtämään tyylinsä kunnialla suurten yleisöjen ja suurten lavasteiden ja budjettien maailmaan. Kun Eddie Izzard kävelee ylpeä ilme kasvoillaan yleisön eteen valtavalta sohvalta valtavien portaiden päästä keskeltä suurta KIRJAA.. ja tekee senkin lopulta osaksi komediaansa, ilman nolaamatta itseään, on kyseessä jo nero. Tarkastelkaa ja tulkitkaa, kyseinen aloitus löytyy Definite Article -esityksestä.

Lempirutiinini Eddieltä? Paha sanoa, koska lukuunottamatta mielestäni selvästi heikkoa Sexietä olen löytänyt jokaisesta saatavilla olevasta videoidusta setistä irti aivan valtaisia naurunpyrähdyksiä. Videoiduista siksi, koska en lämpene juuri lainkaan komiikasta jonka vain kuulen, koska elämäni aikana tottunut lukemaan ja nauttimaan ihmisten elekieltä aivan valtavasti (siksi vihaan esimerkiksi puheluita - haluan nähdä!). Ehdottomasti puhkikulutetuin miehen show on Dressed to Kill, joka on jo monipuolisuudellaankin mitattuna loistavin osoitus Izzardin valikoimasta - transvestismiä, historiaa, uskontoa, elokuvia ja varsinkin kieltä, joka aikoinaan varmaan minutkin ensimmäisenä hurmasi filologina, ja johdatti tuttavani JAntin suosittelemaan koko kaveria ylipäätänsä - kiitos hänelle, ja kiitos Dressed to Kill'ille! Oheiset youtube-pätkät ovat kaikki tästä show'sta, lukuunottamatta seuraavaa..

.. joka sisältyy Unrepeatable-show'hun, jonka toistoarvo on ironisesti nimestään huolimatta mainio! Kohdasta 0:51 alkava anekdootti koirien ja kissojen eroista on ehdottomasti yksi parhaista Izzardin jutuista ikinä. Ja turhia väheksymättä muitakaan mainitsemattomia esityksiä, on sillä kyllä aika kova kilpailu ollutkin. Muita yksittäisiä huippukohtia on mahdotonta mainita, that's all I can say.

Lisää miehestä löytyy yllättäen wikipediasta ja myös erinomaisilta virallisilta sivuilta! Kuriositeettinä myös mainittakoot, taannoisen toimittamani Anglica Baccanalia 08'n mukana on myös loistava tuttavani Anskin tekemä artikkeli miehestä, lupaan lisätä tänne linkin siitä, kunhan vain se nettiin saadaan. Pitänee vähän tuuppia webmasteria näköjään..

Tilitys

Mietin juuri eilen, miten bloginkirjoittamiseni sijoittuu internetissä vallitseviin standardeihin, lähinnä erään henkilökohtaisten blogien maailmaan syventyvän blogi-entryn kautta, oikein vain sopivasti. Aikoinaan lopetin livejournal-blogin kirjoittamisen siksi, koska siitä oli tullut minulle eräänlainen henkilökohtainen höyryjenpäästämis- mekanismi, jota vain sattuivat lukuisat tuttavat lukemaan. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin kyseenalaistamaan sen, kuinka soveliaista on, että automaattisesti sullon pieneen osaani internettiä asioita vain silloin kun en 'pääse niihin käsiksi' muuten kuin järkeistämällä se sanoiksi, ts. silloin angstittaa. Aikoinaan en osannut juurikaan suullisesti purkaa murheitani, joten 'LJ' oli siihen sopiva keino - nykyään asiat ovat onnekseni toisin, ja kirjoittaminen muutti luonnettaan tuttaville 'raportoinniksi'. Raportointi menetti kuitenkin merkityksensä kun lopulta huomasin, että kukaan ei kommentoinut sanomisiani, voi heitä penteleitä.. tai sitten olen vain liian narsiss(t)i. Koko kirjoittaminen oli ns. identiteettikriisissä, ja lopulta tajusin, että blogin funktio oli kadonnut. Siksi siirryinkin tänne, ja raportoin nykyään mielipiteitä, en niinkään henkilökohtaisista aiheista, vaan sellaisista joista asiaan perehtymätönkin voisi kiinnostua. Kirjoittaminen sattuu olemaan joka tapauksessa ja aina lopulta niin kiinnostavaa, että sitä on pakko kirjoittaa. Aina. Jostain.

