Provinssirock 2008

On oikein kivaa purkaa tätä viikonloppua. Hyvin musikaaliset kaksi viikkoa kulminoituivat provinssirock-reissuun, johon lähdin ensimmäistä kertaa itsejohtamassani autoseurueessa, johon kuului lisäkseni kolme hyvää ystävää - kaikki naispuolisia vieläpä, aiheutti kai hiukan kateutta naapurustossa, heh. Anyhow, matka sujui leppoisasti ja perjantai-iltana kun saavuimme paikalle olivat sekä matkan varrella Törnävän lisäleirintäalue (autopaikkoineen) että päävaihtoehto Sahalampi täynnä. Päädyimme majoittumaan Sahalammen alueen toiselle puolelle järven rantaan, jossa oli jopa vesivessat ja muutenkin todella kotoisa tunnelma - ilmaisuuskaan ei ketään haitannut. Väsynyt matkailija sai onneksi Ecussonin saattelemana unen päästä kiinni nopeasti ja aamulla alkoikin sitten itse festarointi. Sahalammelle asti kajahtaneet Linkin Parkin sing-alongit virittivät loistavasti siihen tunnelmaan.

Matkamiehen maalissa kiitos seisoo.

LAUANTAINA aloitimme toki aamulla aikaisin festarifiilikseen pääsemisen ja matkan kuskina voin myöntää, että tänä päivänä itse kuningas alkoholikin saattoi hiukan tehdä vierailun luokseni, tosin isolla miehellä toki on eväitäkin moiseen touhuun. Kun viimein ehdimme alueelle, porukka hajaantui ja meikäläinen päätyi Päälavalle tarkastamaan yhden suomalaisen legendan, joka on itseltä jostain kumman syystä jäänyt aina väliin - Eläkeläiset villitsivät aivan täysin yleisön jo näin aikaisessa vaiheessa päivää, ja itsekin vakuunnuin mahtavasta letkajenkkatunnelmasta. Yhtään kappaletta en ollut aikaisemmin kuullut (vaikkakin bändin tuotantoa joskus olenkin kuunnellut) mutta ei se kauheasti haitannut yksinkertaisten biisien humppakarkeloissa kun peruskompit olivat tanssittavasti hallussa. Bändin lavakarismalle ehdoton peukku pystyyn, itse musiikin laatua ei voi kriittisesti analysoida, koska sellainen nyt olisi vain noloa. Loistava bilebändi.

Matkalla kohti seuraavaa pakollista etappia, käväisin muutaman biisin ajan Stellan Saarilava-keikalla ja vahvistin ennakko-odotukseni: letkeää radiopoppiahan se on, ei käy kieltämään. Ei kuitenkaan mitään maailmoja järisyttävää, joten saanee vastedeskin pysyä radiossani satunnaisvieraana, mutta suurempaa intoa ei se minusta irti saa. Stellasta haahuilin Rumba-lavalle vilkaisemaan kiinnostavinta uutta tuttavuutta, kovasti hyvää palautetta saaneen uuden albumin julkaisseen Astrid Swanin show'hun. Vaikka ei se kyllä välttämättä ihan show'n tunnusmerkkejä täyttänyt, koska Swanin musiikki sopisi paremmin pieneen klubiin kuin suureen massatapahtumaan, sen verran "anti-stadionrokkia" se on. Kovinta indietä kummiskin varmasti mitä Suomi tarjoaa tällä hetkellä, mutta ei se aivan nyt oikeuksiinsa päässyt. Eittämättä rauhallisen uudelleentarkastuksen arvoinen Swan osoitti kuitenkin olevansa, ja mikäli vain hänen levyihinsä käsiin jotenkin pääsen niin kuuntelen ne läpi ja teen uudet päätelmät. Biisit soljuivat nyt mukavasti ja mieleeni tuli jonkinsortin fiona-apple-johdannainen mutta kotimaisessa kuoressa. Kunhan vain löydän niitä yksittäisiä kohokohtia, ehkä sytyn joskus oikein kunnolla.

