Torstain tiiviit

Gradu tekee minut vähäsanaiseksi mieheksi.

   

 Kaunista.

   

 Siistiä! 

 Ei mulla muuta.

Tavarataivas

Kuluttaminen ei ole juhlaa. Olen pohtinut läpi syksyn kuluttamisen ja tavaroiden hankkimisen olennaista ongelmaa: kaikkea tarpeellista minulla on jo, ja jos minulla jotain ei ole ja sen tarvitsen, siinä ei ole mitään romanttista. Eipä tässä mitään ongelmaa ole, kylläkään.

Mutta joskus pitää saada haaveilla!

Totoro-sänky, parasta. Miksi en ole lapsi taas? Pitääkö mun lisääntyä ihan vain siksi, että tällainen ostos ois oikeutettu? Harkintaan!

Nerokasta! Olen aina pohtinut eri näppäimistöjen eroja ja että onko järkeä ylipäätään ostaa uusi sellainen mistään muusta syystä kuin että vanha on hajonnut. Kysymykseeni on vastattu. (Kiitos Logitech)

Uskomattoman hienoja teoksia Australian Jeremy Geddesiltä. Voin vain kuvitella mitä tällaisen hankkimisen maksaisi. Toisaalta keittiön seinällä olisi tilaa juuri sille yhdelle taululle. Dare I dream?

Veli-Pekka Lehtolalta on näköjään ilmestynyt tällainen kirja. Tämä menee sinne academic geek -osastolle, ja oikeastaan absurdein toive näistä se on myös. Ei todellakaan ole aikaa lukea nyt ison G:n loppupinnistyksen yhteydessä mitään ylimääräistä. Surullista. Nimi silti muistiin.

Ja siitä isosta G:stä puheenollen, se on minut täältäkin pois pitänyt. Joten aasinsillan kautta - päivittelemisiin!

Kaiholla muistellen heitä jotka ovat vielä joskus menneitä

Kesä on täällä tänään. Jääkiekkotappiosta ja lähes koko kevään pituisesta sairasteluputkesta huolimatta, aion laittaa tänään parvekkeen oven auki kun istahdan koneen äärelle ja kuuntelen kaunista musiikkia samalla kun kirjoitan tieni tähtiin, ts. viimeistelen esseeni joka tulee olemaan viimeisiä pitkäaikaisen opiskeluni tuotoksia Englannin laitoksella. Aiheena on jääkiekon vaikutus kanadalaiseen identiteettiin. Sen sijaan että lähtisin tässä ruotimaan jääkiekkoa sen enempää, keskityn juhlavaan tunnelmaan, joka syntyi tänään tohtorimme jäähyjäisluennon myötä, ja teemana olkoon tässä ballroom. Tanssilattialle minut saattelee The Caretaker.

Muita avainsanoja tähän kohtuu hämmentävään projektiin, 2000-luvun kasvateille: steampunk, Bioshock, Fallout soundtrack, kaiho, "ennen oli kaikki paremmin", The Shining, sumu. En ole tutustunut muuhun tuotantoon kuin vuoden 2011 albumiin, mutta kunhan joskus ehdin paremmin johonkin istahtaa korkata jääkaapissani odottavan viinin, on sen aika. Odottavan aika on pitkä.

"A memory is what's left when something happens and does not completely unhappen."

-Edward de Bonot

Tiistain todella nopeat

1) Festarikesä tulee kovaa. Kohtalon ironiaa on se, että kiinnostavimmat sattumat menevät päällekkäin, aina. Samalla kun tämä poika paahtaa ystävänsä kanssa Belgian auringossa, tapahtuu Suomessa kaikkea hienoa: Kaisaniemessä joraavat Crookers (jonka missasin aikoinaan Way Out Westissä katkerasti jo kerran), Simian Mobile Disco, Laidback Luke ja Nero, uuh. Tapahtuman nimi on On The Beach, jossa viime vuonna kai Rihanna käväisi myös. Suosittelen noin halvalla hinnalla kaikille sydämellisesti. Samaan aikaan Garden Partyssä vetelevät myös Regina Spektor, Charlotte Gainsbourg ja Little Dragon aika kivasti samana iltana. Valintoja siis kaikille teille.

Toiseksi on pakko mainita juuri julkaistu Bassline Festival. Olen niin vanha kalkkis, että en tiedä puoliakaan näistä kiinnityksistä, mutta ainakin GRUM on tuttu vanhastaan ja olisi äärimmäisen siistiä nähdä tyyppi vetelemässä tilulilua Mbarin terdellä, mutta kun ei niin ei. Alun perin tuona viikonloppuna, kesäkuun toisena sellaisena, meikäläisen piti ensin olla töissä tylsillä festareilla (tm), mutta otin sen viikonlopun vapaaksi.. Desuconia varten! Et johan on tunkua tuohon väliin. Yyh.

Onneksi mikään ei ole niin kova juttu kuin tuo mainitsemani Rock Werchter - olen turhaan koittanut olla hehkuttamatta etukäteen mitä kaikkea on edessä mutta heikolta näyttää: Päällimmäisenä tunteena tässä on se, että siellä meikäläistä odottavat ainakin Pearl Jam, Garbage, Metric ja pitkästä aikaa vanha tuttu Amon Tobin, viime kerrasta onkin se 6 vuotta! Ei siinä tietenkään kaikki, mutta tässä ne ehdottomat kohokohdat. Siinä rinnalla muut missatut festivaalit tuntuu pieneltä häviöltä. Flow'kin saattaa jäädä väliin tänä vuonna, niin hajanaisesti kaikki jännä tuntuu olevan tänä vuonna eri päivillä.

2) Nopeasti (minulle) uusista albumeista joita on töiltä ehtinyt hartaasti kuunnella:

Beach Housen uusi albumi on aivan uskomaton. Ihanaa. 

Lapkon uusi albumi on aika vakiolapkoa, en vastusta. Tätä kyllä kuuntelee ihan mielellään. 

Vijay Iyer Trio ja Accelerando on parasta uutta jazzia juuri nyt. Naminami. 

Michael Nymanin ooppera Facing Goya on ihan uskomattoman tylsä. Minimalismi toimii usein taitavissa käsissä mutta tässä tapauksessa.. ei.

Trustin TRST on kansitaiteelta tämän vuoden rumin albumi mutta soundeiltaan alkuvuoden kovin albumi ja eniten kuunneltu mun osaltani. Kuin Crystal Castlesiä kaikkine sen hyvin puolin ilman sitä tolkutonta karjumista, jota kestää ehkä livekeikoilla ja muuten kuunneltuna sen kaksi minuuttia vuodessa. So much love.

3) Siisteimmät sisustusjutut tällä hetkellä mielessäin ovat ne asiat, joita vielä pitää laittaa kesää varten. Haussa ovat uusi televisiotaso state-of-the-art kuvaputkitöllölleni, uudet boordit makuuhuoneeseen ja ennen kaikkea parvekkeen kunnostaminen. Tällä hetkellä sieltä löytyy biljardipallostökis ja vanha kylpyhuonetuoli.

Ei sentään ihan tällaista. (Retro Thing)

Olen haaveillut nyt parin päivän ajan jotain todella vihertävästi. Haluaisin niin kovasti alkaa kasvattaa parvekkeellani kaikenlaista kivaa hyötykasvia. Kasvatussäkki tai kaksi vasten tylsää betoniseinää varmasti piristäisi mieltä myös sateisina päivinä. Ja laittaisi sammaloituneen viherkämmenen töihin. Helsingistä näitä vaan pitäisi ilmeisesti hankkia.. jos joku tietää muita paikkoja säkin hankkimiseen, otan vinkit mielelläni vastaan!

4)

Töissä on hiukan kiirettä nyt. Toimistotyö on tahdiltaan juuri sitä, mitä gradua ja kaikkea muuta kirjoittava aikatauluihinsa tarvitsee ja kykenee ottamaan, mutta jostain syystä nyt on pari viikkoa ollut kovaa hullunmyllyä. Eli kenties tulostan tästä itselleni mukaani työpaikalle "kahvibingon". Gotta catch them all...

Hauskaa tiistaita kaikille!

Wobble wobble

Maaninen maanantai on täällä taas, ja tänään sillä on uudenkarhea soundtrack. Yhtye, joka tarjoaa sen, on sellainen kuin Tammar. Kotoisin Indianan Bloomingtonista, tunnistavat kuulemma itsensä genre-nimestä "wobble-pop", hihi. Kenties parempi kuvaus olisi juuri sellainen ilmava kiva rokki, jota nyt tuntuu puskevan jokaisesta kivenkolosta mutta sillä omalla tietyllä toimivuudellaan, joka tekee biiseistä hittejä ja kokonaisuudesta toimivan. Kiipparimies Ben Swansonin levy-yhtiö on myös kiinnittänyt tämän kivan The War on Drugsin, ja siinä onkin aika hyvä viitekehys, jos ei Last.fm:ssä samankaltaiset artistit vielä sytytä hehkulamppua pään päällä. Debyyttialbumi on 7 kappaleen pituinen kompakti kokonaisuus, jota voi suositella kaikille kuunneltavaksi, se löytyy myös Spotifystä ja kappale "The Last Line" ladattavassa muodossa Bandcampista.

