Popkornia

Freebies from oldies but goodies

2012-01-11T09:10:00.000-08:00

Kuva: leonardcohen.com

Just viime viikonloppuna sanoin ruokapöydässä, että yleissivistyksessäni on Leonard Cohenin mentävä aukko. Sitten tänään syötteistäni pukkasi ulos ylitsevuotavan hekuman saattelemana uutinen Cohenin uudesta biisistä. Kokeilulle oli perusteensa, ja hyvältä toi tuntui. Miehen ääni valuu paheellista hunajaa ja ikää on kuitenkin jo 77. Tämä mies tietää mistä laulaa, lauloi hän sitten mistä tahansa. Uusi albumi Old Ideas tulossa kokonaisuudessaan ulos 31. tammikuuta. Uu mama/papa!

Leonard Cohen - Darkness by leonardcohen

Ja kun tästä tuli päästyä yli, niin eikun lisää mannaa eetteriin! Uutinen The Shinsin uudesta biisistä iski kuin sata salamaa, ja ai kun kuulostaa tämäkin hyvältä. Nam nam! Maaliskuussa on heiltäkin tulossa uusi albumi nimeltä Port of Morrow. Vuosi 2012, tykkään susta jo nyt!

Simple Song by theshins

Keskiviikon kivat

2012-01-04T07:18:00.001-08:00

Vähän kivoja pieniä juttuja harmaaseen turkulaisen päivään:

1) Mustavalkokuvat tehoavat edelleen. Entäs miten käy sitten, kun viedään elokuvaakin ajassa taaksepäin? Mitä vähemmän aisteja on käytössä, sitä enemmän niitä muutamia tärkeitä voi tarkentaa, hyödyntää, ja ihastuakin niiden kautta ihan erilaisella tavalla kuin "ennen". Hurmaavaa! Elokuva nimeltä The Artist on julkaistu jo vuoden 2011 puolella Jenkeissä ja saanut ylistäviä arvosteluita. Pakko nähdä, trailerikin on mahti!

2) Kahvimuki uneliaalle. Aika herttaista! Kertoo aika monesta mun aamustani tuo design.

3) Bloc Partylta uusi albumi tänä vuonna. WOOHOO! Vaikka kaiken maailman franzferdinandit ja arcticmonkeysit eivät enää lämmitäkään niin kuin ennen, Bloc Party on säilyttänyt aina paikkansa brittiläisten lempiyhtyeitteni joukoissa. Edelleen yksi kaikkien aikojen lempilevyjäni on A Weekend in the City. Aliarvostettu tekele, varsinkin yhtyeen kakkosalbumiksi, johon niin monet muut ovat kompastuneet. Toivottavasti hiukan oudoille poluille Intimacyn epätasaisuuden kautta siirtynyt Bloc Party jatkaa matkaansa ylpeästi leuka pystyssä, potentiaalia on edelleen.

4) The War on Drugs on kestänyt kuuntelun. Noin viikon jälkeen voin sen myöntää. The War on Drugs ei oikeastaan tee mitään uutta. Indie rokkia Phillystä, samankaltaiset artistit Lastäffämmässä girlsit (tykkään) ja kurtvilet (en tykkää) ja kaikki nää. Eteeriset äänialat lässynlää. Rauhallinen mutta terävä ulosanti läpätilää. Kuulette tästä bändistä vielä tipitii, tipi tipi tipitii. Just tänään ja nyt tämä toimii tästäkin huolimatta kuin häkä.

Let's get this show on the road

2012-01-03T08:57:00.000-08:00

Joululoman teema: lahjakirja kourassa, gradukirjat pöydällä

Vuosi 2012 on täällä! Jee!

Tästä tulee ihan mahtava vuosi - tiedossa on gradun kirjoittelua ja toivon mukaan siitä seuraavaa valmistumista. Vaikka ihan niin kunnianhimoisesti en ole tehnyt tänä vuonna uudenvuodenlupauksia, on kuitenkin hiukan tullut pohdittua elämää ja sen sisältöä, minkä seurauksena tulen tämän vuoden aikana luomaan toisen blogin Popkornian rinnalle. Pyrin pitämään täällä kaiken musiikkiin, leffoihin ja muihin kevytmielisiin pop-aiheisiin liittyvän sisällön. Uuteen blogiin tulee hiukan syvällisempää analyysiä opiskeluihini ja graduaiheeseeni liittyen. Siitä myöhemmin lisää.

Vuosi 2012 lähti käyntiin tosiaan erilaisten top-listojen läpikahlaamisella, kuten mainitsin aiemmin. On jännää huomata, kuinka paljon aikaisemmin on antanut painoa sille, että on perillä aina siitä ihan uusimmasta, kuumasta musiikista. Tänä vuonna yhä useampi juttu on tullut vastaan vasta huomattavasti myöhemmin kuin ehkä blogosfääreissä yleensä. Enää ei ole syytä seurailla kuuminta kikkeliskokkelis-diskoelektroa kun ei ole DJ-keikkoja.. Nykyään seuraankin musiikkia ihan häpeilemättä ja välittömästi omaksi ilokseni (!), löydän kaikkia vanhoja tuttuja ja herkkuja eetteristä ja innostun myös radiohiteistä, kun ne eivät kulu liiaksi jokapäiväisessä käytössä.

Yli kolmen biisin mashup on jo hulluutta. Tämä on siis Charlie Sheen laulumuodossa.

Pari kohokohtaa tämän vuoden kohdalta. Niin uutta kuin vanhaakin. Ostin itselleni joululahjaksi kolme levyä, joista kaksi eivät varmasti saa jengiä ihan pähkinöihin uutuudenkiillosta - Reginan uutukaista albumia ja Pariisin Kevään Astronauttia olen odotellut jo aikoja alelaareihin, koska periaatteen vuoksi sen 20 euron maksaminen levyistä tuntuu vain niin typerryttävältä nykypäivänä. Molemmat levyt löytyvät myös Spotifystä, mutta niin se vain on että ei se sulje pois niitä levyhyllystä! Paha vain sanoa milloin seuraavaan ostoon rahat lähtevät. Nämäkin ovat ihan niitä ns. lempibändejä ja kesti tovin, että edes ne ostin. Ehkä Spoonin seuraava albumi saa aikaan irtiottoja seuraavaksi. Mahdollisesti myös Starsin levyt!

Olen tämän vuoden aikana löytänyt uusia syvyyksiä vanhasta suosikistani, levystä In Our Bedroom After The War, jota en ole koskaan omistanut mutta johon olen palannut aina uudestaan ja uudestaan satunnaisin väliajoin. Vanhat lempibiisit eivät koskaan vanhene, vaan pitävät sisällään tärkeitä muistoja. Uudet kohdatut ihmiskohtalot antavat myös entisaikojen skipatuille uuden elämän. Lempilevyilleni käy aina niin, joten kai tässäkin on sellaisesta kyse, kaikkien näiden läpikuunteloiden jälkeen. Ainakin "Personal" ja "Barricade" ovat tällä hetkellä levyn parhaimmistoa. Myös vuonna julkaistu 2010 The Five Ghosts taistelee huomiostani ansiokkaasti - en ymmärrä miten onnistuin välttelemään sitä viime vuonna niin tehokkaasti, että joku "I Don't Want Your Body" on nyt vaan ihan parasta ja uusinta uutta. Hups!

Mitä täyshintaisiin levyihin vielä tulee, niin joululahjojahan ei tietenkään lasketa. Kun istuskelin Pori Jazzeilla viimeisenä työpäivänäni Kirjuriluodon auringossa tänä kesänä, jalat hellinä 10 päivän järjestyksenvalvojan jäpitys-valmiustilasta, kuulin vuoden parhaan keikkani siihen mennessä, kun Kerkko Koskinen Orchestra veti lempeää jazzia päälavalla. Nähdyissä parhoissa keikoissa siis olisikin neuvottelemisen varaa, mutta kun työpisteenäni oli backstage niin ei päässyt Kerkko niiden listaan!

Keikka oli täynnä kaikkea sitä, mistä eniten Kerkon tuotoksissa olen aina pitänyt: paljon heleän reheviä, jopa fivecornersmaisia soundeja, pettämättömän tunnistettavaa menneelle uskollista sävellystyyliä ja häpeilemätöntä iloisuutta. Oli niin sulosointuja korvilleni, että ilmoitin samantien kotiin, että sovitaan, että sinä saat tästä minulle lahjavinkin joululle ja jos unohdan tämän keikan jouluaatoksi, niin minusta tulee tosi iloinen pikkupoika lahjapaperien keskellä! Ja niin tätä onkin sitten kuunneltu läpi joululoman ja tyytyväinen olen ollut.

Kerkko ei ole pettänyt vielä koskaan, vaikka soolouralta Lolita-albumi ei koskaan kauan soittimessa pyörinytkään. Five Corners -yhteistyön ja Spotifystäkin löytyvän UMO-proggiksen Agathan kautta löytynyt jo nyt tutuksi muotoutunut soundi jatkaa kuitenkin kasvukulkuaan ja hyvää on! Spotifystä löytyy myös muutama biisi, jonka Kerkko sävelsi elokuvaan Toinen Jalka Haudassa. Siitä kyllä kuulee sen elokuvallisuuden, josta tossa teaserissakin mainittiin. Suosittelen lämpimästi.

It is amnesia, is it uliuliuliuuuu

2011-12-27T14:38:00.000-08:00

Moikka. Rant-aika! Tällainen video ärsytti minua tänään:

Chairlift on hieno bändi, onnistuu luomaan samaan aikaan tanssittavaa, aavemaista ja minimalistista musiikkia, ja se on vielä livenäkin todettu päteväksi! Kaikki on kunnossa.

Mutta en vain tiedä mikä tässä videossa minua ärsyttää.. biisi itsessään on jotenkin tosi vaikuttava. Caroline Polachekin ääniala on ihan "otherworldly" ja pääsee oikeuksiinsa tosi oudon kertsin kautta. Sinäänsä siis sopivaakin, että myös sanoitukset on tulkinnanvaraisuudessaan ja tietynlaisessa päättömyydessään ulottuvuudesta, jota minä en ainakaan tunnusta kodikseni.

Silti video tuo esiin kaikki ne piirteet, joita vihaan nykyisessä "indie"-habituksessa. Tai en edes sano, että mitä tämä voisi olla nimeltään. Anti-pop-kulttuuria, joka oman pyrkimyksensä takia onkin lopulta pop-kulttuuria pahempi tietyissä paheissaan? Kaikki on retroa, kaikki on itsetarkoitetun päälleliimatun muka-rumaa, ollen oikeasti paljon rumempaa kuin ne asiat, joille halutaan irvailla. Asiat, jotka eivät sovi nykyiseen maailmaan ja ovat entisaikansa reliikkejä, tuodaan takaisin kahta kauheampana (lue: tongue-in-cheek) koska muutakaan ei ole. Visuaalisesti tuo video on vain yksi uusi paketoitu pläjäys anti-pop-kulttuuria. Haetaan huumoria asioista, joille nauraisimme muuten. Teemme itseisarvoksi sen, kuinka naurettavaa joku on. Tiiäks? Tämä on tärkeä markkina-arvo, jengi puhuu siitä, jengi tykkää!

Ja jotenkin nuo tanssiliikkeet.. hrr, näen jo pahimman mahdollisen tilanteen. Vuonna 2012 kaikki tanssivat tuota tanssia, tai heittävät vitsiä siitä, kuinka ehkä voisivat tanssia tuota tanssia, sillain ironisesti, koska hei, se tanssi! Ironian riemuvoitto on myös se, että kun Chairlift tulee viimein Suomeen (Flow'hun tottakai), ja soittaa tuon biisin viimeisenä encoressaan niin koko flow-kansa riemuitsee ja hihkuu, että jes - viimein voin tanssia tämän just sillain tosissani niin kuin oon aina halunnutkin, koska olen hipsterrrr, tää on mun skene! Jee wuhuu ironia on muuttunut todelliseksi arvoksi, ympyrä on sulkeutunut, mä nautin parhaista asioista mitä täs maailmassa on ja muu jengi ei vaan tajuu! Mä en taida päästä sille tasolle koskaan, mä oon onneton mies. Koen tän ilon kiertokulun ihan liian vaivalloiseksi.

Musta tämä on vain jotenkin tosi, tosi ärsyttävää. Vaikka biisi onkin ihan tarttuva, vaikka tuo video onnistui siinä missä harva video onnistui - herättämään ajatuksia. Mutta jos ikinä näette minut fiilistelevän tuota biisiä ja tanssia tanssilattialla, saa tulla läpsimään. Olen juuri niin tosikko. Myönnän kuitenkin, että pitää tsekata Chairliftin uusi albumi heti kun se tulee. Spotifystä.

Ei mulla muuta!

Oikein sellaista mainstream-musiikin tuoksuista joulua

2011-12-24T00:41:00.000-08:00

Joulu on tullut. Mahtavaa. Joululaulut soimaan ja lihansyöntiperiaatteet naulakkoon pariksi päiväksi roikkumaan, nyt on riemun raikkahin ja piparintuoksuisen aika. Kirjojen lukemista, myöhään valvomista ja keskellä yötä salaa muulta perheeltä salassa koristeltu yllätysjoulukuusi aamulla jo ennen Lumiukkoa. Joulukliseet on kivoja!

Joulun aikaan on tullut myös käytyä läpi loppuvuoden best-of-listoja. Aikamoinen urakka se on mutta jotain on jo nyt löytynyt. Sopivasti jouluunkin sopivia juttuja.

The Weeknd tuli ihan puun takaa. En tiedä mikä siinä on, mutta R&B ei yleensä iske minulle lainkaan. Vähän samanlainen genre kuin joku hilipatihippaa-kantri tai äänivallihevi örinöineen. Saa olla aikamoista virtuosointia ja dominointia, että katseeni nousee ylös. Kanadalainen Adel Tesfaye on luonut kuitenkin jotain, mitä ei voi olla kunnioittamatta. Kaunis lauluääni yhdistettynä todella, todella mielenkiintoiseen äänimaailmaan luo jotain aavemaisen kaunista. Ilmeisesti hän on featannut esimerkiksi Draken kanssa jossain hiitibiiseissä, joista en sivistymättömänä indie-hörhönä tiedä mitään, mutta onneksi se ei estä minua löytämästä häntä. Älä mene klubiin mainstream-musiikin luo, kun mainstream-musiikki voi tulla sinunkin luo.

