Luoteisrannikon ylivoimaa

Kuva: Matt Braun

Löytyi ihan uskomattoman kova uusi tuttavuus. Viimeisestä tällaisesta onkin jo aikaa, joten visioimani lukuisan vanhan tutun uusien albumien tarkastelu jääkööt nyt tämän varjoon hetkeksi.

Nimi Mackintosh Braun painukoot lukijan mieleen. Vähän niinkuin tapauksessa Hall & Oates, nimen taakse verhoutuu kaksi miestä, herrat Ian Mackintosh ja Ben Braun. Braunin isä on soittanut rumpuja alun perin Hall & Oatesissa. Aika triviaa, mutta ainakin antaa osviittaa siitä, että hyvät on muusikkogeenit!

Tyypit ovat kyhänneet duonsa kasaan hyviä prokkiksia kuhisevassa Luoteis-Amerikassa, Portlandissa, jossa he löysivät toisensa sattuman kaupalla, kun Benin isä osti talon kiinteistönvälittäjältä, joka tunsi Ianin isän. Nauhat vaihtoivat omistajia ja tyypit totesivat varmaankin leffakäsikirjoituksiin sopivalla yhteisellä hetkellä, että notta jessus, tää toinen kaverihan on ihan nero! Ja siitä iski alkusävelet tyyppien musikaaliseen taipaleeseen, joka johti omatuotanto-albumiin, ja tuolta albumilta taas löysi yksi biisi tiensä Chuck-nimisen sarjan taustalle, ja yhtäkkiä kavereilla olikin Chop Shop -nimisen levy-yhtiön kanssa levysoppari. Heidän toisen albuminsa nimi on Where We Are, ja se on soinut mulla nyt pari päivää nonstoppina Spotifyssa. Aah! Niin parhautta.

Tyylillisesti Mackintosh Braun soittaa ilmavaa, positiivista synapoppia. Juuri sellaista, jota yksi tai kaksi kappaletta aina välillä soi jonkun ihan mitäänsanomattoman mainoksen tai tv-pläjäyksen taustalla, ja hetken ajan tulee sellainen fiilis että radiossa, valtavirtamusiikissa, jossain siellä "sieluttomassa musiikkiteollisuudessa" tehdään joskus oikein. Sliipattua mutta kaunista. Välillä tulee mieleen Ladytron (mutta iloisempana), välillä uudempi Pet Shop Boys (mutta eteerisempänä), välillä Kemopetrol (mutta selkeämpänä), ja yllättävän paljon itseasiassa myös Röyksopp parhaimpina päivinään kumpuaa samanlaista energiaa. Sopivuus pimeneviin syysiltoihin 10+. Albumi löytyy kokonaisuudessaan Spotifystä, ja tässä pari kovaa erikseen!

Comment te dire adieu?

Hei, olen Tatu, ja olen scrobblaus-addikti.

En muista milloin ja miksi aloitin scrobblauksen. Tästä on varmaan niin monta vuotta suurinpiirtein kuin siitä hetkestä, kun löysin internetistä maailman, jossa maailman jokainen biisi vain odotti ottajaansa. Audiogalaxyn ja Soulseekin kaltaiset p2p-palvelut avasivat taivaan minulle, ainakin mitä j-rokkiin tuli. Sittemmin musiikinkuunteluni avartui anime-tunnarien ja ysärimeikkityyppibändien vanavedessä myös oikeaan (tm) musiikkiin, ja jossain vaiheessa aloin arvostamaan tietoa siitä, mitä kaikkea oikein kuuntelinkaan lopulta. Olin tilanteessa, jossa oli hauska huomata tiettyjen bändien vain soivan toisia useammin. Audioscrobbler tuki harrastustani. SItä oli mukava seurata musiikin sivussa.

Armeijaan astuessani ymmärsin ensi kertaa, että kyseessä voisi olla elämään vaikuttava tekijä. Ostin itselleni halvan mp3-soittimen auttamaan Gyltön luolastossa selviämistä, ja yhtäkkiä olikin ongelma, kun kuuntelin musiikkia vain ja ainoastaan sen kautta. Oli kuitenkin jotenkin todella tärkeää antaa itseni - ja ehkä ulkomaailmankin - takia todenmukainen kuva niistä biiseistä, jotka tekivät minulle alkuvuoden 2006 soundtrackin. Oli Audioslavea ja jonkun verran hideäkin. Paljon kaikenlaista dynamo-musiikkiakin, niinkuin turkulaiset ehkä tunnistavatkin tietynlaisen musiikin. Tämä jo ennen aikaa, jolloin edes tiesin kyseisestä paikasta mitään. Mutta ei se niin vakavaa ollut. Kotona sitten vaan volat mutelle, että saattoi laittaa intin playlistit jyräämään myös bittiavaruuteen, eikä samalla tullut "tupla-altistumista". "Kauheen kätevää!"