Festariuutisista myös kuuluu hankalia päätöksiä, koska Göteborg ja Helsinki vastaavat aika paljon samanlaisilla kattauksilla: Flow kiinnitti kovia nimiä, lähinnä The Black Keysin (joka myös WoW:ssa), Flying Lotuksen ja Nicolas Jaarin, A Winged Victory for the Sullen tuli myös aika puun takaa. Way Out West on vastannut tähän kiinnittämällä Blurin, Wilcon ja lisää kuulemma sataa laariin tänä iltana. Götiksen taholla ainakin tiedetään miten mikroblogien aikaan tehdään promotyötä, kun eilisyönä satoi nettiin paljon kryptisiä vihjekuvia, jotka oikeasti jo vaativat hiukan arvuuttelua. Tällä hetkellä festariuutisten pohjalla kytee seuraavanlainen kaava:

(Wilco + Refused + x) - (Flying Lotus + Nicolas Jaar + y) - Hostellikulut ja matkat = z.
Mikäli z > 0, Lopputulos on matka Göteborgiin.

Pitää valmistautua keskiviikkona alkavaan työpaikkaperehdytykseen laittamalla kaikki matemaattiseen muotoon, että lasken ihmisten palkat kevään ja kesän aikana oikein. Brysselistä en keksi mitään kaavaa vielä, mutta kesälomat selvinnevät kenties jo tällä viikolla, mikä on tällaisten asioiden suhteen todella hyvä.

Ei mulla muuta. Paitsi dubstep-kissa.

Tämä on paras aika vuodesta - festariravit 2012

Oikeaoppinen tyyli kiitää keikkalippujen luo kello 9.00. (Lähde)

On taas se aika vuodesta - festariravit. Noin vuoden vaihteen kohdilla lähtee moni jännä ja voimakas hevonen liikkeelle ja painaa kohti lopussa häämöttävää maalia, jossa odottavat festarimuisto-ruusukkeet ja sähköpostissa vilkkuvat PDF-liput. Hevosen valinta on kaikkea muuta kuin helppoa tässä kilpailussa mutta onneksi jokainen valinta on jonkinlainen voitto. Mutta miksi tyytyä ok-valintaan kun voi saada elämänsä kokemuksen?

Matkalla ovat mukana monet yrittäjät, mutta tietyt hevoset on jo alusta asti tuomittu häviämään. Ne ovat liian eksoottisia, liian eteerisen kaukaisia, eivät yksinkertaisesti sovi tänne pohjolan kynnyksellä valintaansa tekevälle. Kertoimet on aika kovat mutta alkusijoitukset ovat myös niin suuria että hirvittää. Ehkä vuosien päästä päästään esimerkiksi kokeilemaan Coachellan tai vaikkapa muikean Sasquatch! Festivalin tarjontaa Washingtonin osavaltiossa. Siellä esiintyisivät tänä vuonna sellaiset tekijät kuin Metric, The Head and the Heart, The Shins, The Cave Singers, Silversun Pickups, Tycho, Beardyman, fun. ja The War on Drugs. Coeur de Piraten kaltaiset harvinaisuudet nostavat ehkä Jenkkien mittakaavalla "normaalin" festarin kiimaisen musadiggarin listoilla korkealle. Kun joskus on varaa, on kenties täsmäammuksen aika. Mutta ei vielä vuonna 2012.

Eksoottisemmat valinnat samalla mantereella eivät myöskään kohoa erityisen korkealle listoillamme näissä raveissa, koska viime vuonna kokeiltiin jo etelän hetelmiä ja lopputulos oli ehkä vakuuttava mutta myös kovin uuvuttava. Pysykäämme siis hiukan lähempänä, germaanisten kansojen etäisyydellä, ja pohditaan niitä ominaisuuksia, joiden perusteella valinta oikeasti tehdään. Runsaan namedroppailun sijaan on tärkeämpää tietää mitä haluaa, ja lähteä quality-over-quantity -tekniikalla liikenteeseen. Mitä minä haluan? Tämän totokupongin täyttäjä iskee sen yhden unelmanimensä tiskiin, ja lähtee rakentamaan siitä sitten eteenpäin: Pearl Jam. Ai saamari kun ois namia.

Pearl Jam on eurooppalaisilla festareilla pyörimässä, ja tämä auttaa valitsemaan pitkän kantaman kohteiden kärkeen troikan, jonka muut ominaisuudet laitetaankin sitten entistä kovempaan syyniin. Muilla ei ole tähän kaartiin nyt siis mitään asiaa, varsinkaan kun Spoon on keikkatauolla. :(

Kohde nro. 1.: Isle of Wight. Brittiläinen laatuvalinta, jonka tarjonta on kyllä vaikuttavaa, kuten myös on hintansakin, 230 euroa sisältäen leirinnän. PJ:n lisäksi mykistäviä nimiä on monia, mutta monet niistä ovat suorastaan.. isimäisiä. Bruce Springsteen ja Tom Petty ovat toki kovia nimiä, ja rinnalla on myös ns. uskottavia ja diggarimyönteisiä nimiä: Ruississa missattu Elbow, Ilosaaressa missattu Madness, Flowssa missattu Magnetic Man. Valitettavasti tämä onkin kantava trendi tämän yksilön ominaisuuksissa - paljon meriittejä, vanhojen valintojen paikkaamista, ja sitten Best Coast. Jonka toki haluaisin kovasti nähdä, mutta kun hinta on kova ja vielä Britannian yleinenkin vaatimustaso festarilta varmaan aika hankala, jäänee Isle of Wight välistä. Ei ominaisuuksia jotka nostavat ylitse muiden.

Kohde nro. 2: Main Square Festival. Eksoottinen ja mysteerinen no-name, kuin se uusi ranskalainen vaihtari, jonka käytös ja henkilökohtaisen tilan käsitys herättävät mielenkiintoa ja hämmennystä. Festarit Ranskassa eivät kuulostaa ollenkaan huonolta idealta, viini olisi varmasti mitä mainiointa. Ja mukana on Pearl Jamin lisäksi myös muita nimiä.. vaikkakin ulkokuori ei ehkä vastaakaan sisältöä. Ranskalainen kuumaverisemme ehkä saa hiukan nostamaan kulmia: Blink-182? Miyavi? Tietynlainen läppäkerroin toki tällaisten ilmiöiden näkemisessä saavutetaan mutta kovilla panoksilla pelattaessa tuntuu tyhmältä lähteä etsimään ironista hauskaa keski-Euroopasta asti. Aina voi lähteä Korsoon. Main Square tarjoaa myös valitettavan paljon hyviä nimiä, jotka on jo nähty: Florence + the Machine, Justice, Incubus. Yllättävän vahva juhanimerimaalainen ensipuraisu löytyy siis tästä viinistä, ja jälkimakua me edelleen odottelemme vieläkin.. vaan kuinka kauan? Main Square on julkaissut vasta säälittävät 11 nimeä ja me siirrymme jo..

Kohteeseen nro. 3: Rock Werchter. Nyt alkaa lyyti kirjoittamaan! Poliittisen historian opiskelijan byrokratiaepäilyt pysähtyvät yksinkertaisen mainosteeman äärellä, kun tähän asti kovin ori esitellään uunituoreella promootiolla höystettynä: Pearl Jam on mukana, mutta nyt voidaan puhua jo pirun kantavasta taustajoukostakin: Ret Hot Chili Peppers on kenties yhtä kova ilmiö kuin itse PJ:kin, eikä kovista kehäraakeista lopu maininnat tähänkään: Garbage. The Cure. Jopa Suomessa pomppinut Dropkick Murphys saa näiden rinnalla hyväksyttävän perus-kiinnityksen slotin, ja miksipä me heitä siinä karsastaisimme. Belgia tarjoaa myös niitä radiohittejä, joita diggarikin myöntää haluavansa nähdä livenä, kun mukana on Skrillex, Mumford & Sons ja Gossip. Wobblewobble-tekijöitä on mukana myös Deadmau5:n muodossa, Skream'kin on mukana. Marginaalisemmatkin "jännätekijöillä" houkuttelevat elektrotapahtumat tuntuvat saavan kovan haasteen. Emmaboda mikä?

Tutummat nimet sulautuvat jännittävään tarjontaan ikäänkuin pikanttina lisämausteena. Amon Tobin. Elbow. Justice. Florence + the Machine ja kaiken maailman Mastodonit ja Incubukset tulevat kuin kaupan päällä kattaukselle, joka hakee vertaistaan Atlantin tällä puolella. On vain ajan kysymys, milloin listan selailija myöntää itselleen: tässä on kyse ihan vain omasta kantista ja sijoituskyvystä. Haluanko, uskallanko, millä porukalla, millä rahoilla? Rock Werchter tarjoaa kyllä parhaan mahdollisen kombinaation vaativalle festarikävijälle. Once in a lifetime ja silleen hei. Kuka lähtee kaveriksi? Kuka löytää kirjoittajalle sen kesätyöpaikan joka mahdollistaa kaiken tämän?