Miehen kaikki mixtapet löytyvät hänen sivultaan ilmaislatauksena. Jos et kavahda uusia juttuja, iske kiinni kuin olis jo! Tämä melkein lasketaan jo joululahjaksi itsessään! Pukki taitaa hyvin musiikkimaailman uudet kujeet.

Toinen hieno juttu mitä tähän asti on tullut vastaan on jatsia. Jouluna ei oikeasti voi edes olla liikaa jatsia. Yleensä tulee kuitenkin kuunneltua vanhoja klassikoita ja standardeita, ja jos ei muuten vanhoja niin ainakin vanhoja tuttuja nimiä. Greg Ward's Phonic Juggernaut on kuitenkin jotain uutta ja vakuuttavaa ensikuuntelulta. Saksofoni pystyy 1982-syntyneen Wardin käsissä temppuihin, joista kuulee niiden olevan 2000-luvulla tehtyjä mutta jotain perinteistäkin kunnioittavaa ja kunnioitusta herättävää hänen ratkaisunsa heittävät ilmoille. Muistan, että Greg Osbyä kuunnellessani viimeksi tuli heti sellainen fiilis, että tämän minä muistan. Tämä jää, tässä on jotain. Monet eivät pidä jatsista puhumisesta koska eivät saa mitään otetta, eivät osaa analysoida sitä. Eivät tiedä miksi tämä on hyvää ja tämä toinen ei. Parasta on kuitenkin se, että musiikkia kuunnellaan aina sen mukaan mikä kuulostaa hyvältä. En minäkään tiedä mitään siitä, mitä Greg Ward tekee, mutta pidän siitä mitä kuulen. Suosittelen sullekin.

HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!

Trokaaminen on perseestä mut joskus peppukin on pop?

2011-12-21T23:37:00.000-08:00

YLEX yllätti vaihteeksi. Haastattelutroikka, jossa mukana olivat niin ammattilaistrokari kuin Tiketin ja Flow'nkin edustajat, antoi aika siistin kokonaiskuvan siitä, millainen trokauksen maailma nykyään huutonetin aikana on. Haastateltu kaveri puhuu hankkivansa sukulaistensa ja lukuisten eri koneiden avulla korkeintaan 50 lippua per varman voiton keikka ja sitten myyvänsä johonkin noin tuplahintaan laput eteenpäin. Palkkaa tulee ehkä putkimiehen palkan verran noin "about". Toisaalta voin vain kuvitella, että tuotakin summaa on tarkoituksella vähätelty, ettei apajille vain tulisi lisää kilpailua. Haastattelu löytyy tämän linkin takaa.

Trokari heitti hyvän huomion siitä, että ne opiskelijat, jotka eniten valittavat trokarien olemassaolosta (tai ainakin siltä tuntuu), ovat juuri sitä sakkia, joka käytännössä pyrkii tekemään saman "p*skaduunin" mitä trokarikin. Jos herää kello 8:55 aamulla saadakseen netin auki ja refreshin kyntämään eikä saa palvelun kautta lippua tapahtumaan, jo se itsessään pistää pännimään. Puhumattakaan jos ammattilainen samaan aikaan tekee homman ja käärii siitä tuohta. Sitten se kolikon kääntöpuoli tässä ovat ne tyypit, joille trokatut liput postitetaan "Nokian toimistolle", eli että ei oikeasti veny tuohon kello yhdeksään hereille koneen ääreen. Tai koe sitä elämänsä suurimmaksi prioriteetiksi. Sinä aikana jona se lippu pitäisi hankkia voi tehdä rahaa niin paljon päivätyössä että trokarin palveluiden käyttäminen on ajan- ja rahankäytön kannalta paras vaihtoehto.

Ahkerimmin keikkoja kyttäävät musadiggarit voisivatkin kaikki olla ihan päteviä trokarin hommiin, koska lipunvarausviidakossa toimii välillä kyllä omat lakinsa. Pitää tietää millainen mikäkin varauspalvelu on, onko jollain tietyllä palvelulla maine epävakaana, kannattaako juosta Stockmannin lipunmyyntipaikkaan ja jos kannattaa niin missä kaupungissa? Keikkalippubisnes on aina bisnestä, vaikka rahaa ei mukana olisikaan, ja varsinkaan näiden RHCP:iden suhteen en yhtään ihmettelisi vaikka joku trokarin kavereistakin ihan etukäteen pyytäisikin tyypiltä palvelusta/rahaa vastaan jättämään sivuun löytyneistä lipuista yhden tai kaksi lippua, jos kehtaa. Jopa minä saattaisin tehdä niin jos vaikka Daft Punk tulisi Suomeen (ya rite) ja tuntisin tyypin, jolla olisi ns. kredentiaalit kunnossa!

Hatunnosto lähtee myös Flow'lle, kun tasavertaisesti asiasta puhutaan, koska heidän uusi nimettyjen lippujen käytäntönsä onkin hyvä tsekata vaihteeksi tämän kokoluokan tapahtuman kanssa. Eri asia onkin - kuten mainittiinkin Tiketin toimesta - kuinka kovat lähisukulaisten sairauspiikit sitten iskeekin ennen festareita, ja millä resursseilla organisaatio seuraa tällaista toimintaa. Ja voiko asialle edes lopulta tehdä yhtään mitään? En minäkään trokareiden aiheuttaman ylitarkkuuden takia haluaisi joutua tilanteeseen, että en voisi keuhkopöhön saatuani myydä eteenpäin omia lippujani. Nimitarkkailu on ideana ehkä ainoa toimiva siten, että oikeat lait jätettäisiin rauhaan. Väärien profiilien luominen eri nimillä lienee kun terms of agreement -viidakon mukaan laitonta, ehkä myös kaverien nimillä otettujen tilien käyttö. Vaikkakin sekin olisi hankalasti todettavissa.

Hyvä uutisjuttu ennen kaikkea. Herätti mieleen myös sen ainoan kerran, kun minä trokasin lipun. Keikka oli Mewin Tavastian keikka vuonna 2005 heti And the glass handed kitesin julkaisun jälkeen. Kulta-aikaa, siis. Toinen keikka taidettiin laittaa pystyyn heti sen perään huikean kysynnän takia. Kysyin ystävääni etukäteen mukaan kuuntelemaan ja sainkin innokkaan keikkakaverin. Yhden (!) koneen äärellä sain kuin sainkin itseni läpi joskus seitsemän minuuttia yli yhdeksän, ja tilasin kaksi lippua. Keikka taisi olla loppuunmyyty kello 9:15, pari minuuttia oman tilaukseni läpimenon jälkeen.

Ja kuinkas sitten kävikään? Ystäväni heräsi unimaailmastaan pari viikkoa ennen keikkaa todellisuuteen - hän ei täyttäisikään kahdeksaatoista vuotta kuin vasta viikko keikan jälkeen! Pakko hänen oli siis perua, ja lippu oli edelleen minulla ja minun maksamani. Mitä kettua. Joudun menemään keikalle yksin ja minulla on ylimääräinen lippu eikä kukaan hyvä ystäväni ollut lähdössä paikalle. Ventovieraille en lippuja olisi halunnut tarjota.. joten miten kävi? Trokareille ainaisesti vihainen 19-kesäinen opiskelija joutui tarttumaan toimeen ja laittamaan huutonetissä uuden myyntiartikkelin esille viikkoja ennen keikkaa. Huutoja tuli ja paljon, ja parin päivän myyntiajan ja parin irssi- ja galleriakommentin tukemana voitto oli sievoinen. Lippu postiin ja myyntivoitoilla bussiin kohti keikkaa kun aika siihen koitti.

Muistan tapahtumasta sen, kuinka a) käteväksi pieni ruljanssi oli muuttanut lopulta tuon keikkamatkan, ja b) kuinka väärältä se silti tuntui. En muista ovh:ta keikalle mutta muistan tasan sen mitä toisen lipun ostaminen turhaan tarkoitti minulle: ilmaista keikkaa, ilmaista keikkamatkaa ja yhtä Crowmooria Tavastian hinnoilla. Taisi tulla siis yli tuplahinta siitä lappusesta sille tytölle, joka sitä odotti kärsimättömänä postilaatikkonsa vierellä. Vaikka kukkaro kiittikin, hyvältä tämä ei tuntunut. Varmasti minäkin olin hänelle vain yksi likainen trokari, joka elätti itsensä toisten keikkahimolla. Onneksi Mew veti lopulta niin ikimuistoisen keikan, että lopulta ruljanssista päällimmäiseksi jäi silti hyvä maku.. blogin otsikkokuvastakin sen ehkä voi päätellä. Ah, voi Mewiä vuonna 2005.. All the memories running through my head.

Lopputulema: ei koskaan enää trokausta. Ja pitää harkita kahdesti sitäkin, milloin lupaa etukäteen ostella lippuja kavereille "jotka saattavat tarvita". Yhden kerran oli ylimääräinen Flow-lippu ja se meni ei-niin-yllättäen tarpeeseen Dynamo-skenen sisäisesti. Arcade Firen keikan suhteen kävi kuitenkin niin, että lupasin hankkia parillekin kaverille liput samalla jos vain onni käy aamulla. Ja kun liput kolahtivat sähköpostiin, heräsin tällä kertaa itse ankeaan todellisuuteen - ei se Arcade Fire ollutkaan niin kuuma nimi. Tai sitten Senaatintorille mahtui ihan tolkuttomasti hipstereitä, koska keikka ei loppupeleissä myynyt koskaan loppuun. Ja minulla oli vielä ihan keikan h-hetkeen asti niitä ylimääräisiä lippuja, kun kaikki muutkin olivat saaneet lippunsa ihan omatoimisesti. "Palveluitani" ei oltu tarvittu. Se siitä palvelualasta, en aatellut jäädä.

Tick tick tock tick tick tock

2011-12-12T10:48:00.000-08:00

Jotkut biisit eivät vain jätä rauhaan.

Taustatarinana tämä. Katsoin elokuvan nimeltä Drive viime viikolla. Jostain syystä olen odottanut jo viikkoja, että pääsisin käsiksi tähän teokseen ja meinasin jo melkein unohtaa katsastaa sen ennen sen poistumista Finnkinon valikoimista. Mutta onni onnettomuudessa, ehdin kuin ehdinkin istahtaa alas ja nähdä jotain, mitä en hetkeen unohda. Ryan Gosling on vähäeleinen sankari/anti-sankari vähäeleisessä elokuvassa, jossa tekojen volyymi, aistikkuus ja raakuus asetellaan katsojan eteen kuin sushit suurelle lautaselle. Puhdasta ja koskettavaa väkivaltaa, tunnetta ja draamaa. Arvostan. Toi mieleen todella hyvällä tavalla Collateralin ja Running Scaredin. 2000-luvulla tehtyjä toimintaelokuvia 2000-luvun urbaanista synkkyydestä. Drive vienee näistä kaikista pisimmän korren kontrasteja korostavan ja pelkistetyn otteensa turvin.

Mutta se perhanan soundtrack! Mokoma on soinut päässäni nyt melkein kokonaisen viikon ja päätin, että ikään kuin "julistaudun häviäjäksi", jos se vielä tänkin viikon puolella vainoaa minua. No, tässä sitä ollaan. Uskomattoman kaunista elektronista musiikkia kyseessä. Sai pohtimaan myös jo pitkän aikaa sitten tehdyn (yli vuosi, hah) Tron Legacyn musiikkia, joka myös sykähdytti tyylillisesti mutta huonon elokuvan yhteydessä ei lunastanut paikkaa muistoistani pitkäksi aikaa, vaikka kuinka olivatkin saaneet Daft Punkin antamaan parastaan. Mutta Driven yhteydessä herää kysymys - kumpi on parempaa, kuva vai ääni? Kuuntelin näitä biisejä kotimatkalla Helsingistä öisessä bussissa. Olen tehnyt saman reissun lukuisia, lukuisia kertoa mutta harvoin on ollut niin aavemainen, taianomainen tunnelma Expressbussin penkillä käännellessä valotaulujen ja katuvalojen loistaessa. En ajatellut niinkään elokuvaa itsessään vaan elokuvan tunnelmaa, en tarinaa vaan kehyksiä. Musiikki loi nuo kehykset. Ehkä intensiivisimmät kuoret aikoihin.

Joulumaniaa dynkkyyn! Tavarataivas on pieni ja askeettinen.

2011-12-11T06:04:00.000-08:00

Sain viimeisen VTK-tutkintooni tarvittavan esseen valmiiksi viimein, kuukausien räpellyksen ja motivaatiopulan jälkeen. Lopputuloksena oli 23-sivuinen järkäle, josta olen varmaan ylpeämpi kuin aikoinani edes omasta kandintyöstäni. Tätä päätin juhlistaa käväisemällä pitkästä aikaa Helsingissä ystävien tupareissa ja hankkimassa melkein vuoden haaveilemani kahvipöydän koristeen. Ihan sama mitä maksoi, mun oli vain pakko saada tuo kermakko/maitotölkki! Jatta Lavin designia, oli vieläpä viimeinen laatuaan Designforumilla, joten en yhtään liian aikaisin antanut himolleni myöden. Vieressä myös ensi vuoden suunnat näyttävä kalenteri. En tiedä kuinka hyvin tuollainen toimii kiireisen elämän tahtiin mutta en vain voinut vastustaa! Petite!

Tänään on vapaapäivä. En ajatellut tehdä muuta kuin siivota, nautiskella mitä herkkuja lähikauppani sitten minulle osaakaan minulle tarjota. Ulkona sataa liikaa joten oikeaan kauppaan en jaksa vapaapäivänäni talsia. Illemmalla jatkan myös graduprojektia.

Leppoisaa. Ja pian tulee joulukin! Ei kyllä uskoisi.