Tässä välissä pitikin sitten käydä leirillä nopeasti tankkaamassa, koska piti valmistautua päivän ennakkoon kiinnostavimpaan keikkaan. Justice oli sitä, ja paljon muutakin. Bändin live-esiintyminen oli pimeässä Ylex-teltassa aivan parhaimmassa mahdollisessa kuosissa, taannoisen UMF:n dj-keikan missauspäätös osoittautuikin siis mitä suotavimmaksi. eikä ihme, että bändin vaatimus pimeästä keikkapaikasta on osoittautunut kynnyskysymykseksi ennenkin, koska sen verran klubimainen reivi-fiilis telttaan luotiin, ai että! Edes jatkuva tuttujen biisien kirjo ja keskinäinen puuroutuminen ei haitannut kun se tehtiin äänivallin nimissä. Keikalla ei ollut hetken rauhaa tanssimiselta ja reivaamiselta, hittiä kun pukkasi We Are Your Friendsistä ja D.A.N.C.E.:stä lähtien aina kaikkiin tuttuihin instruvetoihin joita en nyt tässä jaksa nimetä.. ja lopuksi se Master of Puppets -laina, jota olin fiilistellyt kotona jo pitkään enkä edes nyt tajunnut etukäteen toivoa, räjäytti jo räjäytetyn pankin rauniot atomeiksi ja kvarkeiksi. Taannoisen !!!:n Flow-vedon ja ekan festarikesäni Flogging Mollyn Ruissin-keikan ohella kenties päräyttävin keikka mitä olen ikinä nähnyt! Jälkimainingeissa oli mukava taasen valua puolivälissä The Don keikalle toteamaan kuinka auttamattoman söpö laulajatar Olivia oli. Kelpo-indietä, vaikkakin kun miettii, että meinasin unohtaa jo tässäkin koko bändin mainita niin Justicen-jälkeinen hekuma osaltaan auttaa unohtamaan muistijäljen keikasta. Tämän jälkeen ei väsynyt mies muutenkaan jaksanut enää edes sulloutua The Soundsin eturiviin vaikka musiikki vakuuttikin, vaan pyörin sen ja Serj Tankianin välimaastossa vetämässä henkeä ja todistin siinä samalla myös hienot ilotulitukset. Hieno päätös hienolle illalle.

Töttöröö.

SUNNUNTAI ei alkanut todellakaan yhtä aikaisella lähdöllä kuin lauantai, kiitos jo tässä vaiheessa uupuneen vanhuksenkunnon. For shame! Puoliltapäivin herättyämme vietimme leppoisasti aikaa leirillä kahteen asti ja sen jälkeen palloilimme erinäisissä kokoonpanoissa alueella - itse hairahduin myyntikojuille ostamaan suurelta emeritus-humanistijohtajaltani 20 euron kirurginteräksisen sormuksen, en ymmärrä vieläkään miksi - kunhan vain saan tämän myyntimiehen käsiini uudemman kerran niin ehdin siitä hyvästä kurmottaa! Samaisesta syystä en ehtinyt myöskään odottamaan Paramoren keikkaa hyvissä ajoin eteen vaan jouduin sullomaan itseni läpi valtavan ihmismassan kunnes pääsin lavan eteen reunalle - keikka itsessään oli aika perushuttua, varsinkin encorettomuus laittoi v*tuttamaan.. Mutta vaihtaakseni aihetta iloisempaan, pienenä tietoiskuna erinäiset etenemistavat ja niiden toimintafunktiot:

• Varjoauraaminen (kivuttomin tapa liikkua missä vain - bongaa yleisössä jo valmiiksi liikkuva tunkija ja hivuttaudu tämän vanaveteen joko smalltalkin saattelemalla tai salaa. Säästyt näin synnintuskilta, koska edellämainittu ja -luovaava olisi jo kuitenkin suututtanut ohitettavat.)
• Auraaminen (aseta sormenpääsi 90 asteen kulmaan ja muodosta näin pyramidi. Ala hokemaan mantraa "anteeksi" ja sovella käsiäsi aurana, edeten näin vaikka läpi harmaan kiven. Soveltuu nopeaan etenemiseen yleensä keskivaiheilla yleisössä joko tungoksessa tai äärimmäisessä omassa kiireessä. Ei suositella liian edessä lavaa tai juomien kera. Huom: Et tule välttymään kirosanoilta. Totu niihin, lopullinen parantunut keikkapaikkasi on sen arvoinen.)
• Hivuttautuminen (Toimii yleisön etuosassa luontaisen poistuman ja/tai pelisilmän avulla. Skannaa etualaltasi mikä tahansa 1/2m² alue arvioiden tila yleisön pääluvuista ja etsi itsellesi mikä tahansa reitti paikkaan, äläkä turhaan välttele sokkeloisia ratkaisuja - kannattaa suhteuttaa reitin helppokulkuisuus ja valinta myös ohitettavien pituuteen, koska ainakin pitkänä kaverina ei kauhean hyvää kuule jos päätyy hivuttautumaan 160cm ernun eteen. Saatteena toimii ehdottomasti "anteeksi", mikään muu ei tehoa yhtä hyvin. "Mul on kaveri tuolla"-selittely aiheuttaa lähinnä v*tutusta ja vastaletkauttelua siitä, että kenelläpä ei olisi.)
  