Kisa ei ole kuitenkaan ratkaistu ennen kuin se on ohi ja raha on vaihtanut omistajaa. Kotosuomalaisillakin voimilla on osansa tässä pelissä. Pienemmällä sijoituksella saa toki vähemmän hyvyyksiä mutta jostain kumman syystä vuosi 2012 on saanut monet "perusvarmatkin" festivaalit koettelemaan miellyttävyyden rajoja tarjoamalla muutakin kuin Kotiteollisuutta ja Samuli Putroa.

Ilosaarirock on tarjoamassa The xx:ää ja Antony & the Johnsonsia Joensuun kaupunginorkesterin kanssa, saksalaiselektronisella Modeselektorilla höystettynä. We expected nothing less from you.

Ruisrock ei yllätä tietynlaisella tylsyydellään mutta kantaa dankojonesmaiset odotukset ronskilla otteella. Refused on tulossa juuri Suomen Turkuun, Two Door Cinema Club täyttää pakollisen indie-yllätyksen saappaat hyvin ja jopa The Cardigansin vierailulla on merkityksensä kun soittoon kajahtaa Gran Turismo ite. Hyväksyvää salonkikelpoista taputusta, kyllä tuonnekin pyörällä voisi ehkä jaksaa polkaista.

Jopa Provinssi on onnistunut heittämään yhden tikan oikein, kun paikalla on M83. Tosin tähän kouliintunut musadiggari tuhahtaa, että nähty UMF:ssä häh hää, että kaipa se slayer-kansa sinne sopii paremmin. Vaikka Justice Suomessa onkin aina iloinen asia.

Todellinen villi kortti löytyy kuitenkin rapakon takaa - kahdesta eri paikkaakin. Loppukirissä voidaan nähdä yllättävä nimi, kun hetken käsittääksemme jopa todellisessa ahdingossa ollut Hultsfred taistelee suomalaisia vakionimiä vastaan näiden omilla aseillaan: Siinä missä Suomessa on kovia nimiä monessa kaupungissa, Hultsfred kokoaa ne kaikki yhteen, ja lisää svensson-lisäksi kehiin Mumford & Sonsin, The Stone Rosesin ja Garbagen, ja tietty jonkun Robert Smithin luotsaaman kokonaisuuden myös. Aivan kuin ruoho olisi automaattisesti hiukan ravinteikkaampaa lahden toisella puolella. Ja miksipä ei olisi. Aika näyttää, saattaako Silja Line lopulta festarikävijän jonnekin sinne kotimaan festarien ja ulkomaan reissun välialueelle, Silja Linen kautta.

Jokakesäinen bingotehtävä (Lähde)

Unohtamatta tietenkään Way Out Westiä. Ja Flow'kin julkaisee huomenna nimiä, jotka voivat kääntää koko kisan päälaelleen. Vaikka Suvilahteen tuskin Pearl Jam tuleekaan. Mutta Bon Iver kannattaa aina.. ja The War on Drugs ja Feist ja mitä näitä nyt taas olikaan. Same shit, different name and city, mutta kyllä maistuisi! Tällä hetkellä näyttää siltä, että joko Flow saa meikän pysymään Suomessa täsmäosumillaan tai Belgia kutsuu jos vain rahat riittää. Mutta tilanne on edelleen kutkuttava..

Elämme jännittäviä aikoja!

Talvi kaupungissa

Talvi tuli ja kiireellä, ja se on pitänyt minut sängyssä. Tai sitten tammikuu on ollut kuin pitkäkestoisin maanantai miesmuistiin - selkä rikki, pari flunssaa, kunnon pinot rästejä ja kaamosmasennus ovat olleet läsnä. Toisaalta kaupunki on juuri nyt kauniimmillaan eivätkä liukkaat kadut saa unohtamaan sitä, että juuri nyt kannattaa katsella ympäriinsä ja nauttia vanhoista kivisistä kerrostaloista kotimatkoilla, savupiippujen valkoisesta höyrystä vasten tummaa yötaivasta, paksujen talvivaatteiden antamasta suojasta. Ei ole väärää säätä, on vain väärää pukeutumista.

Urbaani talvi on saanut taas kuuntelemaan urbaania musiikkia. Kesä on kitaroiden ja folkin. Talvi on kylmien koneiden, jotka tuottavat kuitenkin lämpimiä ääniä, väreitä ja jännityksen sävyjä.

Freebies from oldies but goodies

Kuva: leonardcohen.com

Just viime viikonloppuna sanoin ruokapöydässä, että yleissivistyksessäni on Leonard Cohenin mentävä aukko. Sitten tänään syötteistäni pukkasi ulos ylitsevuotavan hekuman saattelemana uutinen Cohenin uudesta biisistä. Kokeilulle oli perusteensa, ja hyvältä toi tuntui. Miehen ääni valuu paheellista hunajaa ja ikää on kuitenkin jo 77. Tämä mies tietää mistä laulaa, lauloi hän sitten mistä tahansa. Uusi albumi Old Ideas tulossa kokonaisuudessaan ulos 31. tammikuuta. Uu mama/papa!

Leonard Cohen - Darkness by leonardcohen

Ja kun tästä tuli päästyä yli, niin eikun lisää mannaa eetteriin! Uutinen The Shinsin uudesta biisistä iski kuin sata salamaa, ja ai kun kuulostaa tämäkin hyvältä. Nam nam! Maaliskuussa on heiltäkin tulossa uusi albumi nimeltä Port of Morrow. Vuosi 2012, tykkään susta jo nyt!

Simple Song by theshins

Keskiviikon kivat

Vähän kivoja pieniä juttuja harmaaseen turkulaisen päivään:

1) Mustavalkokuvat tehoavat edelleen. Entäs miten käy sitten, kun viedään elokuvaakin ajassa taaksepäin? Mitä vähemmän aisteja on käytössä, sitä enemmän niitä muutamia tärkeitä voi tarkentaa, hyödyntää, ja ihastuakin niiden kautta ihan erilaisella tavalla kuin "ennen". Hurmaavaa! Elokuva nimeltä The Artist on julkaistu jo vuoden 2011 puolella Jenkeissä ja saanut ylistäviä arvosteluita. Pakko nähdä, trailerikin on mahti!

2) Kahvimuki uneliaalle. Aika herttaista! Kertoo aika monesta mun aamustani tuo design.

3) Bloc Partylta uusi albumi tänä vuonna. WOOHOO! Vaikka kaiken maailman franzferdinandit ja arcticmonkeysit eivät enää lämmitäkään niin kuin ennen, Bloc Party on säilyttänyt aina paikkansa brittiläisten lempiyhtyeitteni joukoissa. Edelleen yksi kaikkien aikojen lempilevyjäni on A Weekend in the City. Aliarvostettu tekele, varsinkin yhtyeen kakkosalbumiksi, johon niin monet muut ovat kompastuneet. Toivottavasti hiukan oudoille poluille Intimacyn epätasaisuuden kautta siirtynyt Bloc Party jatkaa matkaansa ylpeästi leuka pystyssä, potentiaalia on edelleen.

4) The War on Drugs on kestänyt kuuntelun. Noin viikon jälkeen voin sen myöntää. The War on Drugs ei oikeastaan tee mitään uutta. Indie rokkia Phillystä, samankaltaiset artistit Lastäffämmässä girlsit (tykkään) ja kurtvilet (en tykkää) ja kaikki nää. Eteeriset äänialat lässynlää. Rauhallinen mutta terävä ulosanti läpätilää. Kuulette tästä bändistä vielä tipitii, tipi tipi tipitii. Just tänään ja nyt tämä toimii tästäkin huolimatta kuin häkä.

Let's get this show on the road

Joululoman teema: lahjakirja kourassa, gradukirjat pöydällä

Vuosi 2012 on täällä! Jee!

Tästä tulee ihan mahtava vuosi - tiedossa on gradun kirjoittelua ja toivon mukaan siitä seuraavaa valmistumista. Vaikka ihan niin kunnianhimoisesti en ole tehnyt tänä vuonna uudenvuodenlupauksia, on kuitenkin hiukan tullut pohdittua elämää ja sen sisältöä, minkä seurauksena tulen tämän vuoden aikana luomaan toisen blogin Popkornian rinnalle. Pyrin pitämään täällä kaiken musiikkiin, leffoihin ja muihin kevytmielisiin pop-aiheisiin liittyvän sisällön. Uuteen blogiin tulee hiukan syvällisempää analyysiä opiskeluihini ja graduaiheeseeni liittyen. Siitä myöhemmin lisää.