Fokit-tyylisen maanantain pelastukseksi

2011-11-28T02:12:00.000-08:00

Uusi viikko ja uudet kujeet. Lunta ei mailla halmeilla ja ikkunat helisee myrskytuulen tahtiin, yhhh. Nämä levyt ovat siivittäneet minut tähän "valkoiseen" "unimaailmaan", jota vielä hetken marraskuisen harmaaksi Turuksi kutsutaan:

Scattered Trees. Popmattersin armottomista arvostelukourista hyväksyvän tuomion saanut bändi valloittaa taas minunkin sydämeni. Chicagon laitamilta kumpuava bändi, joka koki omien sanojensa mukaan uudelleenheräämisen yhden soittajan poistuttua traagisesti muille jamittelumaille. Syntyi erittäin kaunis, monitahoinen ja heleän melodinen rock-albumi "Sympathy". Kuuntele näitä tunnelmia!

---

Dungen. Kävin viime viikonloppuna rauhallisella stressisietolomalla ystäväni kanssa Tukholmassa. Näimme aivan loistavan pianovirtuoosin Ludovico Einaudin Södra Teaternissa ja olimme molemmat täysin myytyjä. Sopivasti kaupungilla oli myös monenmoista muutakin tarjottavaa, ja toisena lomapäivänä Dungen sattui vetämään keikan Söderin rannassa Strand-baarissa, joka muistutti todella symppiksellä tavalla Sosiksen ja Teviksen hybridiä kicker-pöytineen ja hämmentävine pohjapiirroksineen ja sisustuselementteineen (myös tylyt baarimikot included!) Ja keikka itse oli ihan uskomaton, vaikka spiikeistä monet menivätkin ikävästi pään yli kuin *whoosh*. Olin päättänyt hankkivani muistoksi keikasta joko sen albumin eli Ta Det Lugntin tai sitten uudemman Skit i Alltin. Uudempi tarttui kouriin, ja jännästi nyt lähes joka aamu on lähtenyt sillä käyntiin. Ah.

---

Big Wave Riders. Toinen niistä suomalaisista uusista bändeistä, joita on pitänyt jo kuukausien ajan pitänyt nähdä livenä, mutta ei niinkuin vain millän natsaa aikataulut yhteen. Pitääkö sitä oikeasti lähteä jonnekin kamalan Kehä Kolmosen sisäpuolelle että joskus osuu? No, joka tapauksessa näitä tyyppejä on toki hehkutettu jo vaikka missä, että tuskin tulee nimi kenellekään yllätyksenä. Mutta se mikä hämmensi tässä päivä pari sitten, oli bändin albumi Metelin nettikaupassa myynnissä.. ja miten! Reilulla kolmella eurolla tiukkaakin tiukempi, hehkutetun uuden bändin eka levy? Pohdin ehkä noin minuutin ajan, miten bändi voi näin halvalla edes laittaa tuotantoaan myyntiin. Ja sitten poistin teoksen "hyllystä" ja hämmennyin siitä, kuinka helppoa on lopulta ostaa niitä immateriaalisiakin biisejä kun tarpeeksi hyvä tilaisuus iskee vastaan. Ehkä nyt selviän siis ilman kansitaiteita ja muovikoteloa hyllyssäni. Ostetaan sitten keikalta paita tai jottai! Ja promotaan tällai julkeen itsetarkoituksellisesti vielä.

Kuvat: Bändien promomateriaalia

Kirjanmerkeistä kaivetut #1

2011-11-14T13:39:00.000-08:00

Lueskelin minimalismista sen pari sekuntia liikaa esseenkirjoittelun lomassa. Sain inspiraation hommaan, jota olen pidätellyt aivan liian kauan. Kirjanmerkkien järjestely. Ay caramba tuota linkkien sekamelskaa.. ja silti sieltä seasta löytyy turhan krääsän ja virheklikkausten lisäksi ihan mahtavia juttuja!

---

Marissa Nadlerin keikan jälkimainingeissa sain selailemaan etsyä. Nainen mainosti, että hänen levynsä ovat kaikki uniikkeja, koska hän teettää niille aina uniikit, käsintehdyt kansitaiteet. Herttainen asia jo sekin. Mutta vielä herttaisempaa oli parin klikkauksen päässä olleet puiset sateenvarjomagneetit. Aww. Hintaa on parikymppiä ja noita saa sillä kolme. Jos olisi rahaa heiteltäväksi asti, niin heittelisin tohon suuntaan! Hannoverilainen "snug studio" tekee tommosia, ja kaikkea muutakin kivaa ja yksinkertaista puusta on valikoimissa.

---

Sitten yksi synti. Olen syyllistynyt haaveilemaan tällaisista housuista. Bongasin muistaakseni joltain randomilta muotiblogilta nämä jonkun naisen päällä ja jossain päin aivojani kilahti, ja piti selvittää mistä nämä oikein on. Shampoodle oli vastaukseni - pieni ruotsalainen vaatemerkki. Netistä en kuitenkaan housuja ikinä osta, ja retail-listaa ei sivuilta vielä löydy. Onneksi näin, koska jos selvittäisin mistä noita saisi, menisin varmaan ostamaan moiset samantien. Jos vain löytyy miesten kokoja sopivia, ja kummiskin mun tuurilla löytyisi, kun on eritelty sellaisia nettikataloogiinkin. Ja sitten kaikki kaverit saisi hävetä kaduilla, ja joutuisin ottamaan tänne blogihistoriani ensimmäisen itseotetun muotikuvan ihan vain todisteeksi!

---

Sokerina pohjalla kaunista taidetta lähteestä, jota ei heti edes ymmärtäisi taidemuodoksi. Vai kuinka usein tiedostat katsovasi taideteosta, kun näet vaikkapa Tähtien sotien elokuvajulisteita.. tai Indiana Jonesin? Tiedät kuitenkin sen tietyn tyylin, jolla piirrettynä elokuvatähtien kasvot saavuttavat sen ainoan oikean ja ylvään hollywoodmaisen hohtonsa, ja sen tyylin isä on Drew Struzan. Törmäsin todella hyvään kirja-arvosteluun, joka syväluotasi miehestä tehtyä teosta "The Art of Drew Struzan", paljastaen todella paljon tästä elokuvahistoriallisesti tärkeästä hahmosta, jota en ennen ollut tiedostanut, ja jota en enää koskaan onneksi unohda. Arvostelun tekijä on itsekin aika etevä taiteilija, suosittelen tsekkaamaan hänen teoksiaan! Ne ovat varmasti tulleet vastaasi mitä erilaisimmissa yhteyksissä, et vain satu tietämään sitä vielä..

---

Ja mitäs vielä? Nooh.. tsekatkaa ihmeessä yliopistomme humanististen historianalojen laitoksen nettilehti hiiskuttua jos vähänkään tuntuu siltä, että voisi kiinnostaa! En ole törmännyt yliopistomme sisällä noin tyylikkäästi toimitettuun verkkosisältöön koskaan.

Ja koska musiikkia olen kuunnellut tätäkin kirjoittaessani..

Muistatteko, että tosta se kaikki lähti Little Bootsin kohdalla? Oi tuota luovuuden määrää, oli mahtavaa törmätä tähän pitkästää aikaa. Harmi, että en ole vähään aikaan kuullut hänestä mitään, vaikka breikkasikin albuminsa myötä ainakin Briteissä oikein kunnolla. Ehkä sitä uutta matskua vielä joskus bongahtaa taas eetteriin silmieni eteen. Sitä odotellessa on kuitenkin ainoa oikea Meddle. Voittaa kaikenmaailman rimpimpim-ranskaelektroremiksaukset. :)

Valitut palat: Tiistain täpärät

2011-11-01T03:35:00.000-07:00

Täpärästi vältin vielä ahkeroinnin löytämällä asioita, joita on pakko jakaa teille. Ei sen enempää, ei sen vähempää. Huomiota herättäneitä palasia sieltä sun täältä.

Tiesitkö että..

Kuva: Ragged Magazine

1. The Static Jacks on ihan kiva newjerseyläinen rokkipumppu? No en minäkään tiennyt, kunnes PopMattersissa arvostelivat tyyppien albumin. Tokaisivat, että vaikka tämä tuntuukin olevan ihan sitä samaa mitä kaikki ennenkin on ollut, niin silti jotain suurempaakin tästä löytyy, kun uudelleenkuuntelukertoja on kertynyt vaikka kuinka. Tästä vajavaisesti kiinnostuneena klikkailin Spotifyn puolelle kuuntelemaan pari biisiä (vanhalta ep:ltä).. ja mitä korvani kuulevatkaan?! Jacksien laulaja Ian Devaney kuulostaa mielestäni aivan Disco Ensemblen Miikkalta! Tietämättä sen enempää DE:n uusimmasta albumista, johon en lämmennyt lainkaan, eroa ei tietämättömässä päässäni ole näiden välillä. Toisaalta nyt hiukan innostuin, joten.. ehkä tämä on uusi mahdollisuus innostua molempien bändien musiikista, jos niin vanhan kuin uudenkin tuttavuuden suhteen uudet sfäärit odottaa? Siistiä. Ohessa hiukan Soundcloudia näiltä uusilta, Magic Recoveriesit sun muut on varmaankin jo tiedossa..

If You're Young by thestaticjacks

---

Kuva: Promo

2. Tamara Sky on aika kova DJ? En ole soitellut nyt mitään elektrolevyjä millään keikoilla yli vuoteen, joten kulutukseni rehellisen ronskin bile-wop-wopin suhteen kotioloissa on minimaalista. RSS:ssä bileblogit kokee inflaation, ja jostain syystä edes lempilapseni naurettavan-järjettömän-ihana-mashup ja ranskalais-vivahteinen-tilulilu eivät parhaimmillaankaan enää herätä samanlaista intoa kuin ennen. Mutta onneksi tartuin yhteen haasteeseen silti, kun kivojen kirkkaiden värien mainostaessa mulle Tamara Skyn uutta jotain miksausta päätin kokeilla.. ja ai että oli kova! Gasaffelsteinin läsnäolo ei ollut ollenkaan pienimpiä syitä alkuarvostukseen, mutta lähinnä se oli vain se gateway drug matkalla aukottoman kovaan musiikkifiilistelyyn. Iskin leikkisästi subbarit kaakkoon, istahdin päivän päätteeksi sohvatuolilleni ja umts umts. Tamara Skyn kaikki mixtapet löytyy täältä. Ohessa myös se tekele, joka minut herätti.

---

Kuva: Large Format Posters Blog

3. Toisen maailmansodan aikaiset propagandajulisteet on aika raflaavia? Jokin tuossa 1940-luvun tyylissä vain vetoaa muhun kovasti julistemuodossa. Haluaisin kovasti joskus jonkun tämmöisen asuntoni seinälleni, vaikka nyt on kyllä aikamoiset valintakarkelot menossa sen suhteen, mitä uuden asuntoni seinille kehystäen lykkään. Joten mahtaakohan riittää taulupaikat, vai meneekö joskus 20 vuoden päästä jonnekin kalastajamökin seinälle mauttomien hirvensarvien ja (ei tietenkään mauttoman) snapsilasikokoelmani vierelle.. aika näyttää! Linkin takana näitä paljon lisää.

---

Kuva: Kirsi Kukkurainen

Yle Teemalla on ihan huikeat teemaviikot menossa? Tietenkin sitä on tottunut Teeman ohjelmiston laadukkuuteen, mikä nyt tulee esim. Hitchcock-viikkoihin, viikko viikon jälkeen mielenkiintoisiin dokumentteihin, ja niin edelleen.. mutta nyt mennään ihan eri sfääreissä. Eilen tuli Esko Valtaojan alustamana Kubrickin 2001 Avaruusseikkailu, ja tuli hiukan syyllinen olo kun katselin sitä vain syrjäsilmällä.. sunnuntaina vuorossa oli sitä ennen jo Chaplinin klassikko Kaupungin Valot, joka on pitänyt katsoa jo vuosikausia. Jäljellä on kaikkea herkullista aina Komisario Palmusta Polkupyörävarkaaseen ja Blue Velvettiin.. älä vaan nuku tämän ohi, Palmu tulee esimerkiksi jo tänä iltana kello 21.. ja tsekatkaa kuinka hienoja nuo julisteet on! Hienoa työtä, Kirsi Kukkurainen.

---

Nyt luennolle, hop!

Luoteisrannikon ylivoimaa

2011-10-27T13:48:00.000-07:00

Kuva: Matt Braun

Löytyi ihan uskomattoman kova uusi tuttavuus. Viimeisestä tällaisesta onkin jo aikaa, joten visioimani lukuisan vanhan tutun uusien albumien tarkastelu jääkööt nyt tämän varjoon hetkeksi.

Nimi Mackintosh Braun painukoot lukijan mieleen. Vähän niinkuin tapauksessa Hall & Oates, nimen taakse verhoutuu kaksi miestä, herrat Ian Mackintosh ja Ben Braun. Braunin isä on soittanut rumpuja alun perin Hall & Oatesissa. Aika triviaa, mutta ainakin antaa osviittaa siitä, että hyvät on muusikkogeenit!

Tyypit ovat kyhänneet duonsa kasaan hyviä prokkiksia kuhisevassa Luoteis-Amerikassa, Portlandissa, jossa he löysivät toisensa sattuman kaupalla, kun Benin isä osti talon kiinteistönvälittäjältä, joka tunsi Ianin isän. Nauhat vaihtoivat omistajia ja tyypit totesivat varmaankin leffakäsikirjoituksiin sopivalla yhteisellä hetkellä, että notta jessus, tää toinen kaverihan on ihan nero! Ja siitä iski alkusävelet tyyppien musikaaliseen taipaleeseen, joka johti omatuotanto-albumiin, ja tuolta albumilta taas löysi yksi biisi tiensä Chuck-nimisen sarjan taustalle, ja yhtäkkiä kavereilla olikin Chop Shop -nimisen levy-yhtiön kanssa levysoppari. Heidän toisen albuminsa nimi on Where We Are, ja se on soinut mulla nyt pari päivää nonstoppina Spotifyssa. Aah! Niin parhautta.

Tyylillisesti Mackintosh Braun soittaa ilmavaa, positiivista synapoppia. Juuri sellaista, jota yksi tai kaksi kappaletta aina välillä soi jonkun ihan mitäänsanomattoman mainoksen tai tv-pläjäyksen taustalla, ja hetken ajan tulee sellainen fiilis että radiossa, valtavirtamusiikissa, jossain siellä "sieluttomassa musiikkiteollisuudessa" tehdään joskus oikein. Sliipattua mutta kaunista. Välillä tulee mieleen Ladytron (mutta iloisempana), välillä uudempi Pet Shop Boys (mutta eteerisempänä), välillä Kemopetrol (mutta selkeämpänä), ja yllättävän paljon itseasiassa myös Röyksopp parhaimpina päivinään kumpuaa samanlaista energiaa. Sopivuus pimeneviin syysiltoihin 10+. Albumi löytyy kokonaisuudessaan Spotifystä, ja tässä pari kovaa erikseen!