Mutta vuosien saatossa kävikin niin, että (nyt jo LastFM:ksi muuttunut) scrobblaus sitoi musiikin kuuntelemista enemmänkin kuin tuki ja vapautti sitä. Palvelun bändisuositukset piti orjallisesti käydä kuuntelemassa läpi, ja vaikka sieltä paljon hyviä löytöjä löytyikin, oli kuuntelutavat ehkä jo liiankin kiinni masiinassa. Profiilia tuli päiviteltyä entistä enemmän. Graaffeja tungettua sivupalkkiin. Satunnaisten tuntemattomien tilastoihin ei kauhean usein sentään tullut sorruttua, mutta kavereita tuli seurailtua. Lähinnä ärsytti, kun selvästi jotkut eivät osanneet pitää AS:ää koko ajan päällä, kirotut! Tosin itsekin välillä tuli sorruttua poistelemaan omia soittoja.. varsinkin väärin-tägättyjä biisejä! Ne oli ihan kauheita. Tässä vaiheessa kierreltiin myös jo keikoilla koko ajan, useimmiten yksin (kun kukaan kaveri ei tuntenut omia lempibändejä), soiteltiin DJ:nä siellä sun täällä, ilahduttiin kun tyttöystävä tai lähipiiri kuunteli milloin mitäkin obscurea settiä, jonka itse joko tunsi (yhtenä harvoista) tai oppi vasta tuntemaan. Opeta minulle joku uusi kiva bändi, ja ansaitse kunnioitukseni. Ihan älytön motto, mutta joskus se meni näinkin.

Ja nyt ollaan vuodessa 2011, ja takana on paljon kulutuksesta puhki kuluneita bändejä. Kipeitä muistoja ja haikailua aikaan, jolloin vain saattoi kuunnella musiikkia ilman paineita. Jokainen yhtye on ladattu täyteen ennakko-oletuksia. Tietyllä tavalla mikään ei tule enää ilman stereotypioita. Kuuntelen jazzia, ergo en jaksa kuunnella angstisia lyriikoita, tai oikeastaan mitään lyriikoita. Kuuntelen Wilcoa ja Spoonia, ergo mulla on runopoikamoodi päällä ja puran pahaa oloani altsukantrifiiliksissä. Kuuntelen heviä, ergo olen todella vihainen ja tätähän ei kauaa kestä, eikä bändin nimi kauaa vilku LastFM:n statseissa. Turhaa touhua tiedostaa jokainen kuulemansa biisi jonain muuna kuin.. no, hyvänä musiikkina, jota haluan juuri nyt kuunnella. Enkä tee enää loppujen lopuksi paljoakaan sillä tiedolla, mitä musiikkia olen kuunnellut minkäkin elämänvaiheeni ajan. Muistan sen kyllä sitten, kun Se Biisi paukahtaa soimaan ja muistot tulvivat mieleeni.

Musiikin ei pitäisi olla suoritus, ei saavutus, eikä varsinkaan numero missään listassa. Kuinka kauas olenkaan matkannut siitä ajasta kun löysin Audiogalaxyn kautta SIAM SHADEn koko tuotannon, ensimmäisiä demoja myöden. Keräilin innoissani kaikki mp3:t talteen, enkä kuitenkaan luukuttanut niitä ekoja demoja kuin aniharvoin. Eivät ne niin hyviltä kuulostaneet eikä minulla ollut tarvetta kertoa niiden biisien olemassaolosta ulkomaailmalle. Asiat olisivat ehkä nyt toisin.

Ja siksi poistinkin LastFM:n tunnukseni. Oli se ollutkin jo käytössä jostain vuosista 2004-2005 asti. Niin olen luopunut myös Audiogalaxyn ja Soulseekin käyttämisestä, aikoja sitten. Winampin Auto-generated playlisteistä puhumattakaan. Aikansa kutakin.

Moimoi, LastFM, hyvästi scrobblaukset!