Vuosi 2012 lähti käyntiin tosiaan erilaisten top-listojen läpikahlaamisella, kuten mainitsin aiemmin. On jännää huomata, kuinka paljon aikaisemmin on antanut painoa sille, että on perillä aina siitä ihan uusimmasta, kuumasta musiikista. Tänä vuonna yhä useampi juttu on tullut vastaan vasta huomattavasti myöhemmin kuin ehkä blogosfääreissä yleensä. Enää ei ole syytä seurailla kuuminta kikkeliskokkelis-diskoelektroa kun ei ole DJ-keikkoja.. Nykyään seuraankin musiikkia ihan häpeilemättä ja välittömästi omaksi ilokseni (!), löydän kaikkia vanhoja tuttuja ja herkkuja eetteristä ja innostun myös radiohiteistä, kun ne eivät kulu liiaksi jokapäiväisessä käytössä.

Yli kolmen biisin mashup on jo hulluutta. Tämä on siis Charlie Sheen laulumuodossa.

Pari kohokohtaa tämän vuoden kohdalta. Niin uutta kuin vanhaakin. Ostin itselleni joululahjaksi kolme levyä, joista kaksi eivät varmasti saa jengiä ihan pähkinöihin uutuudenkiillosta - Reginan uutukaista albumia ja Pariisin Kevään Astronauttia olen odotellut jo aikoja alelaareihin, koska periaatteen vuoksi sen 20 euron maksaminen levyistä tuntuu vain niin typerryttävältä nykypäivänä. Molemmat levyt löytyvät myös Spotifystä, mutta niin se vain on että ei se sulje pois niitä levyhyllystä! Paha vain sanoa milloin seuraavaan ostoon rahat lähtevät. Nämäkin ovat ihan niitä ns. lempibändejä ja kesti tovin, että edes ne ostin. Ehkä Spoonin seuraava albumi saa aikaan irtiottoja seuraavaksi. Mahdollisesti myös Starsin levyt!

Olen tämän vuoden aikana löytänyt uusia syvyyksiä vanhasta suosikistani, levystä In Our Bedroom After The War, jota en ole koskaan omistanut mutta johon olen palannut aina uudestaan ja uudestaan satunnaisin väliajoin. Vanhat lempibiisit eivät koskaan vanhene, vaan pitävät sisällään tärkeitä muistoja. Uudet kohdatut ihmiskohtalot antavat myös entisaikojen skipatuille uuden elämän. Lempilevyilleni käy aina niin, joten kai tässäkin on sellaisesta kyse, kaikkien näiden läpikuunteloiden jälkeen. Ainakin "Personal" ja "Barricade" ovat tällä hetkellä levyn parhaimmistoa. Myös vuonna julkaistu 2010 The Five Ghosts taistelee huomiostani ansiokkaasti - en ymmärrä miten onnistuin välttelemään sitä viime vuonna niin tehokkaasti, että joku "I Don't Want Your Body" on nyt vaan ihan parasta ja uusinta uutta. Hups!

Mitä täyshintaisiin levyihin vielä tulee, niin joululahjojahan ei tietenkään lasketa. Kun istuskelin Pori Jazzeilla viimeisenä työpäivänäni Kirjuriluodon auringossa tänä kesänä, jalat hellinä 10 päivän järjestyksenvalvojan jäpitys-valmiustilasta, kuulin vuoden parhaan keikkani siihen mennessä, kun Kerkko Koskinen Orchestra veti lempeää jazzia päälavalla. Nähdyissä parhoissa keikoissa siis olisikin neuvottelemisen varaa, mutta kun työpisteenäni oli backstage niin ei päässyt Kerkko niiden listaan!

Keikka oli täynnä kaikkea sitä, mistä eniten Kerkon tuotoksissa olen aina pitänyt: paljon heleän reheviä, jopa fivecornersmaisia soundeja, pettämättömän tunnistettavaa menneelle uskollista sävellystyyliä ja häpeilemätöntä iloisuutta. Oli niin sulosointuja korvilleni, että ilmoitin samantien kotiin, että sovitaan, että sinä saat tästä minulle lahjavinkin joululle ja jos unohdan tämän keikan jouluaatoksi, niin minusta tulee tosi iloinen pikkupoika lahjapaperien keskellä! Ja niin tätä onkin sitten kuunneltu läpi joululoman ja tyytyväinen olen ollut.

Kerkko ei ole pettänyt vielä koskaan, vaikka soolouralta Lolita-albumi ei koskaan kauan soittimessa pyörinytkään. Five Corners -yhteistyön ja Spotifystäkin löytyvän UMO-proggiksen Agathan kautta löytynyt jo nyt tutuksi muotoutunut soundi jatkaa kuitenkin kasvukulkuaan ja hyvää on! Spotifystä löytyy myös muutama biisi, jonka Kerkko sävelsi elokuvaan Toinen Jalka Haudassa. Siitä kyllä kuulee sen elokuvallisuuden, josta tossa teaserissakin mainittiin. Suosittelen lämpimästi.

It is amnesia, is it uliuliuliuuuu

Moikka. Rant-aika! Tällainen video ärsytti minua tänään:

Chairlift on hieno bändi, onnistuu luomaan samaan aikaan tanssittavaa, aavemaista ja minimalistista musiikkia, ja se on vielä livenäkin todettu päteväksi! Kaikki on kunnossa.

Mutta en vain tiedä mikä tässä videossa minua ärsyttää.. biisi itsessään on jotenkin tosi vaikuttava. Caroline Polachekin ääniala on ihan "otherworldly" ja pääsee oikeuksiinsa tosi oudon kertsin kautta. Sinäänsä siis sopivaakin, että myös sanoitukset on tulkinnanvaraisuudessaan ja tietynlaisessa päättömyydessään ulottuvuudesta, jota minä en ainakaan tunnusta kodikseni.

Silti video tuo esiin kaikki ne piirteet, joita vihaan nykyisessä "indie"-habituksessa. Tai en edes sano, että mitä tämä voisi olla nimeltään. Anti-pop-kulttuuria, joka oman pyrkimyksensä takia onkin lopulta pop-kulttuuria pahempi tietyissä paheissaan? Kaikki on retroa, kaikki on itsetarkoitetun päälleliimatun muka-rumaa, ollen oikeasti paljon rumempaa kuin ne asiat, joille halutaan irvailla. Asiat, jotka eivät sovi nykyiseen maailmaan ja ovat entisaikansa reliikkejä, tuodaan takaisin kahta kauheampana (lue: tongue-in-cheek) koska muutakaan ei ole. Visuaalisesti tuo video on vain yksi uusi paketoitu pläjäys anti-pop-kulttuuria. Haetaan huumoria asioista, joille nauraisimme muuten. Teemme itseisarvoksi sen, kuinka naurettavaa joku on. Tiiäks? Tämä on tärkeä markkina-arvo, jengi puhuu siitä, jengi tykkää!

Ja jotenkin nuo tanssiliikkeet.. hrr, näen jo pahimman mahdollisen tilanteen. Vuonna 2012 kaikki tanssivat tuota tanssia, tai heittävät vitsiä siitä, kuinka ehkä voisivat tanssia tuota tanssia, sillain ironisesti, koska hei, se tanssi! Ironian riemuvoitto on myös se, että kun Chairlift tulee viimein Suomeen (Flow'hun tottakai), ja soittaa tuon biisin viimeisenä encoressaan niin koko flow-kansa riemuitsee ja hihkuu, että jes - viimein voin tanssia tämän just sillain tosissani niin kuin oon aina halunnutkin, koska olen hipsterrrr, tää on mun skene! Jee wuhuu ironia on muuttunut todelliseksi arvoksi, ympyrä on sulkeutunut, mä nautin parhaista asioista mitä täs maailmassa on ja muu jengi ei vaan tajuu! Mä en taida päästä sille tasolle koskaan, mä oon onneton mies. Koen tän ilon kiertokulun ihan liian vaivalloiseksi.

Musta tämä on vain jotenkin tosi, tosi ärsyttävää. Vaikka biisi onkin ihan tarttuva, vaikka tuo video onnistui siinä missä harva video onnistui - herättämään ajatuksia. Mutta jos ikinä näette minut fiilistelevän tuota biisiä ja tanssia tanssilattialla, saa tulla läpsimään. Olen juuri niin tosikko. Myönnän kuitenkin, että pitää tsekata Chairliftin uusi albumi heti kun se tulee. Spotifystä.

Ei mulla muuta!

Oikein sellaista mainstream-musiikin tuoksuista joulua

Joulu on tullut. Mahtavaa. Joululaulut soimaan ja lihansyöntiperiaatteet naulakkoon pariksi päiväksi roikkumaan, nyt on riemun raikkahin ja piparintuoksuisen aika. Kirjojen lukemista, myöhään valvomista ja keskellä yötä salaa muulta perheeltä salassa koristeltu yllätysjoulukuusi aamulla jo ennen Lumiukkoa. Joulukliseet on kivoja!