Comment te dire adieu?

2011-10-11T11:58:00.000-07:00

Hei, olen Tatu, ja olen scrobblaus-addikti.

En muista milloin ja miksi aloitin scrobblauksen. Tästä on varmaan niin monta vuotta suurinpiirtein kuin siitä hetkestä, kun löysin internetistä maailman, jossa maailman jokainen biisi vain odotti ottajaansa. Audiogalaxyn ja Soulseekin kaltaiset p2p-palvelut avasivat taivaan minulle, ainakin mitä j-rokkiin tuli. Sittemmin musiikinkuunteluni avartui anime-tunnarien ja ysärimeikkityyppibändien vanavedessä myös oikeaan (tm) musiikkiin, ja jossain vaiheessa aloin arvostamaan tietoa siitä, mitä kaikkea oikein kuuntelinkaan lopulta. Olin tilanteessa, jossa oli hauska huomata tiettyjen bändien vain soivan toisia useammin. Audioscrobbler tuki harrastustani. SItä oli mukava seurata musiikin sivussa.

Armeijaan astuessani ymmärsin ensi kertaa, että kyseessä voisi olla elämään vaikuttava tekijä. Ostin itselleni halvan mp3-soittimen auttamaan Gyltön luolastossa selviämistä, ja yhtäkkiä olikin ongelma, kun kuuntelin musiikkia vain ja ainoastaan sen kautta. Oli kuitenkin jotenkin todella tärkeää antaa itseni - ja ehkä ulkomaailmankin - takia todenmukainen kuva niistä biiseistä, jotka tekivät minulle alkuvuoden 2006 soundtrackin. Oli Audioslavea ja jonkun verran hideäkin. Paljon kaikenlaista dynamo-musiikkiakin, niinkuin turkulaiset ehkä tunnistavatkin tietynlaisen musiikin. Tämä jo ennen aikaa, jolloin edes tiesin kyseisestä paikasta mitään. Mutta ei se niin vakavaa ollut. Kotona sitten vaan volat mutelle, että saattoi laittaa intin playlistit jyräämään myös bittiavaruuteen, eikä samalla tullut "tupla-altistumista". "Kauheen kätevää!"

Mutta vuosien saatossa kävikin niin, että (nyt jo LastFM:ksi muuttunut) scrobblaus sitoi musiikin kuuntelemista enemmänkin kuin tuki ja vapautti sitä. Palvelun bändisuositukset piti orjallisesti käydä kuuntelemassa läpi, ja vaikka sieltä paljon hyviä löytöjä löytyikin, oli kuuntelutavat ehkä jo liiankin kiinni masiinassa. Profiilia tuli päiviteltyä entistä enemmän. Graaffeja tungettua sivupalkkiin. Satunnaisten tuntemattomien tilastoihin ei kauhean usein sentään tullut sorruttua, mutta kavereita tuli seurailtua. Lähinnä ärsytti, kun selvästi jotkut eivät osanneet pitää AS:ää koko ajan päällä, kirotut! Tosin itsekin välillä tuli sorruttua poistelemaan omia soittoja.. varsinkin väärin-tägättyjä biisejä! Ne oli ihan kauheita. Tässä vaiheessa kierreltiin myös jo keikoilla koko ajan, useimmiten yksin (kun kukaan kaveri ei tuntenut omia lempibändejä), soiteltiin DJ:nä siellä sun täällä, ilahduttiin kun tyttöystävä tai lähipiiri kuunteli milloin mitäkin obscurea settiä, jonka itse joko tunsi (yhtenä harvoista) tai oppi vasta tuntemaan. Opeta minulle joku uusi kiva bändi, ja ansaitse kunnioitukseni. Ihan älytön motto, mutta joskus se meni näinkin.

Ja nyt ollaan vuodessa 2011, ja takana on paljon kulutuksesta puhki kuluneita bändejä. Kipeitä muistoja ja haikailua aikaan, jolloin vain saattoi kuunnella musiikkia ilman paineita. Jokainen yhtye on ladattu täyteen ennakko-oletuksia. Tietyllä tavalla mikään ei tule enää ilman stereotypioita. Kuuntelen jazzia, ergo en jaksa kuunnella angstisia lyriikoita, tai oikeastaan mitään lyriikoita. Kuuntelen Wilcoa ja Spoonia, ergo mulla on runopoikamoodi päällä ja puran pahaa oloani altsukantrifiiliksissä. Kuuntelen heviä, ergo olen todella vihainen ja tätähän ei kauaa kestä, eikä bändin nimi kauaa vilku LastFM:n statseissa. Turhaa touhua tiedostaa jokainen kuulemansa biisi jonain muuna kuin.. no, hyvänä musiikkina, jota haluan juuri nyt kuunnella. Enkä tee enää loppujen lopuksi paljoakaan sillä tiedolla, mitä musiikkia olen kuunnellut minkäkin elämänvaiheeni ajan. Muistan sen kyllä sitten, kun Se Biisi paukahtaa soimaan ja muistot tulvivat mieleeni.

Musiikin ei pitäisi olla suoritus, ei saavutus, eikä varsinkaan numero missään listassa. Kuinka kauas olenkaan matkannut siitä ajasta kun löysin Audiogalaxyn kautta SIAM SHADEn koko tuotannon, ensimmäisiä demoja myöden. Keräilin innoissani kaikki mp3:t talteen, enkä kuitenkaan luukuttanut niitä ekoja demoja kuin aniharvoin. Eivät ne niin hyviltä kuulostaneet eikä minulla ollut tarvetta kertoa niiden biisien olemassaolosta ulkomaailmalle. Asiat olisivat ehkä nyt toisin.

Ja siksi poistinkin LastFM:n tunnukseni. Oli se ollutkin jo käytössä jostain vuosista 2004-2005 asti. Niin olen luopunut myös Audiogalaxyn ja Soulseekin käyttämisestä, aikoja sitten. Winampin Auto-generated playlisteistä puhumattakaan. Aikansa kutakin.

Moimoi, LastFM, hyvästi scrobblaukset!

Kuvat #1 #2

Let it fade

2011-10-08T06:39:00.000-07:00

Kuin Florence Welch laulamassa iltasatuja varhaisteineille positiivinen syöpädiagnoosi kädessään. Pakkohan sitä on jotenkin keksiä vertaus, joka kuvaisi parhaiten artistia, joka kolahtaa uskomattoman hyvin ja muistuttaa paljon erilaisista tunteista, peloista ja piilevyyksistä. Zola Jesus -nimellä laulava vuonna 1989 syntynyt Nika Danilova iskee syysmasennuksesta kärsivään kuin tuhat akupunktioneulaa oikeisiin ja vääriin paikkoihin. Värisyttävä kokemus.

Juuri julkaistu uusi albumi Conatus löytyy Spotifystä, kuten myös monet vanhemmat tuotoksetkin. Lämmin, tai ehkäpä näin syystuulien saattelemana viileänkarhea suositus. Kiertelee muuten Eurooppaakin pian, tietenkään astumatta Saksaa lähemmäs Pohjoismaita, ainakaan mikäli on LASTfm:ää uskominen. Hmph, tietäisipä vaan sen tilauksen määrän jota hänen musiikilleen täällä olisi!

Valitut palat lokakuun pimeisiin

2011-10-06T01:43:00.000-07:00

Michael Murphyn taideteokset pysäyttivät minut paikoilleni RSS-tulvan keskellä. Kuka muistaa ne Heurekasta ostetut metallipiikkitaulut, joihin sai upottaa kätensä ja sen jälki jäi siihen? Ihan mainiota, että näitä muistoja verestetään taiteella. Vielä vakuuttavampia ovat kuitenkin noi "monikerroksiset" roikkuvat potretit. Illuusio on täydellinen. Lisää kuvia täältä.

---

En ole vieläkään ehtinyt tehdä kaikkien olat varmasti kohahduttavaa Vancouver Canucks -päivitystä uuden kauden alkuun. Syytän tästä muuttoani, joka on laittanut kaikki opiskelutkin melkein viikon tauolle, puhumattakaan muutonjälkeisestä flunssasta.. mutta jotain jääkiekosta. Tässä on todellinen tosifania ylistävä tarina. Fantasia, josta tuli totta. Jacob Barrette oli yksi Ottawa Senatorsien fani muiden muassa mutta hänellä oli myös idea ja unelma, jota varten hän oli valmis panostamaan uskomattoman määrän aikaa ja vaivaa. Intohimoinen jääkiekkofani kyllä tietää, mistä tässä puhutaan. Mutta Jacobille kävi ehkä hiukan toisin kuin skeptikko olisi luullut. Hän suunnitteli ruohonjuuritason kampanjan uudeksi Vintage-tyylin pelipaidaksi. Ja pallo lähti kuin lähtikin pyörimään, ja lopputulos näkyy pelaajien ja fanien päällä tällä kaudella. Jacobin unelma toteutui. Ihan uskomatonta!

Ai niin, projektista on toki uutisoitu seuran kotisivuillakin (josta kuvakin on!), mutta vielä vakuuttavampaa on ymmärtää keskusteluforumien kautta, mitä kaikkea tähän matkaan on mahtunut. Mahtava Jacobin itsensä, alias Jerk Storen aloittama viestiketju HFboardsilla löytyy täältä. "Read it and weep."

---

Jotain pientä mutta nokkelaa. Vihaan itse sitä kuinka Applella yksi asia ei onnistu sitten niin millään - nimittäin gif-tiedostojen katselu kunnolla esikatselussa. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta giffi taas on jotain vielä parempaa kuin sananlasku antaa ymmärtää. Niin pieneen tilaan saa parhaimmillaan niin paljon sanottavaa, tunteita ja muistoja. If we don't, remember me on ehkä hiukan teatraalisesti nimetty tumblr-blogi, mutta niin toisaalta ovat klassikkoelokuvista tehdyt animaatiotkin hienoja. Pysäyttäviä hetkiä. Jokaisen sellaisen elokuvan kohdalla, jonka itse on nähnyt, ymmärtää kyllä todella hyvin, miksi juuri se kohta on valinnaksi päätynyt.
---
Ja vielä musiikkisuositus. Kunhan Wilcon uuden albumin kuuntelulta ehdin, kuuntelussa on ollut myös mies nimeltä Mike Levy, taiteilijanimi Gesaffelstein. Ei ole julkaissut koskaan kokopitkää albumia, vain todella hyviä EP:itä. Koukkuuntumiseen ei vaadittu kuin yksi youtube-video. Tuotantoa löytyy monta kiekausta Spotifystä. Eikun hurmaantumaan, ellei jo videon badasserismi vakuuttanut.

Status update, muistio, tweet, tai joku vastaava esitys FB:stä

2011-09-26T08:12:00.000-07:00

Facebook on noussut tuhkasta.

Kauan eläköön Facebook!

Kaikki tietävät varmasti, mitä kaikkea Facebook tulee tekemään lähipäivinä, viikkoina ja kuukausina. Yhtiö vastasi Google+:n haasteisiin, ja lakkasi edes pintapuolisesti salaavansa tapansa integroida behemottiinsa kilpailijoidensa kaikki parhaat palveluominaisuudet. FB vie kaiken nyt äärimmilleen ja mullistaa kaiken - enää ei tarvitse harmitella sitä, että ei ole aikoinaan päivitellyt FB:tä jo kehdosta käsin, koska Timelinen avulla voit kertoa "meille" aivan kaiken elämäsi kaikista vaiheista! Voit myös kuunnella musiikkia huolestumatta siitä, että kaverisi eivät välttämättä tiedä mitä biisiä juuri nyt jammailet. FB kertoo senkin, Spotifyn välityksellä. Sen sijaan, että seuraisit pääsivulta tapahtumia, vieressä on myös toinen, nopeampi, reaaliaikaisempi tracker/ticker/ihansama, jonka kautta tiedät aivan heti aivan kaiken kaveriesi liikkeistä! Kaikki on tehokkaampaa kuin ennen, ja voit elää entistä tehokkaammin verkossa.. tai siis, tässä vaiheessa ainakin minä hiukan hätkähdän. Tietenkin kaikella tällä on varjopuolensa. Mitä syvemmälle palvelua mennään, sitä enemmän ihmismäisyyttämme pelissä.

"Sinä et ole koje, messuaa myös Jaron Lanier. Mutta harvalla on aikaa ja energiaa ilmaista itseään omintakeisesti. On helpompi tyytyä naputtelemaan lyhyt tiedonanto pieneen laatikkoon: What's on your mind?" (Näkökulma: Ohjelmoi, tai tule ohjelmoiduksi (YLE))

"Cubrilovic kertoo blogissaan tutkineensa Facebookin evästeitä ja huomanneensa, että aina kun hän vieraili sivulla, jossa oli joku Facebook-sovellus kuten tykkää-painike, lähettivät evästeet hänen Facebook-tietonsa. Yhteisöpalvelu tietää siis aina, millä sivuilla käyttäjät liikkuvat, eikä tätä pysty estämään kuin poistamalla evästeet selaimesta joka kerta, kun kirjautuu ulos Facebookista." (Yksityisyytesi on vaarassa: Facebook tietää mitä teet, vaikka kirjautuisit ulos (MikroPC))

" Facebook often claims that all users have consented to the use of their personal data. But in reality facebook users know that facebook is more of an “opt-out”-system: If you do not change all the preset privacy settings most personal data will be visible without restrictions. Users that do not want this have to struggle with endless buttons and settings. This oftentimes means that the more privacy a user wants, the more clicks and the more care for every detail is necessary. Older or inexperienced users may not even be able to do so. New functionalities are activated automatically without proper information of the users." (Europe Versus Facebook: Objectives)

"I want to take a step back and look at Zuckerberg’s Law, which was referenced during the f8 keynotes. The law goes something like, “the amount of information you share online doubles every year”. And, given the features Facebook just launched, this seems like it will certainly be the case (or perhaps even an understatement).