• Pittaus (jos olet pitin takareunalla, ota vauhtia ja juokse/pompi/ryömi sen läpi sen etureunalle. Helppoa, mutta vaarallista. Koostasi ja ambitioistasi riippuen voit jyrätä matkan varrella mahdollisimman monta paidatonta hajottavaa lätkäjätkää - go go!)
  

Paramoren pettymyksen jälkeen kuitenkin Disco Ensemble ylitti kaikki odotukset, eturiviin jääminen osoittautui ehkä parhaimmaksi valinnaksi ikinä. Jussin kitarointia aivan edestä seuranneena oli ilo moshata jok'ikinen vähänkin räjähtävämpi biisi läpi ja elää mukana jälleen kerran mahtavien Beaconin ja Headphonesin tahtiin - Jussin hyväksyvät katseet ja fiilistelyt välittyi kyllä herkästi omaankin fiilistelyyn, ihan näin heteroseksuaaliakin kehtaan myöntää! Ehdoton kruunu keikalle oli toki jo sen puolivälissä kun In Neon tärähti ilmoille, joten se niistä minun peloikkaista spekulaatioista biisin suistumisesta unholaan. Aivan mahtava kokemus tämäkin, Justicen ohella festarien kohokohtia - ja tiedäppä, vaikka tämä fiilis välittyisi myös lehtikuviin asti, sen verta minua ja kaveriani eturivissä kuvailtiin.

Pakkohan siitä on kuva näyttää että itsekin uskoo: Foo Fighters. Jee-a!

Disco Ensemblen jälkeen olikin hyvä hoippua voipuneena päälavalle toteamaan, että Foo Fighters oli Suomessa, ja itse oli tajunnut olla paikalla todistamassa sitä. Kaksituntinen setti ei enää ollut mikään orgasminen kokemus DE:n jälkimainingeissa mutta tietynlaista historianhavinaa kuitenkin tuli koettua, kun tajusi ajatella Dave Grohlin historiaa ja krediittejä. Kaksituntiseksi venynyt keikka olikin loistavien välispiikkien saattelevana balsamia alusta loppuun kaukaisen suomalaisen haavoihin, joka niin usein jää skandinavian kiertueilla paitsi isojen nimien läsnäololta. Kaikki hitit tulivat mitä mainioimpina sovituksina, vaikkakin Everlong olisikin ollut kiva kuulla ihan suoraan rokkiversiona, vaikka eipähän se akustinenkaan ollut mikään huono veto. Ainoat nimibiisit joita olisi vielä jäänyt toivomaan olivat Next Year ja Hey Johnny Park, mutta ettei saivarteluksi menisi - FF:n näkeminen oli unohtamaton kokemus.

Summa Summarum? Vaikka paluumatkalla autosta olikin yksi retkeläinen vähentynyt muille reissuille ympäri Suomen ja matkalla eksyttiin kerran jo melkein Poriin niin ei kyllä valittamisen aiheita keksi. Mukana oli festarineitsytkin joka vakuuttui matkan loistavuudesta vaikka onhan se eräjormailuineen aika reissu kokemattomalle. Peukut pystyyn. Paras festarireissuni lyhyen elämäni aikana.. mutta ensi vuonna pistetään vielä paremmaksi!

Kuvat: Johanna Holmberg

Maailmanmusiikkia ja bassosooloja

Tuli käväistyä todellakin Incubuksen keikalla - lyhyestä virsi kaunis: keikan alkupuoli oli ehkä tiukin kokonaisuus tuttuja biisejä jotka liveatmosfäärissä aivan uskomattomaan loistoon. A Crow Left of the Murderin biiseistä aika harva iski lainkaan ja olivatkin setissä se vähiten kiinnostava osuus.. lukuunottamatta kappaletta Sick Sad Little World, joka yltyi instrumenttien eteeriseksi äänimereksi, suorastaan jazzinkatkuiseksi jamittelusessioksi. Erityisesti Incubuksen basistin Ben Kenneyn uskomaton soolo veti minut täysin hiljaiseksi eikä voinut muuta kuin ajatella, että vaikka kuinka rutiinikeikalta yleisen mielipiteen mukaan ilta tuntuikin (jälkeenpäin netistä tarkasteltuna), nämä miehet kyllä osasivat musisoida, jos ketkä.