Joulun aikaan on tullut myös käytyä läpi loppuvuoden best-of-listoja. Aikamoinen urakka se on mutta jotain on jo nyt löytynyt. Sopivasti jouluunkin sopivia juttuja.

The Weeknd tuli ihan puun takaa. En tiedä mikä siinä on, mutta R&B ei yleensä iske minulle lainkaan. Vähän samanlainen genre kuin joku hilipatihippaa-kantri tai äänivallihevi örinöineen. Saa olla aikamoista virtuosointia ja dominointia, että katseeni nousee ylös. Kanadalainen Adel Tesfaye on luonut kuitenkin jotain, mitä ei voi olla kunnioittamatta. Kaunis lauluääni yhdistettynä todella, todella mielenkiintoiseen äänimaailmaan luo jotain aavemaisen kaunista. Ilmeisesti hän on featannut esimerkiksi Draken kanssa jossain hiitibiiseissä, joista en sivistymättömänä indie-hörhönä tiedä mitään, mutta onneksi se ei estä minua löytämästä häntä. Älä mene klubiin mainstream-musiikin luo, kun mainstream-musiikki voi tulla sinunkin luo.

Miehen kaikki mixtapet löytyvät hänen sivultaan ilmaislatauksena. Jos et kavahda uusia juttuja, iske kiinni kuin olis jo! Tämä melkein lasketaan jo joululahjaksi itsessään! Pukki taitaa hyvin musiikkimaailman uudet kujeet.

Toinen hieno juttu mitä tähän asti on tullut vastaan on jatsia. Jouluna ei oikeasti voi edes olla liikaa jatsia. Yleensä tulee kuitenkin kuunneltua vanhoja klassikoita ja standardeita, ja jos ei muuten vanhoja niin ainakin vanhoja tuttuja nimiä. Greg Ward's Phonic Juggernaut on kuitenkin jotain uutta ja vakuuttavaa ensikuuntelulta. Saksofoni pystyy 1982-syntyneen Wardin käsissä temppuihin, joista kuulee niiden olevan 2000-luvulla tehtyjä mutta jotain perinteistäkin kunnioittavaa ja kunnioitusta herättävää hänen ratkaisunsa heittävät ilmoille. Muistan, että Greg Osbyä kuunnellessani viimeksi tuli heti sellainen fiilis, että tämän minä muistan. Tämä jää, tässä on jotain. Monet eivät pidä jatsista puhumisesta koska eivät saa mitään otetta, eivät osaa analysoida sitä. Eivät tiedä miksi tämä on hyvää ja tämä toinen ei. Parasta on kuitenkin se, että musiikkia kuunnellaan aina sen mukaan mikä kuulostaa hyvältä. En minäkään tiedä mitään siitä, mitä Greg Ward tekee, mutta pidän siitä mitä kuulen. Suosittelen sullekin.

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!

Trokaaminen on perseestä mut joskus peppukin on pop?

YLEX yllätti vaihteeksi. Haastattelutroikka, jossa mukana olivat niin ammattilaistrokari kuin Tiketin ja Flow'nkin edustajat, antoi aika siistin kokonaiskuvan siitä, millainen trokauksen maailma nykyään huutonetin aikana on. Haastateltu kaveri puhuu hankkivansa sukulaistensa ja lukuisten eri koneiden avulla korkeintaan 50 lippua per varman voiton keikka ja sitten myyvänsä johonkin noin tuplahintaan laput eteenpäin. Palkkaa tulee ehkä putkimiehen palkan verran noin "about". Toisaalta voin vain kuvitella, että tuotakin summaa on tarkoituksella vähätelty, ettei apajille vain tulisi lisää kilpailua. Haastattelu löytyy tämän linkin takaa.

Trokari heitti hyvän huomion siitä, että ne opiskelijat, jotka eniten valittavat trokarien olemassaolosta (tai ainakin siltä tuntuu), ovat juuri sitä sakkia, joka käytännössä pyrkii tekemään saman "p*skaduunin" mitä trokarikin. Jos herää kello 8:55 aamulla saadakseen netin auki ja refreshin kyntämään eikä saa palvelun kautta lippua tapahtumaan, jo se itsessään pistää pännimään. Puhumattakaan jos ammattilainen samaan aikaan tekee homman ja käärii siitä tuohta. Sitten se kolikon kääntöpuoli tässä ovat ne tyypit, joille trokatut liput postitetaan "Nokian toimistolle", eli että ei oikeasti veny tuohon kello yhdeksään hereille koneen ääreen. Tai koe sitä elämänsä suurimmaksi prioriteetiksi. Sinä aikana jona se lippu pitäisi hankkia voi tehdä rahaa niin paljon päivätyössä että trokarin palveluiden käyttäminen on ajan- ja rahankäytön kannalta paras vaihtoehto.

Ahkerimmin keikkoja kyttäävät musadiggarit voisivatkin kaikki olla ihan päteviä trokarin hommiin, koska lipunvarausviidakossa toimii välillä kyllä omat lakinsa. Pitää tietää millainen mikäkin varauspalvelu on, onko jollain tietyllä palvelulla maine epävakaana, kannattaako juosta Stockmannin lipunmyyntipaikkaan ja jos kannattaa niin missä kaupungissa? Keikkalippubisnes on aina bisnestä, vaikka rahaa ei mukana olisikaan, ja varsinkaan näiden RHCP:iden suhteen en yhtään ihmettelisi vaikka joku trokarin kavereistakin ihan etukäteen pyytäisikin tyypiltä palvelusta/rahaa vastaan jättämään sivuun löytyneistä lipuista yhden tai kaksi lippua, jos kehtaa. Jopa minä saattaisin tehdä niin jos vaikka Daft Punk tulisi Suomeen (ya rite) ja tuntisin tyypin, jolla olisi ns. kredentiaalit kunnossa!

Hatunnosto lähtee myös Flow'lle, kun tasavertaisesti asiasta puhutaan, koska heidän uusi nimettyjen lippujen käytäntönsä onkin hyvä tsekata vaihteeksi tämän kokoluokan tapahtuman kanssa. Eri asia onkin - kuten mainittiinkin Tiketin toimesta - kuinka kovat lähisukulaisten sairauspiikit sitten iskeekin ennen festareita, ja millä resursseilla organisaatio seuraa tällaista toimintaa. Ja voiko asialle edes lopulta tehdä yhtään mitään? En minäkään trokareiden aiheuttaman ylitarkkuuden takia haluaisi joutua tilanteeseen, että en voisi keuhkopöhön saatuani myydä eteenpäin omia lippujani. Nimitarkkailu on ideana ehkä ainoa toimiva siten, että oikeat lait jätettäisiin rauhaan. Väärien profiilien luominen eri nimillä lienee kun terms of agreement -viidakon mukaan laitonta, ehkä myös kaverien nimillä otettujen tilien käyttö. Vaikkakin sekin olisi hankalasti todettavissa.

Hyvä uutisjuttu ennen kaikkea. Herätti mieleen myös sen ainoan kerran, kun minä trokasin lipun. Keikka oli Mewin Tavastian keikka vuonna 2005 heti And the glass handed kitesin julkaisun jälkeen. Kulta-aikaa, siis. Toinen keikka taidettiin laittaa pystyyn heti sen perään huikean kysynnän takia. Kysyin ystävääni etukäteen mukaan kuuntelemaan ja sainkin innokkaan keikkakaverin. Yhden (!) koneen äärellä sain kuin sainkin itseni läpi joskus seitsemän minuuttia yli yhdeksän, ja tilasin kaksi lippua. Keikka taisi olla loppuunmyyty kello 9:15, pari minuuttia oman tilaukseni läpimenon jälkeen.

Ja kuinkas sitten kävikään? Ystäväni heräsi unimaailmastaan pari viikkoa ennen keikkaa todellisuuteen - hän ei täyttäisikään kahdeksaatoista vuotta kuin vasta viikko keikan jälkeen! Pakko hänen oli siis perua, ja lippu oli edelleen minulla ja minun maksamani. Mitä kettua. Joudun menemään keikalle yksin ja minulla on ylimääräinen lippu eikä kukaan hyvä ystäväni ollut lähdössä paikalle. Ventovieraille en lippuja olisi halunnut tarjota.. joten miten kävi? Trokareille ainaisesti vihainen 19-kesäinen opiskelija joutui tarttumaan toimeen ja laittamaan huutonetissä uuden myyntiartikkelin esille viikkoja ennen keikkaa. Huutoja tuli ja paljon, ja parin päivän myyntiajan ja parin irssi- ja galleriakommentin tukemana voitto oli sievoinen. Lippu postiin ja myyntivoitoilla bussiin kohti keikkaa kun aika siihen koitti.