Thing is, I’m not sure Facebook or its users are ready for that surge in sharing. Between Twitter and Facebook, I think I’m approaching my limit for how much shared content I can consume on a daily basis. Hell, sometimes I find myself getting annoyed at certain friends for sharing too much. Which means Facebook needs to get much better at identifying the content that I’ll find interesting." (Clinging to Friction: Some Thoughts on Facebook's f8 (TechCrunch))

Pohdin näitä asioita pitkään ja hartaasti. Aina välillä noin muutaman minuutin pitkin päivää, juuri twitteriin sopivissa 140 merkin sykähdyksissä. Olen tehnyt sitä oikeastaan nyt monta päivää putkeen, ja olen tehnyt havaintoja, kiitos ystävieni. Yksi tuttavani kommentoi FB-statuksessaan, että häntä ei niinkään ärsytä tämä orwellimainen kehitys niinkään kuin esimerkiksi valvontakamerointi, vaan lähinnä ihmisten vouhkaaminen aiheesta. Toinen tuttavani kommentoi FB-statuksessaan, että taas kerran ihmiset hajoilevat ja parin viikon päästä kaikki ovat tottuneet muutokseen. Eräs hyvä ystäväni herätti ajatuksia FB-statuksellaan kysyessään, kutsuisivatko ihmiset häntä juhliin mikäli hän ei olisi FB:ssä itse. Monet sanoivat sen tekevänsä, mutta esimerkiksi juhlien muutoksiin sun muihin olisi toki helpompi tarttua FB:ssä kuin sitä ilman. Harvinaisen totta. Oikeasti kaikki nämä asiat ovat aina totta, ja sekös minua nyt oikeasti hirvittää.

Tein uusimmasta Timeline-päivityksestä FB-statuksen Facebookkiin ja sain kolme tykkäystä aiheesta. En ole kuitenkaan avannut suuta aiheesta kenenkään kanssa kasvotusten. Aika ufo-juttuhan se olisi käydä aiheesta keskustelua muualla kuin tapahtuman päälähteellä, netissä! Hah.. Tunnun olevan tietyllä tavalla yksin asiani kanssa, koska toisin kuin hyvä ystäväni, minä en edes uskaltaisi ajatella sitä, kuinka riisuttua elämä ilman FB:tä olisi. En nyt tarkoita käytön vähentämistä järkevämpään määrään, vaan ylipäätänsä elämää täysin ilman FB:tä.

Kuinka moni muistaa edes aikaa ennen tätä sosiaalisen median lippulaivaa? Miten suosittelimme ja keskustelimme painavista aiheista kavereidemme kesken? Varmastikin olimme pimennossa hyvin monilta uutisilta, mutta kenties keskustelimme niistä harvoista meidät tavoittaneista aiheista perusteellisemmin. On pysäyttävää ajatella, kuinka harvoin sitä nykyään ylipäätään argumentoi tai keskustelee päivän kuumista aiheista. Ellet ole sitten omaksunut kepeää elämäntyyliä kahvilassa töitään tekevänä urbaanina ihmisenä, jonka ympärille ihmiset kerääntyvät pohtimaan elämän menoa sitcom'maiseen, mekaanisesti soljuvaan tyyliin. Joka päivä. Tämä on utopiaa, tietenkin, mutta osaksi FB:n kaltaiset palvelut ovat aikaansaaneet virtuaalisen maailmankylän, jossa tämä teoriassa toteutuu. Voit jakaa niin monta mielenkiintoista uutista ystäviesi kanssa kuin vain haluat ja saada samalla mitalla takaisin. Musiikkia, elokuvia, sattumuksia päivästäsi, tunteita, flunssasi statuksenkin, tottakai! Mutta mitä tässä sitten menetämme? Miltä elämämme vuonna 2011 näyttäisi vaikka vuoden 2006 silmin? En osaa vastata kysymykseen. Niin kuin sanoin, en enää muista vuotta 2006.

Emmekä ole edes vielä puhuneet pahan silmästä, itse Zuckerbergin johtaman liikeyhtiön pahoista taipumuksista kerätä tietoa ihan vain silkkaa pahuuttaan, pirunsarvineen ja hiilihankoineen! Itseasiassa tämä näkökulma ei minua juurikaan pelota, mutta periaatteessa on toki hankala ymmärtää maailmaa, jossa jokainen tekemäni siirto päätyy jonkin vanhassa paperitehtaassa hurraavan palvelimen uumeniin. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ihmiselämien integroituminen muutaman suuryrityksen mainoskoordinointihaaviin on tietenkin huolestuttavaa, ja näillä näppäimillä ihan peruuttamaton muutos, sille ei enää voi mitään. Eri asia on se, että voiko asiaa nähdä myös positiivisena mahdollisuutena, kun normaali nettipulliainen (tm) alkaa tiedostamaan tietoverkkojen salakavalan luonteen ensimmäistä kertaa. Toivon mukaan voi, ja toivon mukaan näin käykin, koska mitään muuta keinoa todeta systeemin olevan haavoittuvainen ei juurikaan ole. Some on tullut jäädäkseen. 2000-luvun Ihminen on luotu kommunikoimaan ja elämään verkossa, ja tuossa verkossa on aina entiteettejä, jotka haluavat tehdä tulosta ja rahaa. Sitä tuottoa ei tietenkään lypsetä meistä kuin Matrixissa energiaa konsanaan, mutta periaatteen tasolla meistä se raha on aina lähtöisin. Meille myydään tuotteita meidän avulla. Power by numbers, profit by power. Facebookin käyttäjiä on ihan tol-kut-to-mas-ti.

Minulla ei ole tähän päätteeksi minkäänlaisia vastauksia enkä todellakaan julista FB:stä luopumista. Joitain päätöksiä olen kuitenkin huomannut tekeväni ihan tiedostamatta, reaktiona viimeaikaisiin tapahtumiin:

1) Olen poistanut Tickerin Facebookistani kivalla Chrome-laajennuksella. Päätin tietoisesti, että en halua olla paikalla seuraamassa moisen palvelun kehitystä osaksi maailmaa, ihmistä ja itseäni. Koska Facebook ei itse anna minulle mahdollisuutta tähän, tämä teko tuntuu ennen kaikkea vastarinnalta, vaikka loppujen lopuksi mikään ei ole muuttunut!

2) Riisuin turhat tiedot itsestäni pois FB:ssä. Koska jokainen bändi, leffa tai TV-sarja, jota tykkään/seuraan/vannon fanittavani, ymmärtää johtaa tästä tiedosta minulle "henkilökohtaista" mediasisältöä, on selkeää, että minimalisti voittaa. Spoon, Wilco ja Ultra Bra saavat jatkaa spämmäämistä, ei haittaa minua. Mutta kuitenkin Last.fm:n ja Movielensin kaltaiset palvelut, irrallisena Facebookista, toimikoot edelleen minulle kivoina fandom-kanavina ja ajantuhlausmekanismeina. Ovat toimineet ihan hyvin ilman FB:n läsnäoloa ennenkin, ja toimivat edelleen.

3) Käytän surutta uutta Subscribe-ominaisuutta puhdistamaan FB-seinäni turhista asioista. Pakko siis sittenkin myös jossain kohtaa nostaa hattua tämänkin päivityksen ansioille. Ennen ne ihmiset, joiden asioista en välttämättä jaksanut olla perillä, enkä halunnut jakaa heille kaikkea tietoa omasta elämästäni, olivat FB:n termistöllä jonkinsortin ali-ihmisiä, rajattuja tapauksia, joilla ei ollut potentiaalia minun täydelle huomiolleni. Aika arvelluttavaa. Nykyään on helpompaa vain päättää, että minä luen vain niiden ihmisten päivityksiä, jotka oletusarvona kiinnostavat. Jos unohdan hetkeksi jonkin tyypin olemassaolon, ja totean että "no mennäänpäs pitkästä aikaa tsekkaamaan hänen kuulumiset", Facebook ei ole ansainnut ryöpytystä tämän unohduksen takia. Palvelua on kiva manipuloida toimimaan enemmänkin normaalin kanssakäymisen säännöillä kuin päinvastoin. En minä joka päivä ennen FB:tä varmastikaan soittanut 400 ihmisille ja kysynyt heiltä mitä heille kuuluu. Ja tässäkin FB:n käytön esimerkissä ollaan vielä kaukana normaalista kanssakäymisestä. Aika sfääreissä ollaan.

4) Teen sosiaalisen testin, ja kutsun ihmisiä tupareihini ja synttäreilleni puhelimitse, niinkuin ensisijaisesti. Aion myös rekrytä muuttoapua ensi viikonlopuksi ilman FB:tä. Jos minulla ei ole vieraaksi haluamani ihmisen puhelinnumeroa, tai en näe häntä niin usein jossain luonnostaan että tieto tälle välittyisi ilman FB:n ihmeulottuvuutta.. niin onpahan siinä sitten pohdittavaa. Kysyn ehkä chatissa hänen puhelinnumeroaan! Todennäköisesti tällaisiakin ihmisiä voi olla muutama, koska niin pitkälti jotkut ihmiset pyörivät ympäristössämme ja antavat meille paljon keskusteltavaa, pohdittavaa ja sitä oikeaa sisältöä elämäämme, vaikka se ympäristö olisikin "vain" virtuaalinen. Huomasitteko muuten, että sanoin sosiaaliseksi testiksi tilannetta, jossa kutsun ihmisiä luokseni puhelimella? Hämmentävää.. ja jumpe kun alkaa pää sattumaan tämmösiä pohtiessani.

Kylläpäs on tyhjä olo. Viimeistelen tämän aivopierun kuitenkin asiaan kuuluvalla tavalla. Linkitän tämän pohdinnan faseen, ja sitten tällai cross-referencenä kehun täälläkin uutta Wilcon albumia, joka on viikkojen tehokuuntelunkin jälkeen ihan yhtä kova kuin ennenkin. Älkää uskoko eetterin haukkumasanoja, timanttia se on, TIMANTTIA! (Lähde: Mun FB-status)

Kuva #1 #2

You know what to do Spotify!

2011-09-02T00:49:00.000-07:00

Spotify on kokenut perustavanlaatuisen muutoksen. En tiedä millä sen selittää - onko integroinnista LAST.fm:n kanssa jotain konkreettista hyötyä, onko soittolistojen sisältö otettu hyötykäyttöön vaiko ihan vain tarjonta ja järkiperäinen mainonta parantunut laadullisesti?Joskus vielä noin vuosi sitten naureskelu "What's New"-mainosten sisällöstä oli tuttu juttu. Siellä pyöri ties mitä 60-luvun klassikon uusia kokoelmia tai parhaimmillaankin sitä viimeisintä radiopoppia. Tämä Spotifyn radion käyttökelvottomuuteen rinnastettuna johti siihen, että palvelun ainoa tarkoitus oli olla välittäjä. Uusien levyjen arvostelut luettiin jostain muualta, ja sitä kautta tiesi mitä etsiä, mihin tutustua ja mihin ihastua. Spotify ei tarjonnut muuta kuin tyhjän paletin, joka piti täyttää muualta tulleella inspiraatiolla.

Mutta mitä silmäni näkevätkään nyt! Olen löytänyt monenmonta uutta hyvää albumia lähiviikkoina ja -kuukausina ihan vain siten, että katselen mitä Spotify minulle etusivullaan tarjoaa. Tuttuja bändejä, joilta on ilmestynyt uusia levyjä, uusia sinkkuja, uutta kaikkea. Bändejä, joiden nimet kyllä sanovat jotain mutta joita en tunnusta koskaan kuunnelleeni. Nyt ne ovat siinä niin, ja miksipä en antaisi mahdollisuutta yhdellä klikkauksella. Lopputulos?

Yuksek. Yuksekin uusi albumi ei olisi päätynyt tehosoittooni normaalisti siksi, että edellinen oli niin nopeasti kulutettu puhki. Suorastaan tympeän nopeasti ahmin yhden levyn noin parissa viikossa ja sen ensijännitys ei vain koskaan enää palannut. Mutta! Uuden levyn kappale "On a Train" on ihan uskomattoman tarttuva, jotenkin vielä osuvampi kuin edellisen albumin "Extraball", joka sai innostumaan siitä edellisestä albumista. Silti tietty sinkkubiisitakertuminen edelleen tuottajasta maistuu läpi. Mutta ehkä lähestyn tällä kertaa Yuksekiä realistisemmin, enkä koita tehoturruttamisella upottaa Living on the Edge of Timea. Jota mulle lahjakkaasti tarjoiltiin "What's New"-osiossa. Tänne päin!

Stephen Malkmus & The Jicks. Voi että, kun en ole koskaan elänyt mitään Pavement-vaihetta. Sama juttu Sonic Youthin ja Pixiesin kanssa. Jonkinlainen peruuttamaton tyylivirhe kun nämä klassikot eivät vain ole koskettaneet tarpeeksi, että väittäisin tietäväni yhtyeiden taustoista yhtään mitään. Silti Popmattersissa tämä Malkmusin viimeisin albumi ylistettiin aika korkealle. "Riippumatta siitä mitä kaikkea mahdollista Malkmus tähän asti on tehnyt, tämä levy on uutta ja mielenkiintoista häneltä", luin jotain tähän malliin, ja mietin että hyvä, ehkä meikäläinen kehtaa lähteä tähän kyytiin hetkeksi ja annan Stephen-sedän taas istuttaa minut tuolilleni takas ja korvat hörölle. Ja sieltähän se mokoma albumi, Mirror Traffic, löytyi ensimmäisenä kun Spotify naamaani ponnahti noin tunti pari tämän päätöksen jälkeen. Etusivulla. Rihanna vierestä. Kuuntelujonoon hop!