Aasinsiltana toimii erityisesti mahtava bassosoolo! Nimittäin vielä kotiintultuani yöllä fiilistelin tuota yksilösuoritusta, ja mietin että mukava nähdä tuollaistakin taiturointia välillä kun on harvinaisempaa herkkua.. ja sitten kotiin tultuani avaan Noise.fin ja tällainen uutinen pamahtaa silmilleni! Elossaolevista jazzin basistisuuruuksista kolme suurinta on tulossa Suomeen, ja vielä että millä hinnalla! Onnen kukkuroillahan tässä voi vain olla, vaikka toisaalta rahaa tuntuu menevän kaikkeen musiikkiin liittyvään aivan liikaa, kun sitten vielä kaiken kukkuraksi kuulee uutisen Galaxyn saapumisesta Helsingin Juhlaviikoille.. lopettakaa tänne tuleminen, jooko, tai ainakin ajoittakaa siten että rahan kanssa ei tule ongelmia? Kerta bassofiilistely-telepatia toimii jotenkin mystisesti, niin olisi syytä tämänkin toimia!

Bassofiilistely on itselleni aika jännää, koska sinäänsä mitään erityistä kytköstä soittimeen minulla ei ole. Syyksi tähän intoon voisikin lukea vain ja ainoastaan tasan yhden asian - Jaco Pastoriuksen self-titled debyyttialbumin. Alkujaan kun aloin kuunnella jazzia ja tutkailin suuria nimiä aina Davisista Coltraneen ja Hubbardista Hancockiin, todella moni nimi jäi takaraivoon miellyttäväksi muistoksi ja kokemukseni, mutta aika harva albumi jäi erityisesti mieleen juuri yksittäisenä musiikkielämyksenä, jazz kun oli ihan täysin uutena genrenä jo yleissuuntauksena niin miellyttävä. Toki voisin luetella esimerkiksi John Coltranen ja Herbie Hancockin klassikoita lempilevyihini kuuluviksi (nb: Blue Train, Maiden Voyage, ei yllätyksiä siis), mutta silti mikään niistä ei yhtä paljon ole henkilökohtaisella tasolla koskettanut kuin Pastorius ja hänen levynsä. Miehen traaginen kohtalo ja vieläpä kaukaiset suomalais-juuret loivat vielä pientä lisäkuriositeettiä henkilöhahmoon, vaikka mikään ei yhtälailla vakuuta kuin miehen basson värinä. Se menee luuytimiin ja tuntuu vatsanpohjassa. Hieno soitin, hieno laji. Loving the player and loving the game.

Sokerina pohjalla vielä hauska uutispätkä.. yllättäen taas Yhdysvalloissa meininki arvelluttavaa. itseäni ei sinäänsä haittaisi, että kotikaupunkini poliisit olisivat huippuälykkäitä mutta ehkäpä sielläpäin asiat vain ovat toisin. Luulisi lähinnä että älykkyysrajojen soveltaminen skaalan alapäästä olisi tärkeämpää.. vaikka kyllä varmaan sitäkin siellä harjoitetaan. Toivon mukaan!

Miten ilmaista voi varastaa?

Hyvä musiikkielämys on arvokas, oli se sitten ilmainen tai ei.

En tiennyt itse että ilmaisen musiikin varastaminen edes olisi mahdollista, mutta naiivisuuteni yllätti minut taas. Vaikka lähdekritiikki mielessä pitäen on arvioita vaikeaa pitää kovinkaan tarkkoina, BBC spekuloi että 70% ihmisistä jotka latasivat Radioheadin In Rainbows -albumin netistä tekivät sen muuten kuin sitä innovatiivista laillista kautta. On jotenkin naurettavaa, että jos tämän magnituudin yhtye tekee radikaalin päätöksen lahjoittaa albuminsa kaikille ilmaiseksi, on silti pakko lähteä sinne torrent-sivustolle se jostain repimään. Itse kun latasin albumin bändin sivuilta, oli prosessi sähköposti"rumbasta" huolimatta nopeaa ja kivutonta. Miksi tyytyä huonompaan ja laittomaan vaihtoehtoon, kun kerrankin laillinen vaihtoehto on tehty paremmaksi? Pöyristyttävää!