Muistan tapahtumasta sen, kuinka a) käteväksi pieni ruljanssi oli muuttanut lopulta tuon keikkamatkan, ja b) kuinka väärältä se silti tuntui. En muista ovh:ta keikalle mutta muistan tasan sen mitä toisen lipun ostaminen turhaan tarkoitti minulle: ilmaista keikkaa, ilmaista keikkamatkaa ja yhtä Crowmooria Tavastian hinnoilla. Taisi tulla siis yli tuplahinta siitä lappusesta sille tytölle, joka sitä odotti kärsimättömänä postilaatikkonsa vierellä. Vaikka kukkaro kiittikin, hyvältä tämä ei tuntunut. Varmasti minäkin olin hänelle vain yksi likainen trokari, joka elätti itsensä toisten keikkahimolla. Onneksi Mew veti lopulta niin ikimuistoisen keikan, että lopulta ruljanssista päällimmäiseksi jäi silti hyvä maku.. blogin otsikkokuvastakin sen ehkä voi päätellä. Ah, voi Mewiä vuonna 2005.. All the memories running through my head.

Lopputulema: ei koskaan enää trokausta. Ja pitää harkita kahdesti sitäkin, milloin lupaa etukäteen ostella lippuja kavereille "jotka saattavat tarvita". Yhden kerran oli ylimääräinen Flow-lippu ja se meni ei-niin-yllättäen tarpeeseen Dynamo-skenen sisäisesti. Arcade Firen keikan suhteen kävi kuitenkin niin, että lupasin hankkia parillekin kaverille liput samalla jos vain onni käy aamulla. Ja kun liput kolahtivat sähköpostiin, heräsin tällä kertaa itse ankeaan todellisuuteen - ei se Arcade Fire ollutkaan niin kuuma nimi. Tai sitten Senaatintorille mahtui ihan tolkuttomasti hipstereitä, koska keikka ei loppupeleissä myynyt koskaan loppuun. Ja minulla oli vielä ihan keikan h-hetkeen asti niitä ylimääräisiä lippuja, kun kaikki muutkin olivat saaneet lippunsa ihan omatoimisesti. "Palveluitani" ei oltu tarvittu. Se siitä palvelualasta, en aatellut jäädä.

Tick tick tock tick tick tock

Jotkut biisit eivät vain jätä rauhaan.

Taustatarinana tämä. Katsoin elokuvan nimeltä Drive viime viikolla. Jostain syystä olen odottanut jo viikkoja, että pääsisin käsiksi tähän teokseen ja meinasin jo melkein unohtaa katsastaa sen ennen sen poistumista Finnkinon valikoimista. Mutta onni onnettomuudessa, ehdin kuin ehdinkin istahtaa alas ja nähdä jotain, mitä en hetkeen unohda. Ryan Gosling on vähäeleinen sankari/anti-sankari vähäeleisessä elokuvassa, jossa tekojen volyymi, aistikkuus ja raakuus asetellaan katsojan eteen kuin sushit suurelle lautaselle. Puhdasta ja koskettavaa väkivaltaa, tunnetta ja draamaa. Arvostan. Toi mieleen todella hyvällä tavalla Collateralin ja Running Scaredin. 2000-luvulla tehtyjä toimintaelokuvia 2000-luvun urbaanista synkkyydestä. Drive vienee näistä kaikista pisimmän korren kontrasteja korostavan ja pelkistetyn otteensa turvin.

Mutta se perhanan soundtrack! Mokoma on soinut päässäni nyt melkein kokonaisen viikon ja päätin, että ikään kuin "julistaudun häviäjäksi", jos se vielä tänkin viikon puolella vainoaa minua. No, tässä sitä ollaan. Uskomattoman kaunista elektronista musiikkia kyseessä. Sai pohtimaan myös jo pitkän aikaa sitten tehdyn (yli vuosi, hah) Tron Legacyn musiikkia, joka myös sykähdytti tyylillisesti mutta huonon elokuvan yhteydessä ei lunastanut paikkaa muistoistani pitkäksi aikaa, vaikka kuinka olivatkin saaneet Daft Punkin antamaan parastaan. Mutta Driven yhteydessä herää kysymys - kumpi on parempaa, kuva vai ääni? Kuuntelin näitä biisejä kotimatkalla Helsingistä öisessä bussissa. Olen tehnyt saman reissun lukuisia, lukuisia kertoa mutta harvoin on ollut niin aavemainen, taianomainen tunnelma Expressbussin penkillä käännellessä valotaulujen ja katuvalojen loistaessa. En ajatellut niinkään elokuvaa itsessään vaan elokuvan tunnelmaa, en tarinaa vaan kehyksiä. Musiikki loi nuo kehykset. Ehkä intensiivisimmät kuoret aikoihin.

Joulumaniaa dynkkyyn! Tavarataivas on pieni ja askeettinen.

Sain viimeisen VTK-tutkintooni tarvittavan esseen valmiiksi viimein, kuukausien räpellyksen ja motivaatiopulan jälkeen. Lopputuloksena oli 23-sivuinen järkäle, josta olen varmaan ylpeämpi kuin aikoinani edes omasta kandintyöstäni. Tätä päätin juhlistaa käväisemällä pitkästä aikaa Helsingissä ystävien tupareissa ja hankkimassa melkein vuoden haaveilemani kahvipöydän koristeen. Ihan sama mitä maksoi, mun oli vain pakko saada tuo kermakko/maitotölkki! Jatta Lavin designia, oli vieläpä viimeinen laatuaan Designforumilla, joten en yhtään liian aikaisin antanut himolleni myöden. Vieressä myös ensi vuoden suunnat näyttävä kalenteri. En tiedä kuinka hyvin tuollainen toimii kiireisen elämän tahtiin mutta en vain voinut vastustaa! Petite!

Tänään on vapaapäivä. En ajatellut tehdä muuta kuin siivota, nautiskella mitä herkkuja lähikauppani sitten minulle osaakaan minulle tarjota. Ulkona sataa liikaa joten oikeaan kauppaan en jaksa vapaapäivänäni talsia. Illemmalla jatkan myös graduprojektia.

Leppoisaa. Ja pian tulee joulukin! Ei kyllä uskoisi.

Fokit-tyylisen maanantain pelastukseksi

Uusi viikko ja uudet kujeet. Lunta ei mailla halmeilla ja ikkunat helisee myrskytuulen tahtiin, yhhh. Nämä levyt ovat siivittäneet minut tähän "valkoiseen" "unimaailmaan", jota vielä hetken marraskuisen harmaaksi Turuksi kutsutaan:

Scattered Trees. Popmattersin armottomista arvostelukourista hyväksyvän tuomion saanut bändi valloittaa taas minunkin sydämeni. Chicagon laitamilta kumpuava bändi, joka koki omien sanojensa mukaan uudelleenheräämisen yhden soittajan poistuttua traagisesti muille jamittelumaille. Syntyi erittäin kaunis, monitahoinen ja heleän melodinen rock-albumi "Sympathy". Kuuntele näitä tunnelmia!

---

Dungen. Kävin viime viikonloppuna rauhallisella stressisietolomalla ystäväni kanssa Tukholmassa. Näimme aivan loistavan pianovirtuoosin Ludovico Einaudin Södra Teaternissa ja olimme molemmat täysin myytyjä. Sopivasti kaupungilla oli myös monenmoista muutakin tarjottavaa, ja toisena lomapäivänä Dungen sattui vetämään keikan Söderin rannassa Strand-baarissa, joka muistutti todella symppiksellä tavalla Sosiksen ja Teviksen hybridiä kicker-pöytineen ja hämmentävine pohjapiirroksineen ja sisustuselementteineen (myös tylyt baarimikot included!) Ja keikka itse oli ihan uskomaton, vaikka spiikeistä monet menivätkin ikävästi pään yli kuin *whoosh*. Olin päättänyt hankkivani muistoksi keikasta joko sen albumin eli Ta Det Lugntin tai sitten uudemman Skit i Alltin. Uudempi tarttui kouriin, ja jännästi nyt lähes joka aamu on lähtenyt sillä käyntiin. Ah.

---

Big Wave Riders. Toinen niistä suomalaisista uusista bändeistä, joita on pitänyt jo kuukausien ajan pitänyt nähdä livenä, mutta ei niinkuin vain millän natsaa aikataulut yhteen. Pitääkö sitä oikeasti lähteä jonnekin kamalan Kehä Kolmosen sisäpuolelle että joskus osuu? No, joka tapauksessa näitä tyyppejä on toki hehkutettu jo vaikka missä, että tuskin tulee nimi kenellekään yllätyksenä. Mutta se mikä hämmensi tässä päivä pari sitten, oli bändin albumi Metelin nettikaupassa myynnissä.. ja miten! Reilulla kolmella eurolla tiukkaakin tiukempi, hehkutetun uuden bändin eka levy? Pohdin ehkä noin minuutin ajan, miten bändi voi näin halvalla edes laittaa tuotantoaan myyntiin. Ja sitten poistin teoksen "hyllystä" ja hämmennyin siitä, kuinka helppoa on lopulta ostaa niitä immateriaalisiakin biisejä kun tarpeeksi hyvä tilaisuus iskee vastaan. Ehkä nyt selviän siis ilman kansitaiteita ja muovikoteloa hyllyssäni. Ostetaan sitten keikalta paita tai jottai! Ja promotaan tällai julkeen itsetarkoituksellisesti vielä.