Bombay Bicycle Club. Hauskaa ja näppärää brittiläistä pop-musiikkia. Kuvaus sopii ehkä noin miljoonaan bändiin. Silti todella moni tuttava on hehkuttanut bändiä vuosien saatossa, ja minä se vaan nyökytän päätäni parin biisikierroksen verran ja unohdan sen taas. Ei ole vielä mitään tiettyä täkyä, perimmäistä olemusta, joka saisi minut takertumaan näihin tyyppeihin. Sama ongelma taitaa olla myös Two Door Cinema Clubin ja esimerkiksi Cold War Kidsin kanssa, enkä tiedä johtuuko se bändien samankaltaisuudesta vaiko mistä. Jos olisin musiikkikriitikko ja kuuntelisin musiikkia vielä samanlaisella rutiininomaisella innolla kuin ennen (paradoksi?), osaisin vastata, mutta ei ole enää minun ongelmani. Mutta näiltä tosiaan tuli uusi albumi ilmoille, ja tällä kertaa jäi jotenkin pysähtyneempi fiilis, mieleeni vaikuttuneempi fiilis, kuin ennen BBC:n äärell. Kiitos kuuluu toki Spotifylle siitä, että työnsi tämänkin nimen taas mieleeni. Enkä muuten nähnyt missään RSS-feedissäni pressiä uudesta albumista! Musiikkikriitikoiden roolin syrjäyttäminen? Check.

The Head and the Heart. Tämä oli jonkinsortin iso juttu vappua edeltäneellä viikolla Seattlessa. Levykauppojen uutuus-hyllyt tulvivat levyä, jonka kannessa pällisteli lampaanpäinen tyyppi joku naikkonen kainalossa, ja bändin nimikin tuli vastaan, ja olin että mjaah mikäs siinä. Siinä vaiheessa olin tosin innostunut vain The Cave Singersiin, hullaantuneena ihana Johnin live-keikasta, ja ihmettelin edelleen Kellarissa-nimistä tuottajanaikkosta Vancouverin jäljiltä. Miten voi olla tämmönen suomalaistaustainen elektronaikkonen päätymässä indie-lehtien sivuille Kanadassa, samalla kun kukaan Suomessa ei käsittääkseni puhunut hänestä mitään? Lammaspää unohtui. Vaikka kuuntelinkin albumia jopa ihan kokonaisen yhden kerran ja olihan se ihan hyvä.

Mutta sitten tuttavani kuukausia myöhemmin heitti Facebookkinsa seinälle hehkutusta uudesta yhtyeestä, ja hei! Siellähän se oli taas, lampaan pää! Ja yhden klikkauksen päässä tuo albumi oli taas. Ja siitä alkoi tehokuuntelu, ja pohdin, että olisinkohan tutustunut tähän yhtyeeseen ihan vain tätäkin kautta? Juuri edellisellä viikolla sama kaveri hehkutti tasan samaa esitystä Flow'n jäljiltä, joten tuskinpa tätä makujen yhteväisyyttä olisi voinut jättää huomioitta ja olla antamatta mahdollisuutta. Nyt ehkä Seattlessa käväisy ehkä hiukan vain kiihdytti tutustumistani siihen kunnolla. Eli sillä saralla se matka ei edes lopulta vaikuttanut löytöön mitenkään. You don't have to go to the source anymore. Hämmentävää. Mutta ai kun hyvää!

---

Ja muuten, suosittelen teille lopuksi vielä erästä kirjaa ihan täysillä! Sain viimein luettua sen yhden itselleni sallimani kirjatuliaisen Seattlesta, ja loppua kohden sitä ei vain voinut laskea käsistä. Vaikka kappaleformaatti olisikin ihan hyvin sen sallinut, kyseessä kun ei ollut mikään dekkari cliffhangereiden kera. Lyhyenä saatteena tämä kysymys: Mikä yhdistää Neutral Milk Hotelia, Spoonia, The Arcade Firea ja The Magnetic Fieldsiä?

Kirja kertoo aivan alusta alkaen tarinan levy-yhtiöstä, joka on nykyään aika monen valveutuneen musiikinkuuntelijan tietoisuudessa ihan Suomessakin saakka. Yhtiö kuitenkin aloitti vaatimattomasti yhden pikkukaupungin bändin basistin makuuhuoneesta ja vain siksi, että tyypit saisivat levittää tuttavapiirinsä musiikin ilosanomaa ympäri maata. Levy-yhtiön nimi oli ja on Merge Records. Omassa levyhyllyssäni heiltä on varmaankin noin kymmenkunta mestariteosta. Jotenkin hellyttävää lukea kirjaa, jonka lukuisissa kuvissa levy-yhtiön perustajat pakkaavat levyjä jonkun kämpän lattialla, jollain sivulla kun taas vilahtaa pienenpieni kynäntynkä jolla on pidetty kirjanpitoa. Ja tarinat ovat lukuisia, värikkäitä ja äärimmäisen mielenkiintoisia. Bändikaverit, suurten levy-yhtiöiden mogulit, managerit, nykyiset suuret rock-tähdet, kaikki avaavat sanaisen arkkunsa, ja tarinan kaari on aivan mahtava. Siistiä! DIY go go!

There is something fresh in the air, still

2011-08-23T10:09:00.000-07:00

Tällaisia merkittäviä löytöjä MP3-soittimeen ja tietokoneen kaiuttimiin on valunut tässä lähipäivinä:

Florence + the Machineltä on tullut viimein uusi biisimaistiainen, nam!

---

Marissa Nadlerin uusi albumi Marissa Nadler on mielikuvituksettomasti nimetty mutta todella tunnelmallinen ja tehosoitossa, löytyypi myös Spotifystä. Tämän lisäksi naikkonen tulee kaikista maailman kaupungeista juuri Turkuun Suomen-kiertueensa yhteydessä, jee! Liput Dynamoon 15. lokakuuta järjestettävälle keikalle tullee myyntiin 8raidan kautta, vaikka tänään niitä ei vielä siellä ollutkaan.

---

Sivusto nimeltä Musicovery toimii yllättävän hyvin yksinkertaisen toimintaideansa ansiosta. Asettele nelikenttään mielentilasi synkkyys/iloisuus ja rauhallisuus/rauhattomuus, ja palvelu luo sinulle tunnelmiisi sopivan playlistin. Silloin kun ei jaksa ajatella sen enempää sitä, mitä musiikkia sieltä soittimesta tulee, kunhan vain tulee jotain sopivaa, tätä kautta voi ainakin pitää sen oman fiiliksensä reilassa. Itse olen tosin sortunut angstailemaan lähipäivät, mutta calm-dark-combolla on tullut vastaan oikein mainiota kamaa joten jotain hyvää siitäkin! Toimii hyvin myös ZoomFM:n paluuta odotellessa; sain hankittua viimein radiollisen CD-soittimeen asuntooni ihan vain sitä varten, että moisia paikallisia kanavia olisi helpompaa kuunnella keittiössä ruokaa laitellessa, mutta katalat kävi! Jatkuvatkin sen lafkan lähetykset vasta ensi vuonna, gosh-darnit. Sitä odotellessa Musicovery tarjoaa minulle.. The Doorsia ja sitten Massive Attackia? No käy!

---

Innostuin taas lenkkeilemään, ja harvat ja valitut lenkkilevyni alkoivat jo pikkuhiljaa puuduttaa - Ristilevy ja Daft Punkin Alive-live on edelleen ihan kovia pläjäyksiä ja mielestäni vertaansa vailla tuohon hommaan, mutta vaihtelua teki mieli! Ratkaisu? Latailin hiukan äänikirjoja motivoimaan 8 kilometrin lenkkijolkottelua, ja nimenomaan en mitä tahansa rompsuja vaan ympäri internettiä toitotettuja itseopiskeluklassikoita.

Dale Carnegien teos How to Win Friends and Influence People kuulosti pitkään todella epämiellyttävältä jo ihan nimensä perusteella, mutta tarkempi tutustuminen osoittikin, että se pitääkin sisällään ihan yleishyödyllisiä huomioita siitä, miten olla esimerkiksi parempi ystävä. Ei tarvinnutkaan siis olla mikään yrityspomo, joka haluaa oppia joksikin superjohtajaksi, että saattoi ottaa Carnegien vinkkejä käyttöönsä. Pitäisi sitä itsekin kuitenkin muistaa kehua useammin ihmisiä heidän hyvistä teoistaan ja onnistumisistaan kuin vain keskittyä jäkättämään jostain pikkuvioista. Yhden kirjan kappaleen ehdin lenkin aikana lukea tänään ennen kuin puhti alkoi loppua viimeisen kilometrin aikana, ja oli pakko iskeä Technologicia soimaan taas. Ensi kappaletta odotellessa!

---

Yakuzi Pato muuten julkaisi viimein, pitkän odottamisen jälkeen, oman pitkäsoiton! Sääli, että olin Taiteiden yössä töissä ja myös ystävän impro-teatteriesitys meni päällekkäin, niin en nähnyt lopulta yhtään torstain kolmesta levyjulkkarikeikasta.. mutta ainakin levy on soinut kovasti soittimessani. Soundcloudissa voi kuunnella maistiaisia, omnom!

---

Samoin pakko nostaa hattua Flow'sta mieleen jääneelle erityisen groovaavalle Matthew Dearille, joka on jäänyt soittimiini jumiin keikkansa jälkeen. Vaikka monet hehkuttivatkin että kuumimmat bailut olivat Hercules and Love Affairin aikaan, pohdin että kävikö kukaan Median Edustaja (tm) edes Mattikultaa katsomassa, koska ei voinut paljon sitä kovempi kyllä mikään olla, nih! Black City -albumi menee kyllä poistolistaan ja hankintaan heti, kunhan rahatilanne sen vain sallii.

Sillä tavalla jopa harmi, että Flow-viikonlopun toisena artistina niin moni muu artisti jäi hänen varjoonsa loppupeleissä, kun ei sitä Black Tentin tunnelmaa vaan pystynyt voittamaan, ei niin mitenkään. Vaikka Iron & Wine olikin siinä pirun lähellä. The Pains of Being Pure at Heart oli myös mainio vaikkakaan ei mikään tajunnanräjäyttävä kokemus livenä, ja Reginaa oli nyt vain tosi ihana kuulla pitkästä aikaa. Warpaint oli vakuuttava, mutta lopulta myös hiukan ahdistava, niin vahvaa tulkintaa oli, ja biisit herättivät myös kipeitä muistoja alkuvuoden taipaleelta, sen verran paljon niitä on tullut luukuteltua.

Ja hei, ei muuten Flow'sta sitten sen enempää! Olen niin paljon hehkutusta saanut lukea ja kuulla muilta että pidän omani tässä lyhyessä mitassaan. Kivaa oli silti, ehdottomasti, ja paljon uusia mukavia tuttuja ja vanhoja ystäviä tuli bongailtua taas.. good times! Mainio päätösfestari kesään! Siis asiakkaana. Onneksi vielä on joitain satunnaisia työkomennuksia univormu päällä erilaisissa tapahtumissa, niin ei tartte myöntää itselleen vielä syksyn saapumista, vaikka pikkufuksit yliopistonmäellä jo jolkottelevatkin.

Kuva #1

Stuff

2011-08-11T02:55:00.000-07:00

Näetkö jotain? En minäkään.

Olen muuttanut tämän vuoden aikana liian monta kertaa. Olen huomannut sen, että suurin stressinaiheuttaja itsensä ja elämänsä siirtämisessä paikasta toiseen on tilapäisyyden tunne. Syntyy illuusio siitä, että ei ole oikeasti kotonaan missään. Kaikilla asuinpaikoilla on vain se merkityksensä, varsinkin yksineläjällä, että siellä on minun tukikohtani kulloinkin. Elän elämäni "sieltä käsin", mutta elämäni alku ja loppu, alfa ja omega, ei rajoitu minkään neljän seinän sisälle. Tätä kun pohtii sängyssään tuijottaessa kattoa, ei osaa ehkä ajatella, että tämä on koti ennen kaikkea, eikä vain asunto muiden muassa.

Tämmöisessä elämänvaiheessa tilaakin tärkeämmässä asemassa on joskus myös omat tavarat. Kun asut pitkään samassa tilassa ja olet rutinoitunut siihen, mitä ympärilläsi näet (ja mitä olet ympärillesi piilottanut pois näkyvistä), ei tavaran paljoutta välttämättä edes tiedosta. Mutta kun olet täysin perillä siitä, kuinka vähän tilaa nykyisessä asunnossa on ja mikä tavara sen täyttää, ja laskelmoit seuraavaa muuttoa odotellessasi mitä kaikkea uuteen asuntoon mahtuu, mitä uutta ja mitä vanhaa, omistaminen alkaa tuntumaan taakalta. Emotionaalinen taakka on tässä "packagessa" kouriintuntuva. Sitä oikeasti alkaa kyseenalaistamaan sitä, millä tavaralla oikeasti pitäisi olla paikkansa omassa elämässä. Mitä mitä tarvitsen ja mitä en?

Yksi intohimoni on seurata netin lukuisia hyviä minimalismiin keskittyviä blogeja. Inspiroidun siitä, että jatkuvasti haastamme tavaranpaljoutemme ja teemme tietoisia päätöksiä - tai edes huomioita - siitä, että emme ole yhtä kuin tavaramme. Levyjen kerääjä tiedostaa tämän aika ajoin, kuten myös intohimoinen vaateshoppaaja, mutta usein rajoja koetellaan vain silloin kun "tila" alkaa loppumaan.

Minut on vallannut lähikuukausina tarve haastaa itseni kyseenalaistamaan omaisuuteni jo ennen kuin tilani on loppumaisillaan ympärilläni. Käyn levyhyllyni läpi ja huomaan tiputtavani kirpputorikassiin vaikka mitä, sen kummemmin sydämeni vihlaisematta. Vilkaisen sekalaisen tavaran kassiin, joka odottaa lajitteluaan, enkä ensisilmäyksellä näe mitään, mitä olisin tarvinnut moneen kuukauteen. Minulla ei ole ehkä mitään pyhää tavoitetta päästä tilanteeseen, jossa minulla on vain x määrä tavaroita ympärilläni painolastina (niin kuin jotkut ovat ottaneet tavoitteekseen), mutta yksi unelma olisi päätyä tilaan, jossa mikään omaisuus ei ole enää turhaa. Silloin olen voittanut jotain hyvin tärkeää, riippumatta siitä, kuinka suuri rahallinen arvo kaikella pois muovikasseihin sullomallani tavaralla on. Olen voittanut tilaa itselleni.