1. Jaa ilmaiseksi 2. ???? 3. Profit

Radioheadin kokeilun huono menestys vaikuttaa varmasti huonosti tuleviin innovaatioihin - BBC:n sivuilla tarttuu silmään samalla lukukerralla juttu sekä Metallican mahdollisesta antautumisesta ilmaisuuden tielle sekä U2:n managerin vetoamuksesta piratismin estämiseksi. Ilmaisuuden kulttuuri on kuitenkin jo todettu monesti väistämättömäksi kehityssuunnaksi internetin musiikkimosaiikissa, onhan siitä jopa ihan konkreettista taloudellista hyötyäkin tietyille artisteille, niinkuin Popmattersissa taannoin julkaistu kolumni eritteli. Nyt pitäisi vain tapahtua artistien "knee-jerk"-reaktion jälkeinen vastareaktio piraattimaailmasta. Jos laillinen vaihtoehto on laitonta parempi, silloin eittämättä kannattaisi esimerkiksi suurten torrent-sivustojen suodattaa pois nämä huonommat vaihtoehdot. Kyseessä olisi puhtaasti win-win-tilanne, koska artistin valitsema tie modernissa musiikinjaossa antaa hänelle takaisin etulyöntiaseman kävijä/latausmäärissä, ja käyttäjät ohjataan sekä epäkäytännöllisimmiltä että lain kannalta arvelluttavilta teiltä oikeaan suuntaan. Näin niitä pinttyneitä tapoja voisi kerrankin muokata ilman immoraalisia motiiveja. Kai se perus-jantunen netissä kuitenkin toimii kuin Pavlovin koira - jos vaikka Mininovasta ja The Pirate Baysta löytyy levyn sijaan viesti/ohjaus laillisen ilmaislatauksen lähteelle, kukapa sinne ei siirtyisi? Samalla levyn ohella tulee esille mainos fyysisistä maksullisista vaihtoehdoista levylle - ketään ei silloinkaan pakotettaisi, ja ovathan jo torrent-sivustotkin täynnä mainoksia joilla sivustoja ylläpidetään. Laillisesti ladattavaan tuotteeseen liittyvä markkinointi, joka edistäisi tuotteen saamista tulevaisuudessakin, olisi vain tätäkin paremmin "spot-on".

Kyllä minäkin myönnän sen - olen aina ilmaisen laillisen musiikin tullen ladannut vain ja ainoastaan sen ilmaistarjonnan ja sitten vain unohtanut asian. Kyseiset yhtyeet eivät ole tuotteillaan vakuuttaneet minua vielä koskaan kaupan tiskille. Joka tapauksessa, ilmaisissa latauksissa on kuitenkin se hyvä puoli tekijän kannalta, että lataajalla jää helposti mieleen ne kerrat, kun saa kuunneltavansa ilmaiseksi suostumuksella - minäkin muistan, että ennen Radioheadia ilmaisjakoon sortuivat ainakin Harvey Danger ja Pofony. Disco Ensemble antoi streamata levynsä monien muiden tavoin ilmaiseksi myspacen kautta, The Charlatans jakoi albuminsa ilmaiseksi. Nine Inch Nailsin uudet ilmaiset julkaisut ilmoitetaan postituslistan kautta minulle aina suoraan, ja voin ladata sen noin minuutti julkaisun jälkeen. Tällainen "hyväntekeväisyys" edesauttaa musiikin tuomista lähemmäs kuuntelijaa, kun ainakin näennäinen yhteys tekijän ja kuluttajan välillä lyhenee. Silti toki rakastan sitä tunnetta, kun saa astua levykaupasta ulos upouuden levyn kanssa, enkä sitä aivan heti vaihda maksettuihin latauksiin - siksi olenkin ehkä hiukan liian konservatiivinen uuteen visioon musiikkimaailmasta. Mutta ainakin tiedän sen, että jos vain kehitys jatkuu entisenään, Metallican julistuksen kaltaiset uutiset lisääntyvät tulevaisuudessa ja laillinen nettimusiikki joskus vielä haukkaa laittomalta pois joitain palasia. Ja silloin kaikki voittaisivat.

Kuva: Rhys Bennett

Kolme harvoin kuultua

Tässä taannoin alkoi taas harmittamaan pienet asiat musiikkiin liittyen - lähinnä genre-fakkiintuneisuus, ulkomusikaalisten seikkojen panostaminen yli itse musiikin ja varsinkin suomalaisen musiikin yleinen synkkyys. Näihin asioihin ei voi juuri vaikuttaa maanmatonen, mutta oman kortensa voi tuoda kekoon aina kun vastaan tulee sellaisia artisteja, joista kukaan ei tunnu tietävän mitään, mutta itse niitä pitää aivan mahtavina. Plain and simple, tässä nopea katkaus minulle tällä hetkellä hyvin kolahtavaan, hyviin erilaiseen tapaukseen - pienimmästä lähtien.

Elektroa Ranskasta

Salainen ja välillä ei-niinkään-salainen paheeni on monimutkainen ja "trendikäs" elektro, jota netin musiikkiblogit pulppuavat biisitolkulla joka päivä. Harva artisti jää kuitenkin viikon jälkeen enää mieleen laisinkaan.. Danger on mukava poikkeus, koska toisin kuin monella muulla artistilla jonka tuttavuus jää usein sen yhden hyvän biisin varaan, on Dangerillä oma pahaenteinen elokuva-kasari-soundinsa, jota kuunnellessa ei voi muuta kuin tutista housuissa ja niihin biiseihin ei kyllä ihan heti kyllästy, raikkaus on läsnä. Suosittelen suoraan suuntaamaan myspaceen fiilistelemään, ehdottomia suosikkibiisejäni on American Boy -remix mutta miehen oma tuotantokin on mitä mainiointa.