Kuvat: Bändien promomateriaalia

Kirjanmerkeistä kaivetut #1

Lueskelin minimalismista sen pari sekuntia liikaa esseenkirjoittelun lomassa. Sain inspiraation hommaan, jota olen pidätellyt aivan liian kauan. Kirjanmerkkien järjestely. Ay caramba tuota linkkien sekamelskaa.. ja silti sieltä seasta löytyy turhan krääsän ja virheklikkausten lisäksi ihan mahtavia juttuja!

---

Marissa Nadlerin keikan jälkimainingeissa sain selailemaan etsyä. Nainen mainosti, että hänen levynsä ovat kaikki uniikkeja, koska hän teettää niille aina uniikit, käsintehdyt kansitaiteet. Herttainen asia jo sekin. Mutta vielä herttaisempaa oli parin klikkauksen päässä olleet puiset sateenvarjomagneetit. Aww. Hintaa on parikymppiä ja noita saa sillä kolme. Jos olisi rahaa heiteltäväksi asti, niin heittelisin tohon suuntaan! Hannoverilainen "snug studio" tekee tommosia, ja kaikkea muutakin kivaa ja yksinkertaista puusta on valikoimissa.

---

Sitten yksi synti. Olen syyllistynyt haaveilemaan tällaisista housuista. Bongasin muistaakseni joltain randomilta muotiblogilta nämä jonkun naisen päällä ja jossain päin aivojani kilahti, ja piti selvittää mistä nämä oikein on. Shampoodle oli vastaukseni - pieni ruotsalainen vaatemerkki. Netistä en kuitenkaan housuja ikinä osta, ja retail-listaa ei sivuilta vielä löydy. Onneksi näin, koska jos selvittäisin mistä noita saisi, menisin varmaan ostamaan moiset samantien. Jos vain löytyy miesten kokoja sopivia, ja kummiskin mun tuurilla löytyisi, kun on eritelty sellaisia nettikataloogiinkin. Ja sitten kaikki kaverit saisi hävetä kaduilla, ja joutuisin ottamaan tänne blogihistoriani ensimmäisen itseotetun muotikuvan ihan vain todisteeksi!

---

Sokerina pohjalla kaunista taidetta lähteestä, jota ei heti edes ymmärtäisi taidemuodoksi. Vai kuinka usein tiedostat katsovasi taideteosta, kun näet vaikkapa Tähtien sotien elokuvajulisteita.. tai Indiana Jonesin? Tiedät kuitenkin sen tietyn tyylin, jolla piirrettynä elokuvatähtien kasvot saavuttavat sen ainoan oikean ja ylvään hollywoodmaisen hohtonsa, ja sen tyylin isä on Drew Struzan. Törmäsin todella hyvään kirja-arvosteluun, joka syväluotasi miehestä tehtyä teosta "The Art of Drew Struzan", paljastaen todella paljon tästä elokuvahistoriallisesti tärkeästä hahmosta, jota en ennen ollut tiedostanut, ja jota en enää koskaan onneksi unohda. Arvostelun tekijä on itsekin aika etevä taiteilija, suosittelen tsekkaamaan hänen teoksiaan! Ne ovat varmasti tulleet vastaasi mitä erilaisimmissa yhteyksissä, et vain satu tietämään sitä vielä..

---

Ja mitäs vielä? Nooh.. tsekatkaa ihmeessä yliopistomme humanististen historianalojen laitoksen nettilehti hiiskuttua jos vähänkään tuntuu siltä, että voisi kiinnostaa! En ole törmännyt yliopistomme sisällä noin tyylikkäästi toimitettuun verkkosisältöön koskaan.

Ja koska musiikkia olen kuunnellut tätäkin kirjoittaessani..

Muistatteko, että tosta se kaikki lähti Little Bootsin kohdalla? Oi tuota luovuuden määrää, oli mahtavaa törmätä tähän pitkästää aikaa. Harmi, että en ole vähään aikaan kuullut hänestä mitään, vaikka breikkasikin albuminsa myötä ainakin Briteissä oikein kunnolla. Ehkä sitä uutta matskua vielä joskus bongahtaa taas eetteriin silmieni eteen. Sitä odotellessa on kuitenkin ainoa oikea Meddle. Voittaa kaikenmaailman rimpimpim-ranskaelektroremiksaukset. :)

Valitut palat: Tiistain täpärät

Täpärästi vältin vielä ahkeroinnin löytämällä asioita, joita on pakko jakaa teille. Ei sen enempää, ei sen vähempää. Huomiota herättäneitä palasia sieltä sun täältä.

Tiesitkö että..

Kuva: Ragged Magazine

1. The Static Jacks on ihan kiva newjerseyläinen rokkipumppu? No en minäkään tiennyt, kunnes PopMattersissa arvostelivat tyyppien albumin. Tokaisivat, että vaikka tämä tuntuukin olevan ihan sitä samaa mitä kaikki ennenkin on ollut, niin silti jotain suurempaakin tästä löytyy, kun uudelleenkuuntelukertoja on kertynyt vaikka kuinka. Tästä vajavaisesti kiinnostuneena klikkailin Spotifyn puolelle kuuntelemaan pari biisiä (vanhalta ep:ltä).. ja mitä korvani kuulevatkaan?! Jacksien laulaja Ian Devaney kuulostaa mielestäni aivan Disco Ensemblen Miikkalta! Tietämättä sen enempää DE:n uusimmasta albumista, johon en lämmennyt lainkaan, eroa ei tietämättömässä päässäni ole näiden välillä. Toisaalta nyt hiukan innostuin, joten.. ehkä tämä on uusi mahdollisuus innostua molempien bändien musiikista, jos niin vanhan kuin uudenkin tuttavuuden suhteen uudet sfäärit odottaa? Siistiä. Ohessa hiukan Soundcloudia näiltä uusilta, Magic Recoveriesit sun muut on varmaankin jo tiedossa..

If You're Young by thestaticjacks

---

Kuva: Promo

2. Tamara Sky on aika kova DJ? En ole soitellut nyt mitään elektrolevyjä millään keikoilla yli vuoteen, joten kulutukseni rehellisen ronskin bile-wop-wopin suhteen kotioloissa on minimaalista. RSS:ssä bileblogit kokee inflaation, ja jostain syystä edes lempilapseni naurettavan-järjettömän-ihana-mashup ja ranskalais-vivahteinen-tilulilu eivät parhaimmillaankaan enää herätä samanlaista intoa kuin ennen. Mutta onneksi tartuin yhteen haasteeseen silti, kun kivojen kirkkaiden värien mainostaessa mulle Tamara Skyn uutta jotain miksausta päätin kokeilla.. ja ai että oli kova! Gasaffelsteinin läsnäolo ei ollut ollenkaan pienimpiä syitä alkuarvostukseen, mutta lähinnä se oli vain se gateway drug matkalla aukottoman kovaan musiikkifiilistelyyn. Iskin leikkisästi subbarit kaakkoon, istahdin päivän päätteeksi sohvatuolilleni ja umts umts. Tamara Skyn kaikki mixtapet löytyy täältä. Ohessa myös se tekele, joka minut herätti.

---

Kuva: Large Format Posters Blog

3. Toisen maailmansodan aikaiset propagandajulisteet on aika raflaavia? Jokin tuossa 1940-luvun tyylissä vain vetoaa muhun kovasti julistemuodossa. Haluaisin kovasti joskus jonkun tämmöisen asuntoni seinälleni, vaikka nyt on kyllä aikamoiset valintakarkelot menossa sen suhteen, mitä uuden asuntoni seinille kehystäen lykkään. Joten mahtaakohan riittää taulupaikat, vai meneekö joskus 20 vuoden päästä jonnekin kalastajamökin seinälle mauttomien hirvensarvien ja (ei tietenkään mauttoman) snapsilasikokoelmani vierelle.. aika näyttää! Linkin takana näitä paljon lisää.

---

Kuva: Kirsi Kukkurainen

Yle Teemalla on ihan huikeat teemaviikot menossa? Tietenkin sitä on tottunut Teeman ohjelmiston laadukkuuteen, mikä nyt tulee esim. Hitchcock-viikkoihin, viikko viikon jälkeen mielenkiintoisiin dokumentteihin, ja niin edelleen.. mutta nyt mennään ihan eri sfääreissä. Eilen tuli Esko Valtaojan alustamana Kubrickin 2001 Avaruusseikkailu, ja tuli hiukan syyllinen olo kun katselin sitä vain syrjäsilmällä.. sunnuntaina vuorossa oli sitä ennen jo Chaplinin klassikko Kaupungin Valot, joka on pitänyt katsoa jo vuosikausia. Jäljellä on kaikkea herkullista aina Komisario Palmusta Polkupyörävarkaaseen ja Blue Velvettiin.. älä vaan nuku tämän ohi, Palmu tulee esimerkiksi jo tänä iltana kello 21.. ja tsekatkaa kuinka hienoja nuo julisteet on! Hienoa työtä, Kirsi Kukkurainen.