Serious business.

Nyt kuitenkin haluan hiukan palata siihen, mikä minua inspiroi ihmisenä. Henkilökohtaisia innostuksen kohteita, joista on mukana kirjoittaa siksi, koska niistä tiedonetsiminen ja niiden tutkiminen on niin lähellä sydäntä, että niitä voi sanoa helposti harrastuksiksi. Onnekseni yliopistolta löytyy parikin sellaista aihetta joihin olen päässyt käsiksi moisella asenteella, niin myös kulttuurista ja sen monista eri aspekteista. Jopa uskonnosta, ja elämäntyyli-asennoitumisesta! Jotenkin tuntuu typerältä kirjoittaa vain pelkästään haja-ajatuksia, joten tämäkin entry on ehkä eniten henkilökohtainen lupaus - itse itselleni kirjoittamani sellainen - että keskityn lähitulevaisuudessa olennaiseen. Henkilökohtaisen ajatusvirran raapustelussa sellaiseen on tosi vaikea ollut aikoinaan päästä, ja itseasiassa turhaakin tietyltä kantilta; jos asiat ovat niin selviä että olennainen on jo löydetty, miksi sitä sitten pitäisi pyöritellä ja tarkastella ties miltä kantilta? Deep.

.. and I will haunt your dreams.

Rabbit in the headlights, scared of the spotlights

.. tänään mieleeni palasi harvinaisen kiinnostava pop-kulttuurin hahmo. Edie Sedgwick oli pintaliitäjä, jolla oli rankka tausta, addiktio seksiin ja huumeisiin, kivulias ja kiistelty suhde Bob Dylaniin, paikka parrasvaloissa Andy Warhol Factoryn yhteydessä, rikkaat perintösuhteet.. käytännössä naisella oli koko maailma avoinna, mutta lopulta hän kuitenkin paloi loppuun ja kuoli yliannostukseen, juuri kun oli päättänyt yrittää selvitä sosialiitti-maailmastaan. Hänestä on tehty Sienna Millerin tähdittämä elokuva lähivuosina, mutta itse olen kovin koittanut etsiä pätkää nimeltä Ciao! Manhattan, jossa hän näyttelee itse itseään hyvin sekavissa tunnelmissa, täysin huumekoukussa. Ironista, kuinka aina puhutaan siitä kuinka naiset lankeavat "pahoihin poikiin", minulle kävisi varmaan juuri samalla tavalla Edien kaltaisen henkilön kanssa. Olen nähnyt vain muutamia vanhoja kuvia ja lukenut juttuja, ja silti olen myyty mies. Hämmentävää!

Blow.

((On unrelated news: Vancouverin vapaa-agentti-pyrkimykset ovat olleet säälittäviä. Onneksi isot nimet ovat vielä vapaana, mutta ei kauheasti vakuuta, että Gillis hankkii lisää alempien ketjujen rouhijoita, on meillä niitä jo.. vaikka toivottavasti syön sanani, toisaalta en ole kuullut sanottavan kuin hyvää Ryan Johnsonin PK-työskentelystä ja Darcy Hordichukin asenteesta. Mutta oikeasti.. ja se David Backesin naurettavan sopusuhtainen Offer Sheet, jota hullukaan ei olisi jättänyt hyödyntämästä jos kyseessä olisi oma lupaava hyökkääjä, c'mon! Toivottavasti edes Sundin -huhu osoittautuu todeksi ja toteutuu, se voisi ehkä pelastaa joukkueen, tosin sekin oli vihoviimeiseksi vaihtoehto ennen eilisiltaa, vihaan ehkä vain Jörgen Jonssonia ja Foppaa enemmän kuin kyseistä jantteria..))