Brittiläistä hardrokkia

Yllättäen soittolistoilleni päätyy todella usein The Wildhearts-niminen pumppu, joka ainakin ulkoisesti on kaikkea muuta kuin tyypillinen kuuntelemani yhtye. Kun yhtye vain sattuu tekemään maailman energisintä ja hyvätyylisintä rokkia, siitä ei kuitenkaan voi olla pitämättä. Kun on tarpeeksi munaa ja hymyä huulissa, iskee se kyllä meikäläiseen ihan täysillä. Ei mitään kajaaleja tai suruisia valitusvirsiä, vaan taattua hauskanpitoa. Suosittelen varsinkin viimeisintä self-titled albumia, joka aikoinaan minut sai bändiin koukkuun.

Alt-countrya Jenkeistä

Wilco on outo bändi. Taisiis, lähinnä Suomi on outo maa kun ei ole Wilcosta innostunut ja kuitenkin luulisi maajussi-romantiikan täälläkin ihmisissä pätevän. Huoletonta ja silti niin syvällisen apeaa kantria soittava yhtye on ihan huippunimi kotimaassaan mutta täällä nimen tuntevat vain hartaimmat fanit.. on se niin väärin! Aikoinaan sanoin että "kaikkea muuta kuuntelen paitsi iskelmää, kantria ja örinäheviä". Mastodon ja Devin Townsend muuttivat käsitykseni örinästä, Wilco kantrista.. suosittelen varsinkin hiukan syrjemmälle jäänyttä Summerteeth -albumia, tai jos haluat varman tiedon siitä miksi bändi on niin suuri kuin se on, Yankee Hotel Foxtrot on kehuttu kaikkialla vuosikymmenensä yhdeksi parhaista albumeista, joten se on myös hyvä suunta.

Tanner ryskyy jo nyt - festarikesä alkaa!

Nyt tapahtuu kummia, nimittäin järkevää ympäristötoimintaa rapakon toisella puolella. Sitaatti "These are not generic objectives or wishes -- we have a clear goal" kertoo harvinaisen selkeästi sen, mitä kaikkien ympäristöhankkeiden pitäisi kertoa. Riisutaan poliittinen jargon, myönnetään uhkakuvat ja siirrytään puheista toimiin. Mexico Cityn pormestari auttaa alkuun Mexico Cityn ilmanlaadun parantamista esimerkiksi suunnittelemalla kaupungin talojen katoille puutarhoja ja tukien kansalaisten moisia ponnisteluja verohelpotuksilla. Kyllä kiitos! Järkevä mies, ei voi muuta sanoa. Ja jos tämänkaltaisen konkreettisen suunnitelman toteutus sitten tulee takkuamaan, onpahan suoria sanoja joihin jälkiviisaana vedota, jos mies jää kiinni tekopyhyydestä. Kaikesta huolimatta, tällaisiin uutisiin on kiva törmätä yleensä niin ankeiden kuvien ja sanojen seassa. Lähde: Mexico City plants lawns on roofs to fight warming (Reuters)

---

Kolme asiaa on lähinnä pyörinyt mielessä lähiaikoina: pääsykokeet, pääsykokeet ja pääsykokeet. Listaan voisi lisätä toki Barack Obaman näennäisen selvän vaalivoiton sekä Detroit Red Wingsin Stanley Cup -voiton, vaikka eivät sinäänsä kumpikaan asia tullut minään yllätyksenä. Töissäkin hommat alkavat viimein rutinoitua kun pääsin istumaan ihan omaan toimistoon lopputyöajakseni. Ensi viikolla on tiedossa parikin keikkaa myös tasapainottamaan työnteon arkea.

---

Satuin eilen päätymään pääsykokeen jälkimainingeissa tsekkaamaan S-Osikselle jonkinsortin uuden konseptin, jossa humalaisia metallin ystäviä roudattiin charter-bussilla akselilla HKI-TKU-TRE, ja jokaisessa kaupungissa käsittääkseni joku bändi heille soitti lyhyen setin. Ei tosin ollut mikään yleisömenestys - syiksi veikkaisin musiikin, mainonnan sekä konseptin huonoutta. Jos tällaisen promootion nimiä kukaan ei tiedä (en minä ainakaan), saati ole missään mainittu, niin what can you expect really? Tällaisen anti-klimaattisen musiikkikokemuksen jälkeen onkin siis ihan kiva tutkailla ensi viikon hiukan parempaa tarjontaa:

Incubus 10.6. @ Jäähalli, Hki

Incubus saapuu Suomeen viimein, ja tottakai suolaisesta hinnasta huolimatta bändi on käytävä tsekkaamassa, vaikka mielestäni parhaat levyt ovatkin porukalta jo vuosia sitten tehty. Make Yourself ja Morning View on kulutettu aikoinaan puhki ja viikonloppuna onkin mukava nostalgisoida vanhoja kunnon hittejä, vaikka eipä tämäkään bändi niistä tule tehty - tasaisen varman suorittamisen otan kuitenkin yli parin hittibiisin, jos keikka tulee olemaan laadukas ja tasainen. Toivottavasti Light Grenades -materiaalikin livenä heräisi minulle uudella tavana henkiin, loistavan Anna Mollyn ohella kun muut kappaleet eivät ole vielä mieleen iskostuneet.