---

Nyt luennolle, hop!

Luoteisrannikon ylivoimaa

Kuva: Matt Braun

Löytyi ihan uskomattoman kova uusi tuttavuus. Viimeisestä tällaisesta onkin jo aikaa, joten visioimani lukuisan vanhan tutun uusien albumien tarkastelu jääkööt nyt tämän varjoon hetkeksi.

Nimi Mackintosh Braun painukoot lukijan mieleen. Vähän niinkuin tapauksessa Hall & Oates, nimen taakse verhoutuu kaksi miestä, herrat Ian Mackintosh ja Ben Braun. Braunin isä on soittanut rumpuja alun perin Hall & Oatesissa. Aika triviaa, mutta ainakin antaa osviittaa siitä, että hyvät on muusikkogeenit!

Tyypit ovat kyhänneet duonsa kasaan hyviä prokkiksia kuhisevassa Luoteis-Amerikassa, Portlandissa, jossa he löysivät toisensa sattuman kaupalla, kun Benin isä osti talon kiinteistönvälittäjältä, joka tunsi Ianin isän. Nauhat vaihtoivat omistajia ja tyypit totesivat varmaankin leffakäsikirjoituksiin sopivalla yhteisellä hetkellä, että notta jessus, tää toinen kaverihan on ihan nero! Ja siitä iski alkusävelet tyyppien musikaaliseen taipaleeseen, joka johti omatuotanto-albumiin, ja tuolta albumilta taas löysi yksi biisi tiensä Chuck-nimisen sarjan taustalle, ja yhtäkkiä kavereilla olikin Chop Shop -nimisen levy-yhtiön kanssa levysoppari. Heidän toisen albuminsa nimi on Where We Are, ja se on soinut mulla nyt pari päivää nonstoppina Spotifyssa. Aah! Niin parhautta.

Tyylillisesti Mackintosh Braun soittaa ilmavaa, positiivista synapoppia. Juuri sellaista, jota yksi tai kaksi kappaletta aina välillä soi jonkun ihan mitäänsanomattoman mainoksen tai tv-pläjäyksen taustalla, ja hetken ajan tulee sellainen fiilis että radiossa, valtavirtamusiikissa, jossain siellä "sieluttomassa musiikkiteollisuudessa" tehdään joskus oikein. Sliipattua mutta kaunista. Välillä tulee mieleen Ladytron (mutta iloisempana), välillä uudempi Pet Shop Boys (mutta eteerisempänä), välillä Kemopetrol (mutta selkeämpänä), ja yllättävän paljon itseasiassa myös Röyksopp parhaimpina päivinään kumpuaa samanlaista energiaa. Sopivuus pimeneviin syysiltoihin 10+. Albumi löytyy kokonaisuudessaan Spotifystä, ja tässä pari kovaa erikseen!

Comment te dire adieu?

Hei, olen Tatu, ja olen scrobblaus-addikti.

En muista milloin ja miksi aloitin scrobblauksen. Tästä on varmaan niin monta vuotta suurinpiirtein kuin siitä hetkestä, kun löysin internetistä maailman, jossa maailman jokainen biisi vain odotti ottajaansa. Audiogalaxyn ja Soulseekin kaltaiset p2p-palvelut avasivat taivaan minulle, ainakin mitä j-rokkiin tuli. Sittemmin musiikinkuunteluni avartui anime-tunnarien ja ysärimeikkityyppibändien vanavedessä myös oikeaan (tm) musiikkiin, ja jossain vaiheessa aloin arvostamaan tietoa siitä, mitä kaikkea oikein kuuntelinkaan lopulta. Olin tilanteessa, jossa oli hauska huomata tiettyjen bändien vain soivan toisia useammin. Audioscrobbler tuki harrastustani. SItä oli mukava seurata musiikin sivussa.

Armeijaan astuessani ymmärsin ensi kertaa, että kyseessä voisi olla elämään vaikuttava tekijä. Ostin itselleni halvan mp3-soittimen auttamaan Gyltön luolastossa selviämistä, ja yhtäkkiä olikin ongelma, kun kuuntelin musiikkia vain ja ainoastaan sen kautta. Oli kuitenkin jotenkin todella tärkeää antaa itseni - ja ehkä ulkomaailmankin - takia todenmukainen kuva niistä biiseistä, jotka tekivät minulle alkuvuoden 2006 soundtrackin. Oli Audioslavea ja jonkun verran hideäkin. Paljon kaikenlaista dynamo-musiikkiakin, niinkuin turkulaiset ehkä tunnistavatkin tietynlaisen musiikin. Tämä jo ennen aikaa, jolloin edes tiesin kyseisestä paikasta mitään. Mutta ei se niin vakavaa ollut. Kotona sitten vaan volat mutelle, että saattoi laittaa intin playlistit jyräämään myös bittiavaruuteen, eikä samalla tullut "tupla-altistumista". "Kauheen kätevää!"

Mutta vuosien saatossa kävikin niin, että (nyt jo LastFM:ksi muuttunut) scrobblaus sitoi musiikin kuuntelemista enemmänkin kuin tuki ja vapautti sitä. Palvelun bändisuositukset piti orjallisesti käydä kuuntelemassa läpi, ja vaikka sieltä paljon hyviä löytöjä löytyikin, oli kuuntelutavat ehkä jo liiankin kiinni masiinassa. Profiilia tuli päiviteltyä entistä enemmän. Graaffeja tungettua sivupalkkiin. Satunnaisten tuntemattomien tilastoihin ei kauhean usein sentään tullut sorruttua, mutta kavereita tuli seurailtua. Lähinnä ärsytti, kun selvästi jotkut eivät osanneet pitää AS:ää koko ajan päällä, kirotut! Tosin itsekin välillä tuli sorruttua poistelemaan omia soittoja.. varsinkin väärin-tägättyjä biisejä! Ne oli ihan kauheita. Tässä vaiheessa kierreltiin myös jo keikoilla koko ajan, useimmiten yksin (kun kukaan kaveri ei tuntenut omia lempibändejä), soiteltiin DJ:nä siellä sun täällä, ilahduttiin kun tyttöystävä tai lähipiiri kuunteli milloin mitäkin obscurea settiä, jonka itse joko tunsi (yhtenä harvoista) tai oppi vasta tuntemaan. Opeta minulle joku uusi kiva bändi, ja ansaitse kunnioitukseni. Ihan älytön motto, mutta joskus se meni näinkin.

Ja nyt ollaan vuodessa 2011, ja takana on paljon kulutuksesta puhki kuluneita bändejä. Kipeitä muistoja ja haikailua aikaan, jolloin vain saattoi kuunnella musiikkia ilman paineita. Jokainen yhtye on ladattu täyteen ennakko-oletuksia. Tietyllä tavalla mikään ei tule enää ilman stereotypioita. Kuuntelen jazzia, ergo en jaksa kuunnella angstisia lyriikoita, tai oikeastaan mitään lyriikoita. Kuuntelen Wilcoa ja Spoonia, ergo mulla on runopoikamoodi päällä ja puran pahaa oloani altsukantrifiiliksissä. Kuuntelen heviä, ergo olen todella vihainen ja tätähän ei kauaa kestä, eikä bändin nimi kauaa vilku LastFM:n statseissa. Turhaa touhua tiedostaa jokainen kuulemansa biisi jonain muuna kuin.. no, hyvänä musiikkina, jota haluan juuri nyt kuunnella. Enkä tee enää loppujen lopuksi paljoakaan sillä tiedolla, mitä musiikkia olen kuunnellut minkäkin elämänvaiheeni ajan. Muistan sen kyllä sitten, kun Se Biisi paukahtaa soimaan ja muistot tulvivat mieleeni.

Musiikin ei pitäisi olla suoritus, ei saavutus, eikä varsinkaan numero missään listassa. Kuinka kauas olenkaan matkannut siitä ajasta kun löysin Audiogalaxyn kautta SIAM SHADEn koko tuotannon, ensimmäisiä demoja myöden. Keräilin innoissani kaikki mp3:t talteen, enkä kuitenkaan luukuttanut niitä ekoja demoja kuin aniharvoin. Eivät ne niin hyviltä kuulostaneet eikä minulla ollut tarvetta kertoa niiden biisien olemassaolosta ulkomaailmalle. Asiat olisivat ehkä nyt toisin.

Ja siksi poistinkin LastFM:n tunnukseni. Oli se ollutkin jo käytössä jostain vuosista 2004-2005 asti. Niin olen luopunut myös Audiogalaxyn ja Soulseekin käyttämisestä, aikoja sitten. Winampin Auto-generated playlisteistä puhumattakaan. Aikansa kutakin.

Moimoi, LastFM, hyvästi scrobblaukset!

Kuvat #1 #2