Ensi viikonloppuna kaupungissa järjestetään kivanoloinen pihakirppari Sirkkalankadulla, jonka myötä aion kuitenkin tehdä parhaani, jotta joskus minua sykähdyttäneet asiat löytäisivät uuden merkityksen ja kodin jostain muualta. Valtava levykasa, paljon elokuvia, vaatteita, jotka eivät enää sovi päälleni, kirjoja, jotka olen lukenut mutta eivät sovi hyllyyni ja kaikenlaista tilpehööriä, joka ehkä joskus hymyillytti mutta ei enää tuo minulle arvoa, matkaa tuonne kanssani odottamaan kärsivällisesti uusia omistajia. Jos ne eivät löydä omistajaa sieltäkään, voin ilossa suin luovuttaa ja antaa ne eteenpäin sen suuremmitta seremonioitta tuntemattomalle. Kirpparilla tavaroiden myymisessä on parasta se, kun huomaa, kuinka itselle iloton esine onkin toiselle iloinen asia. Siksi hallimaisissa kiertelykirpputoreilla tavaransa myymisessä ei olekaan juuri mitään hohtoa. Minä haluaisin olla läsnä, saada todistaa sen kuinka yhtäkkiä arvoton onkin arvokasta. Joskus on kuitenkin hyvä tyytyä vähempään - ja silloin on vain helpompaa luovuttaa kaikin tavoin. Rahalla saa, mutta jos hinnoittelu itsessään ottaa itsestä enemmän energiaa kuin se muutama kymppi antaa iloa.. why bother?

---

Vaikka sinäänsä ajatus kirpparilta saadusta rahasta viehättääkin minua. Olen jo kerran sen kuluttanut.. joten yhtäkkiä voinkin sijoittaa sen uusiksi! Materia ei olekaan kertakäyttöistä! Ja tiedänkin jo hyvin mitä kaikkea olen sallinut itseni ostaa niillä luovuttamisesta siunatuilla kolikoilla. Hyvinkin tarkkaan!

Ompelukone. Kunhan viimein vakiinnun asuntoon, jossa minulla on tilaa ja yksityisyyttä toteuttaa ja haastaa itseäni oikein kunnolla, ompelukone nurkassani tulisi olemaan suuri inspiraation lähde. Siinä missä jotkut vaatteet eivät vain enää vetoa minuun, enkä halua niitä enää pelastaa käyttööni, monet kivat t-paidat tai housut voisivat saada uuden elämän surraavan masiinan käsissä, kunhan vain ensin opin sellaista käyttämään. Näin kerran unta siitä, että olin mestarisuunnittelija, joka pukeutui vain omiin tuotoksiinsa. Tiedä millaisen ketjureaktion ompelukoneen hankinta aiheuttaa!

Led Zeppelin Physical Graffiti. Hankkiudun eroon isosta kasasta levyjä, joiden omistaminen ei tunnu järkevältä. Jotkut niistä voivat olla ihan "ok", mutta ne eivät vain sovi suuria tunteita herättävien klassikkojen ja nostalgisten ikilempparien vierelle. Tilalle pitäisi hankkia, olen päättänyt, ne puuttuvat palaset mosaiikista, joka määrittelee minut musiikin kuuntelijana. Sanokaa mitä haluatte - minä olen CD:iden ystävä ja niiden ympärillä kasvanut, ja minun hyllyni kaipaa Physical Graffitin. Olen vuosikausia etsinyt ja löytänyt levyn aika ajoin levykaupoista, kirppareilta, ulkomailta ja Turusta, mutta olen vain ollut liian nuuka sitä hankkimaan. Kun hankkiudun isosta kasasta levyjä eroon, on minulla kuitenkin viimein tilaa ja rahaakin sen hankkimiseen, hinnalla millä hyvänsä. Ei sen tarvitse olla elämäni suurin alennus-löytö. Se on vain levy, mutta millainen levy se onkaan. Joskus pohdin, onko muillakin ihmisillä tällaista suhdetta joihinkin teoksiin.. saatava on, mutta en kehtaa vielä, ihan vielä, kyllä sen löytää jostain halvemmalla, aika ei ole vielä kypsä?

Tehosekoitin. Olen selaillut kaikenlaisia reseptisivustoja, ja ne ovat pilvinpimein smoothie-ohjeita, keitto-ohjeita, ideoita, joiden toteuttamiseen tarvitsen tehosekoittimen, monitoimikoneen, jonkin sellaisen jutun joka terillään murskaa ja muussaa kaiken sisuksissaan mössöksi. Herkulliseksi mössöksi! Uudessa asunnossani ei mössöjä kavahdeta, vaan niin kuin jääkaappini ja maustehyllyni ovat lähiaikoina täyttyneet mitä jännemmillä uusilla raaka-aineilla, on myös aika tutustua uusiin tapoihin käyttää niitä. Voiko tavaralla parempaa tarkoitusta ollakaan, kuin tehdä jostain tutustua jotain uuttaa. Vaihto-ruljanssin ja kanadalaisen juustokimpalehyllyjen jälkeen kulinaristi sisälläni on valmis. Hyvästi einesvälipalat.

Liput Ludovico Einaudin keikalle Tukholmaan. Tunnustan käyttäneeni turkulaiseksi laivayhteyttä naapurimaahan aivan liian harvoin. Matkan hinta on lopulta jopa vähemmän kuin bussireissulla Helsinkiin, joten kunhan vain osaa asettaa aikansa oikein, pystyy näkemään entistä enemmän hyviä bändejä, shoppailemaan jännissä (vielä) tuntemattomissa liikkeissä ja kokemaan ulkomaanreissun siinä samalla ihan vahingossa! Meinasin jo lähteä katsomaan Bon Iveriä ja Kathleen Edwardsiakin, mutta se keikkamokoma myytiin loppuun parissa päivässä. Songkickin avulla pysyy yllättävän hyvin perillä uusista kiinnityksistä, ja lopulta "hankalin" vaihe onkin vain aina sen seuran löytäminen matkalle. Ja se on toki myös se eniten palkitseva osa koko hommaa, joten nallekarkit todellakin menee joskus myös tasan!

Kallis ateria viikonlopun Flow-festareilla. Ininä on oikeutettua interwebseissä, koska ruuat ovat kyllä laadustaan huolimatta pirun kalliita tuossa ironisesti-AD-ekat-demot-parhaita-tietäjät-tietää-kansan parhaassa ja ainoassa näyttäytymisspektaakkelissa. Saavun itsekin paikalle ja laitan ihan normien mukaisesti V-aukkoisen t-paidan päälleni. Rupuiset festari(bensa)lenkkaritkin joutuvat jäämään kotiin, koska tuskin niissä pääsisi edes sisään, edes VR:n junaan. Mutta joistain asioista ei vaan voi tinkiä. Sushia syön alueella, ja ehkä ostan juomankin ylihintaan, ennen kuin siirryn ystävieni kanssa seuraamaan The Pains of Being Pure at Heartin, Röyksoppin, Reginan ja muiden kivojen keikkoja. Muut saa tunkea punaviinipusseja ihan rauhassa haaroväleihinsä, minähän olen kulutusjuhlani ansainnut! Jau!

Näillä puheilla hyvää viikonloppua kaikille, ja koska moni varmasti noille mainituille festareillekin menee.. muistakaa 2 euron pantit tuopeissa! Vaihe 1: Kerää. Vaihe 2: Profit. Vaihtoehtoinen malli: Vaihe 1: Mee katsomaan bändejä. Vaihe 2: Nauti!

Kuvat #1 #2 #3 #4

Got right back

2011-08-09T04:54:00.000-07:00

What goes around..

Hei taas!

Kesä vaihtuu syksyksi, ja vuosi on kääntynyt kohti loppukiriään. Syksyn säveliä ja uusia tuulia ja sen sellaista. Kesäloma on tullut ja mennyt kuin myös asettuminen takaisin kotoisaan Suomeen ja Turkuun. Siinä samalla olen selviytynyt tai olen oppinut, että minun pitää selvitä monenlaisista omaan elämääni liittyvistä kriiseistä - yksinelämisestä, juurien kuromisesta takaisin kiinni turvalliseen turkulaiseen maaperään, muuttorumbasta, valppaudesta kadulla.

Iloiset jälleennäkemiset ja hankalat ihmissuhteet ovat pitäneet minut samalla kiireisenä ja ikiliikkuvana, kuten myös stressaantuneena ja hiukan passiivisena. Blogi tippui jälleen pois kuvioista ennen kuin ehdin edes sopeutua sen kirjoittamiseen uudestaan. Vaihtoblogia en lopulta kirjoittanut paria päivitystä enempää, koska joskus ei vaan jaksa ruotia suuria muutoksia elämästään. Onneksi en aio tehdä sitä täälläkään, vaan iloita sen sijaan tiettyjä asioita:

1) Mulla on teille niin paljon kerrottavaa! Ajatuksia jotka ovat pitäneet minut kiinnostuneena kaikesta siitä, mitä tässä kaupungissa, musiikkissa ja tietenkin internetin ihmemaailmassa on tullut vastaan.

2) Olen löytänyt uuden musiikin uudestaan. Tietenkin olen elänyt vahvasti nostalgisesti ja voimaannuttavasti omista aarteistani alkuvuonna, imien niistä elinvoimaa ja jaksamista arjen kurjuudessa. Huomaan viimein kuitenkin myös hyväksyväni sen, että uusikin musiikki voi taas herättää suuria tunteita. Harmaiden musiikkiteollisuuden pyörien pinnojen välistä löytyy taas hienoja oivalluksia ja löytöjä. Ei ole syytä huoleen, ei syytä takertua, on aika taas matkata, feels good man!

3) Popkornia on ollut nyt pystyssä jo aika pitkään. Aina tasaisin väliajoin - usein elämäni kriisien aikoina - se uinahtaa syvään talviuneen ja sitten herää uudestaan silloin, kun suorastaan maanisen innostuneella palolla löydänkin taas noin viisi miljoonaa asiaa, joita en voi olla jakamatta eetteriin. Tasaisin väliajoin joku kommentti tai ihminen lähipiiristäni muistuttaa minua, että sanani joidenkin toimesta huomataan, ja olen tyytyväinen, ja projekti jatkuu.

Popkornia on taas palannut ruotuun.

Kuva #1

Täällä taas

2011-05-12T04:29:00.000-07:00

Olen palannut Kanadasta, ja on taas aika tehdä pienenlainen pohdinta siitä mihin blogit taas mahtuvat elämänkuvioihin. Alussa on silti helpointa sanoa - rutiineihin mars! Tällaisissa tunnelmissa on tänne tultu taas takaisin ankkuroitumaan.

Lately what we've got has not been enough

2011-01-21T14:42:00.000-08:00

Kuten jotkut ovat huomanneetkin, olen siirtynyt opiskelemaan täksi kevääksi Kanadaan, University of Northern British Columbian eli UNBC:n helmoihin. Koska pidän yllä vaihdonajastani toista blogia, olen jotenkin tyytynyt hyväksymään sen, että tämä jää vähemmälle huomiolle. Mutta toisaalta syy tähän on myös aika selkeä - opiskelutahti täällä puolella mannerta on aika paljon kovempi kuin kotona Suomessa, ja vaikka esimerkiksi oikkiksessa opiskelevat kaverini nauravatkin "kamalille" yli 200 sivun viikkomäärille, on tässä silti opettelemista meikäläiselle, ja se vie aikansa. Toivottavasti työrutiinin pakonomainen muuttuminen tarttuu sitten minuun niin hyvin, että klaaraan Suomessakin hommat samalla innolla.

Jotain huomioitavaa Kanadasta tosin - todella moni hyvä yhtye on täältä kotoisin, mutta Prince George on valitettavasti liian kaukana kaikesta, että tänne tulisi mikään kauhean suuri saati jännä yhtye. Ainakaan vielä ei ole valunut tietoa moisesta - mitänyt Heartin stadion-keikasta, joka olisi varmasti aika elämys! Eikä tässä ole mitään ironiaa. Ja Good Lovelies on myös tulossa tänne keikkailemaan ensi viikolla, mutta liput ovat niin kalliita että mielummin jätän koko homman väliin. Toivon, että palatessani täältä jotain reittiä kotiin - todennäköisesti Seattlen kautta - näen jotain jänniä vetoja vielä. Mutta enpähän minä tänne keikkoja tullutkaan katselemaan vaan opiskelemaan.

Musiikin kuuntelu on ollut täällä kovin vähäistä ihan siitä syystä, että kun olen koneella, olen tosi paljon Skypessä (yllättäen) tai teen töitä jolloin musiikki ei oikein auta hommien etenemiseen. Napit korvissa ei tule myöskään kauheasti oltua koska matka asuntolasta kampukselle on ehkä noin kaksi biisiä, korkeintaan, kun sinne jolkottelee. Mutta jotain on tultu silti huomattua.

Broken Records

Edinburghista. Rokkia. Taisiis, kun pohdin miten kuvailen yhtyettä, niin sanoa on vähän vaikea löytää. Promokuvassa ihmisillä on käsissään jousia ja kitaroita, mutta niin on niin monella muullakin. Mutta Let Me Come Home on vain todella hyvä albumi. Vähän niinkuin esimerkiksi Cherry Ghost - tämä on vain yksinkertaista, mieltäni tyynnyttävää skottilaista indietä. Ja todella melankolista, myönnettäköön sekin. Kuunnelkaa myspacestä, ja tehkää omat johtopäätöksenne.

Kings of Convenience

Käytännöllisyyden kuninkaat ei ole varmastikaan kauhean monille tuntematon tapaus - ovat olleet käsittääkseni Suomessakin, kerran ainakin? En ole koskaan ennen innostunut aivan kamalasti bändistä, koska jotenkin äänimaailma on ollut liian pelkistetty, liian hiljainen, ilman huippukohtia. Mutta jotenkin täällä yltiö-sosiaalisuuden kehdossa, vaihto-opiskelijoiden porukoissa, hiljainen ja rauhallinen musiikki pysäyttää paremmin ja antaa mielelle rauhan. Ja yksinkertaiset rumpukompit, heleä lauluääni ja .. yhtyeen suorastaan juurtuva pop-musiikin taju ovat uponneet hitaasti mutta varmasti. Epäilen, että bändi jääkin minulle mieleen yhtenä vaihtoajan "pelastajana", vaikka en nyt suoranaisesti pelastajaa tarvitsekaan. Stay Out of Trouble on toisaalta ollut meikäläiselle todella tärkeä veisu. Koti-ikävä iskee silloin sun tällöin, ja sitä varten on hyvä olla tehokkaita lääkkeitä.