Justice et al. 14.-15.6.2008 @ Provinssirock, Seinäjoki

Provinssiin lähden ensimmäistä kertaa omalla autolla. Tietynlainen jännitys -97 volkkarinrakkineen kasassapysymisen suhteen on pitänyt muuten hypetystason aika pienenä, mutta pitkästä aikaa oikein mainiossa seurassa festarointi varmasti alkaa tuntua ensi viikon kuluessa jo vatsanpohjassa. Auto lähtee perjantain rankan työpäivän jälkeen nokka kohti Provaa, lauantain ja sunnuntain lippu on taskussa koska perjantai onneksi osoittautui aika flopiksi sisällön suhteen. Muut päivät taas ovat sitäkin mehukkaampia.

1. Tee hyvää pop-punkkia, 2. Lisää kuuma punapääsolisti, 3. ????, 4. PROFIT.

Lauantai alkaa hiljakseen, mutta neljältä pitää tarkastaa jo pitkään skipattu Eläkeläiset ihan kuriositeettina, tunnelmanluojaksi, josta voi 1½ tunnin päästä suunnata tsekkaamaan kovin kiitelty mutta itselleni tuntematon Astrid Swan. Tämän jälkeen on vapaata aikaa suorittaa festarisurffausta, koska yhdeksältä pamahtaa ranskanihme Justice, jonka ylihintaisena missasin viime vuonna UMF:ssa, ja näköjään kärsivällisyyteni palkittiinkin! Odotan heiltä päivän parasta esitystä, vaikka loppuillan ranskalais-suomalainen The Do tai ruotsalainen The Sounds voivat toisaalta yllättää hekin. Ainakin yksi festariautolainen on vannoutunut Sounds-fani ja on nostanut odotukset bändin livekunnosta aika korkealle. Sunnuntai alkaa letkeästi joko Asan tai Lännen-Jukan tahtiin, en ole vielä sitä tarkemmin päättänyt mutta paikan päällä sitä pitää miettiä. Neljästä eteenpäin on kuitenkin selvät sävelet. Paramore oli aivan loistava yllätys kiinnityksenä, koska bändi on vasta lähiaikoina lyönyt itsensä läpi 2. levyllään, odotan valtavalla innolla enkä vähiten bändin hurmaavan laulajattaren kanssa, always was a sucker for a redhead.. Paramoresta suuntaan nopeasti riehumaan Disco Ensemblen pittiin uusien biisien herättämällä innolla - mukavaa elää taas parinvuodentakaista fanaattisuutta DE:tä kohtaan uudestaan. Ja kun se hauska on ohi, jyrähtää kuin sata salamaa.. Foo Fighters? On our native soil, with our reputation? Everlong, Times Like These, Monkey Wrench.. tässä kyllä sellainen ilmiö Suamemmaalla, että hävettäisihän sitä moinen skipata. Kova pumppu, kova teko Provinssilta kiinnittää heidät vetotähdekseen. Tack ska du ha.

Meme: Siika

Painoa kaksi kiloa

Päivän julkkis-kala. Ja minä kun luulin et Ultra Bran self-titled biisin ansiosta Hauki oli kiistaton vesien kuningas. Oletukseni on todistettu täten vääräksi. Paras internet-meme aikoihin. Ja videosta tehty hullu Dj Lussun härskitanssibiisi on legenda-materiaalia. Vuoden 2008 kesähitti? Ainakin täydellisessä maailmassa.

Inarissa asustaa myyttinen siikapaavi.

There ought to be a law / against you comin' around

Silloin hipit vielä mellastivat ja tunkivat kukkia/kukkaa piippuihin.