Kuvat #1 #2

Let it fade

Kuin Florence Welch laulamassa iltasatuja varhaisteineille positiivinen syöpädiagnoosi kädessään. Pakkohan sitä on jotenkin keksiä vertaus, joka kuvaisi parhaiten artistia, joka kolahtaa uskomattoman hyvin ja muistuttaa paljon erilaisista tunteista, peloista ja piilevyyksistä. Zola Jesus -nimellä laulava vuonna 1989 syntynyt Nika Danilova iskee syysmasennuksesta kärsivään kuin tuhat akupunktioneulaa oikeisiin ja vääriin paikkoihin. Värisyttävä kokemus.

Juuri julkaistu uusi albumi Conatus löytyy Spotifystä, kuten myös monet vanhemmat tuotoksetkin. Lämmin, tai ehkäpä näin syystuulien saattelemana viileänkarhea suositus. Kiertelee muuten Eurooppaakin pian, tietenkään astumatta Saksaa lähemmäs Pohjoismaita, ainakaan mikäli on LASTfm:ää uskominen. Hmph, tietäisipä vaan sen tilauksen määrän jota hänen musiikilleen täällä olisi!

Valitut palat lokakuun pimeisiin

Michael Murphyn taideteokset pysäyttivät minut paikoilleni RSS-tulvan keskellä. Kuka muistaa ne Heurekasta ostetut metallipiikkitaulut, joihin sai upottaa kätensä ja sen jälki jäi siihen? Ihan mainiota, että näitä muistoja verestetään taiteella. Vielä vakuuttavampia ovat kuitenkin noi "monikerroksiset" roikkuvat potretit. Illuusio on täydellinen. Lisää kuvia täältä.

---

En ole vieläkään ehtinyt tehdä kaikkien olat varmasti kohahduttavaa Vancouver Canucks -päivitystä uuden kauden alkuun. Syytän tästä muuttoani, joka on laittanut kaikki opiskelutkin melkein viikon tauolle, puhumattakaan muutonjälkeisestä flunssasta.. mutta jotain jääkiekosta. Tässä on todellinen tosifania ylistävä tarina. Fantasia, josta tuli totta. Jacob Barrette oli yksi Ottawa Senatorsien fani muiden muassa mutta hänellä oli myös idea ja unelma, jota varten hän oli valmis panostamaan uskomattoman määrän aikaa ja vaivaa. Intohimoinen jääkiekkofani kyllä tietää, mistä tässä puhutaan. Mutta Jacobille kävi ehkä hiukan toisin kuin skeptikko olisi luullut. Hän suunnitteli ruohonjuuritason kampanjan uudeksi Vintage-tyylin pelipaidaksi. Ja pallo lähti kuin lähtikin pyörimään, ja lopputulos näkyy pelaajien ja fanien päällä tällä kaudella. Jacobin unelma toteutui. Ihan uskomatonta!

Ai niin, projektista on toki uutisoitu seuran kotisivuillakin (josta kuvakin on!), mutta vielä vakuuttavampaa on ymmärtää keskusteluforumien kautta, mitä kaikkea tähän matkaan on mahtunut. Mahtava Jacobin itsensä, alias Jerk Storen aloittama viestiketju HFboardsilla löytyy täältä. "Read it and weep."

---

Jotain pientä mutta nokkelaa. Vihaan itse sitä kuinka Applella yksi asia ei onnistu sitten niin millään - nimittäin gif-tiedostojen katselu kunnolla esikatselussa. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta giffi taas on jotain vielä parempaa kuin sananlasku antaa ymmärtää. Niin pieneen tilaan saa parhaimmillaan niin paljon sanottavaa, tunteita ja muistoja. If we don't, remember me on ehkä hiukan teatraalisesti nimetty tumblr-blogi, mutta niin toisaalta ovat klassikkoelokuvista tehdyt animaatiotkin hienoja. Pysäyttäviä hetkiä. Jokaisen sellaisen elokuvan kohdalla, jonka itse on nähnyt, ymmärtää kyllä todella hyvin, miksi juuri se kohta on valinnaksi päätynyt.
---
Ja vielä musiikkisuositus. Kunhan Wilcon uuden albumin kuuntelulta ehdin, kuuntelussa on ollut myös mies nimeltä Mike Levy, taiteilijanimi Gesaffelstein. Ei ole julkaissut koskaan kokopitkää albumia, vain todella hyviä EP:itä. Koukkuuntumiseen ei vaadittu kuin yksi youtube-video. Tuotantoa löytyy monta kiekausta Spotifystä. Eikun hurmaantumaan, ellei jo videon badasserismi vakuuttanut.