Suomen kesässä on lämmön ja opiskeluttomuuden lisäksi eräs tärkeä ja mahtava puoli - musiikkitarjonta moninkertaistuu ja monipuolistuu. Olin juuri eilen katsomassa Bob Dylania Hartwall-areenalla, eikä ollut suinkaan huono tapa rikkoa hallikeikka-neitsyys. Huolimatta siitä, että ihmisten pyöristyttävä marmattaminen miehen äänestä hajottikin keikan jälkeen kävelymatkalla Pasilan asemalle että junassa, nautin kyllä mahdollisuudesta nähdä tämä legenda livenä vielä kun siihen oli mahdollisuus. Kiroan edelleen sitä etten ymmärtänyt mennä katsomaan James Brownia kun siihen oli mahdollisuus, joten en suostunut tekemään samaa virhettä Bobin kohdalla. Bobin lauluääni oli kyllä aika ikävä kun teki ihan pahaa miettiä sattuikohan miestä paljonkin kurkusta. En paikoin saanut lyriikoistakaan tämän takia selvää mutta en kyllä kokemusta välttämättä kauheasti vaihtaisi. Oisipahan soittanut Rainy Day Womenin! Kirjailin nopean 5 minuutin arvostelun keikasta englanniksi Last.fm:n puolelle.

Bob Dylania seuraa nyt viikon tauko musiikista kunnes ensi viikolla minua kutsuu Jäähallilla Incubus! Sitten onkin jo vuorossa kaverien kanssa autoreissu Provinssiin jännästi! Siellä odottaa esim. Foo Fighters, Justice ja Paramore! Sitten on taas vähän taukoa ja vuoroon astuukin Ruisrock, kera Interpolin, Porcupine Treen, Kentin, The Nationalin ja muiden! En tosin tiedä vielä ostanko kolmen päivän lipun, sääli vain että juuri lauantai on itselle se tylsin päivä. Rahankulumis-paineita kun on juuri lukemieni uutisten takia.. Hercules and Love Affair kun saapuu Suomeen sekin! Ja Mad Caddies -lippukin polttelee taskussa. Indie-Iltamatkaan eivät vielä ole julkistaneet ohjelmistojaan ja/tai hintojaan. Flow Festival'kin voisi vakuuttaa yhden päivän lipun verran kerta lauantaiksi sattunut The Roots, CSS, Sebastian Tellier ja Huoratron näin esimerkiksi. Voiko tämä olla Suomi? Tarjonta tuntuu ylittävän joka vuosi edellisen vastaavan. Minä tosin siitä pidän.. kukkaro taas vihaa koska laihdutuskuuri tuntuu olevan pysyvää sorttia. Sanon hyvästit suunnitelmille saada jotain säästöön syksyä varten.

Käväisin myös katsomassa mukavassa seurassa Wäinö Aaltosen museolla katsomassa jonkun Harry Kivijärven omaa taidekokoelmaa. Mukana oli kaikkea Rembrandtista Hokusai'hin.. mutta kyynikkohan sen tiesi, mukana oli konkreettisesti tasan yksi luonnos ensiksi mainitulta ja toiseksi mainitulta pari hassua A4-kokoista teosta. Toisaalta ei voi muuta kuin kunnioittaa ihmistä, joka on onnistunut keräämään moisen määrän taidetta vanhoille päivilleen ihasteltavaksi. Kyllä minullekin esimerkiksi kelpaisi Ville Wallgrenin patsas olohuoneeseen ihailtavaksi (näyttelyn paras teos). Reissu oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turha koska kun takana oli työpäivä 09-16 ja edessä illalla duunia järkkärinä Skycladin/Korpiklaanin keikalla 20-02 niin vapaalle vaihto oli todellakin tarpeen. Muutenkin museovierailuissa on sellainen oma eteerisen uinuva tunnelmansa joka menee melkein meditaatiosta - vaikka kaikki teokset eivät iskisikään niin taide ei tunge itseään sinulle eikä tarvitse kokea painostuvansa sen edessä jos lähtee sitä katsomaan terveellä asenteella. "Olenko ihan mauton perusjantunen kun en tätä ymmärrä?!"-oletuksella tulisi aina vain paha mieli, koska sellaisia mindblowing-tason taiteellisia kokemuksia nyt kuitenkin tulee taidediggarillakin vastaan aika harvoin. Omalla kohdallani ne ovat laskettavissa yhden käden sormilla. Itselle tulee mieleen vain kaksi tapausta ulkomuistista - Uffizin Sandro Botticelli -elämykset Firenzessä sekä noormarkkulaisen nuorena menetetyn sensaatiomaisen Ilkka Lammen näyttely Amos Anderssonissa. Kylmät väreet tulee vieläkin jälkimmäistä ajatellessa.

Ja kylmistä väreistä puheenollen. Niitä tuli eilenkin, mutta vähässä kun on sellaiset tilanteet että musiikki aiheuttaisi niitä ruudun kautta.. tässä yksi sellainen. Hiukan tässä vaiheessa kaduttaa että tuli aikoinaan missattua Muse livenä Suomessa. Joskus pitää vielä korjata virheensä.