Tämän lisäksi vanhat parhaat tuttavat pitävät seuraa. Spoon, Wilco ja Ultra Bra lähinnä. Ainoan suomeksi laulavan lempiyhtyeen sanat varsinkin lämmittävät sydäntä, kun jokapäiväinen kanssakäyminen tapahtuu lähinnä englanniksi - niitä satunnaisia hetkiä suomalaisten vaihtarien kanssa hengatessa ja skypepuheluita kotiin voi pitää lähinnä ensiapuna tässä asiassa - kuunteleminen on välillä liian vaikeaa. Ihmisten kuuleminen on sanojen helinää ja kynnyksen takana, varsinkin silloin kun olet hiukan väsynyt tai et jaksa olla kiinnostunut kaikesta mitä maailmassa tapahtuu. Mutta kun Kun Vaihtuu Vuosituhat tai Laulu Asioista iskevät käyntiin, voin vain rauhoittua totaalisesti. Kummasti myös täällä ne ehdottomat lempilaulut ovat täysin erilaisia kuin aikaisemmin kotona. Toisaalta UB:n suhteen vaihtelua on ollut aina, suorastaan erilaisia kausia. Tästä voisi joskus kirjoitellakin ihan, omaksi huvikseen, ja pohtia mistä johtunee. Mutta sitä odotellessa, minä vain kuuntelen.

Kuvat #1 #2

All is Silent, All is Well

2010-12-16T10:23:00.000-08:00

Siirrellessäni CD-levyjäni ja DVD-levyjäni hyllykaupalla muuttolaatikkoihin, havahduin siihen kuinka vähän musiikkia olen ostanut tänä vuonna. Aivan yksittäistapauksia lukuunottamatta kaikki on tuttua ja turvallista ja vanhaa. Vanhaa myös siinä mielessä, että esimerkiksi kaikkien aikojen suosikkibändien katalogit ovat kiinnostaneet levykaupoissa enemmän kuin ennen. Ehkä tämä on ähkyä? Kykyä olla innostumatta aivan jokaisesta uudesta tuttavuudesta piireissä ja Top-listoilla, kun aika paljon kaikkea on kuultu jo ennenkin?

Balmorhea (kuva)

Ehkä yksi poikkeus on kuitenkin tehtävä - jotain uutta ja virkistävää on löytynyt. Ei listan aineisiksi, vaan erillismaininnakseen. Koska Balmorheaa on vähän vaikea iskeä mihinkään tiettyyn kastiin sen mukaan, millaisilla soittimilla se on soiteltu, tai mihin sillä pyritään. Tärkeintä on se, että tässä tapauksessa musiikki on kaunista, monivivahteista, ja satunnaisesta sekavuudestaan ja hektisyydestään huolimatta aina rauhoittava kokemus. Balmorhea lasketaan LastFM:n tag-valinnoissa eniten post-rockiksi, mutta rokkia heistä en saa tekemälläkään. Toisaalla bändin kerrotaan olevan minimalistinen ja instrumentaali-vetoinen, jonka voisi ehkä hyväksyäkin, mutta jotenkin nämä kuvaukset eivät osu vielä kohdalleen. Instrumentteja nyt on kenellä tahansa, ja minimalistisuus on täysin suhteellista. Ovatko sello, piano ja viulut jotenkin pienieleisempiä kuin särökitara? Junttaava bassolinja, jos mikä, on riisuttua taidetta.

Balmorhea on kotoisin Austinista, Texasista, vaikka he kuulostavat enemmän pohjoisten leveyspiirien tuotokselta. Ei siinä etteikö musiikki olisi lämmintä, mutta jotenkin kappaleet kajahtavat jostain kaukaa kajona, eikä intiimisyys ole koskaan läheisyyttä vaan kaipuuta. Aurora borealis -alueilta tai kapeilta Lissabonin kaduilta, joissa sinua ei katsota kuin turistia silloin kun olet tuntematon. Käyttäytyminen on joiden mielestä siis ihan terveellisen varautunutta. Smalltalkin taustalle tämä ei sovi.

Jos jonkinsortin vertauskohde on löydettävä, menkööt "klassisen" musiikin piiriin. Hildur Gudnadottirin ja Ludovico Einaudin kastiin. Vaikka jostain kumman syystä, siinä missä kyseiset taiteilijat tekevät surullisen kaunista ja joskus myös hyvin synkkää musiikkia, loistaa Balmorhea valoa. Kun laitan tätä soimaan, en vetäydy itsekseni yksin asuntooni siksi, koska ulkona on niin kylmää, vaan koska sisällä on niin lämmintä. Eikä sellaisella sikarihuonemaisen elitistisellä tavalla, jossa ulkona ei olla vain koska siellä ei ole tarjolla yhtä miellyttävää vaihtoehtoa. Musiikista itsestään huokuu arvokkuutta ja arvoa.

Olen muuttamassa ensimmäistä kertaa 4 vuoteen pienestä kämpästäni pois, ja seinät ovat jo paljaat julisteista, ja muuttolaatikot odottavat lopullista lähtöään. Astiat ovat tiskaamatta, koska siitä ei ole enää paluuta takaisin hyllyihin. Kaikki tutut pinnat odottavat kylmän kliinistä pesemistä ja puunaamista, koska pian tämä ei ole enää kotini.

Balmorhea tekee kuitenkin tästäkin vielä kodin.

Balmorhea - Truth (mp3)

The Dark Is Rising

2010-12-07T19:29:00.000-08:00

(Theo Gosselin)

Se lähestyy.

Elämäni on vienyt minut mennessään tänä syksynä.
Kevät tulee jatkumaan samaa rataa.
Kuvassa on mukana uusia ihmisiä, uusia paikkoja.
Otan ensin kiinni ratista itsekin.
Ja kerron sitten minne mennään.

Meininki maanantaisen muikea

2010-06-07T04:10:00.000-07:00

Absynthe Minded

Pitkästä aikaa on tullut vastaan bändi, joka vakuuttaa, eikä kuitenkaan ole kai tällä hetkellä missään ylimaallisessa nosteessa. Jotenkin alkukesän teema on ollut itselläni se, että pääsen kaikkiin "itsestäänselviin" isoihin nimiin kiinni, esimerkiksi tähän pitkään hehkutettuun Mumford & Sonssiin tai vaikkapa juuri Hot Chippiin. Absynthe Minded on siinä mielessä huonossa paikassa, että se tekee aika harmitonta rokkia, eikä välttämättä aiheuta kovinkaan suuria tunteita. Toisaalta sen myös voi ottaa sillä tavalla, että sen ei luulisi haittaavan ketään olemassaolollaan. Mutta jotenkin kesäpäivien saatoksi tällainen on vain parhaimmillaan. Se soljuu, se laittaa hymyilemään, se ei vaadi sinulta liikaa, että tykästyt siihen, ja annat sen päätyä päähäsi rullaamaan.

Absynthe Minded on belgialainen "jazz-rock" yhtye, josta löytyy monenlaisia yhteneväisyyksiä - jos siirryt heidän myspace-sivulleen kuuntelemaan ensimmäistä sinkkua Envoi uudelta 2009 julkaistulta albumilta, ihmettelet miksi tämä on All Along the Watchtower.. eiku hups, ei olekaan coveri, vaan oma biisi. Itseasiassa bändi kuulostaa välillä yllättävän paljon "esikuvilta". Välillä Maroon 5, välillä Spoon, välillä The Long Winters.. ja hyvin mielenkiintoisesti, kaverini mukaan laulaja Bert Ostyn kuulostaa hiukan Anthony Kiedisiltä. Mutta varsinkin albumilla There Is Nothing tämä ei haittaa lainkaan, koska meininki on niin letkeää ja tarttuvaa. Parhaat päältä kustakin vaikutteesta ja mukaan se "jokin" oma sävähdyksensä, niin kyllä se toimii. Taitaa olla tämän kesän teemabändi ainakin toukokuun lopun perusteella, kesäkuun alkusoinnuilla. Näihin tunnelmiin!

Absynthe Minded - Ask Me Anything

Kuva #1

Purify this summer, purify my mind

2010-06-02T02:25:00.000-07:00

Festarikesä löytiin tänään aikalailla lukkoon, kun viivästyksen jälkeen Flow julkaisi erilliskonserttinsa lisänimet - ja kas kummaa, LCD Soundsystemin keikalle tulikin juuri sellainen "mikä tahansa ok bändi", jota toivoin kaveriksi jo etukäteen kesän lempikeikaksi fiilistelemäni illan täytteeksi. Festarikesä näyttänee siis tältä:

28.6. - Arcade Fire Senaatintorilla

Aivan loistava konsepti laittaa tällainen suuren tunteen indie-nimi soittamaan mahdollisesti Suomen tyylikkäimpään ulkokeikkapaikkaan kansalle. Jos oikein muistan, niin bändin lavaa on suunniteltu rakennettavan kasvot kirkkoa päin, joten tyypeiltä voi olettaa aikamoista hehkutusta ja laittavan itsensä täysillä likoon, niin ainutlaatuinen tilaisuus ekasta Suomen keikasta varmasti tulee heillekin. En ole vielä edes ehtinyt kuunnella uutta albumia, vaikka moneen otteeseen jota onkin netissä hehkuteltu ja mainostettu. Pian voisi olla sen aik- itseasiassa, soittelenpas tähän blogin kirjoittelun kaveriksi kivasti!

11.7. - Ruisrockin sunnuntai

En muista milloin olisi sattunut niin hyvä tuuri, että aivan jok'ikinen bändi kolmen päivän festareilla olisi sattunut yhdelle samalle päivälle soittamaan. Ruissi on kuin minulle tehty, koska mukana on niin sitä "tyypillistä" rock-tarjontaa, ja samalla ne kaikki isot nimet jotka kiinnostavat. Ennen kaikkea lähden katsomaan hurmaavaa Regina Spektoria, jonka livenä näkemistä olen odottanut siitä asti kun näin neidin vetävän biisin Us Conan O'Brienin vieraana. Odotettu onkin, sillä sen jälkeen on ehtinyt tulla parikin albumia!

Muita kohokohtia tulee olemaan aika mielenkiintoinen festarinimi Belle & Sebastian, klassinen Ruissiveto Flogging Molly circle pitteineen, itselleni suoraan sanottuna tuntematon mutta paljonpuhuttu Midlake, ja kerran jo nähty mutta erityisestikin siitä syystä loistavaa keikkaa ounasteleva Florence and the Machine, joka oli viime vuoden Way Out Wetin parhaita vetoja. Oman huumoriarvonsa antavat Vesa-Matti Loiri ja Popeda samana iltana - mikäli yhtään ennustan, niin kevään myötä jo pikkuhiljaa haudattu turkulaisen teekkarien (ja muidenkin?) jäätävä "Niin hyvää puuta"-vitsi tulee kaikumaan taas. Absurdia. Ainiin, ja yllätyskiinnitys Slash Turussa on myös aika pirun absurdia - pakko mennä tiiraamaan sen hiuksia.

11.8. Flow Festivalin erilliskonsertti

Kuten arvata saattaa, hehkutan tätä maasta taivaisiin. Kun sai tietää, että LCD Soundsystem tulee Suomeen keikalle, jotenkin jo salaa asennoitui siihen, että ulkomaille ei tänä vuonna tarvitse mennä, kyllä Flow hoitaa kummiskin kotiinpäin. Chemical Brothers on sarjassamme "suuret nimet joista en tiedä tarpeeksi", joten diskografiaan pitää perehtyä aika hartaudella ennen H-hetkeä. Silti en olisi keksinyt mitään hienompaa elektronisen musiikin kiinnitystä itsekään LCD:n kaveriksi, ellei daftipunkkia lasketa, ja eihän sitä tietenkään lasketa.... no, joskus vielä! Ja tuskin 11. elokuuta sitä harmittelen, ettei oo tullut nähtyä sitä livenä, veikkaanp!

14.-16.8. Flow Festival

Ihan erikseen mainittava, vaikka pitkän Stadiviikon enteet onkin havaittavissa Flow-viikon takia. Pahoin näyttää siltä, että kolmen päivän kallis lippu lähtee keinolla tai toisella ostoon, koska niin lahjakkaasti on hajautettu kiinnostavat nimet pitkin viikonloppua. Perjantailta odotan eniten, koska kolmikko Four Tet - Aeroplane - Ricardo Villalobos tuntuu siltä, ettei sillä voi vain mitenkään epäonnistua. Villa Nah alkupaloiksi. Lauantaina tiedossa on todella paljon odoteltu M.I.A., jonka rinnalla kaikki muut sen päivän esiintyjät kalpenevat, vaikka Diplo kovin kampoihin laittaakin. Sunnuntai on ehkä se "vaikein" päivä, koska Girlsin lisäksi mitään semmoista ehdotonta must-see-juttua ei ole. Mutta ehkäpä Marina and the Diamonds ja The xx todistavat pohdintani turhiksi. Ja koko viikonlopun puolesta puhuu se, että kyllähän sitä nyt joka kesä joku festari on koitettava alusta loppuun!

Loppujen lopuksi vuodesta 2010 on tullut ihan yllättäen parhaita festarikesiä mies muistiin - Provinssissa on hyviä nimiä mutta ei itseäni kiinnostavia. Ilosaaren Dj Shadow ja Bad Religion olisi todella kovia muuten, mutta eivät ihan matkan arvoisia pelkästään ilman suurta lössiä. Siis jo edellä mainittujen lisäksi Suomi tarjoaa muutakin.

Oikeastaan ainoa asia, mikä jäi hampaankoloon, oli Pearl Jam. Ja se, että bändi ei suostu tulemaan Puolaa lähemmäksi Skandinaaviaa. Hetken pohdin mielessäni lähtöä Gdynian Open'er festivaaleille mutta jotenkin seuran rekrytoiminen vain jäi. Paikalla olisi ollut Pearl Jamin lisäksi myös 2manydjs sellainen nimi jota Suomeen ei tule, ja joka maistuisi. Samoin Portugalissa on Optimus Alive -niminen tapahtuma, jonka esiintyjälista on jotain taivaallisinta: Pearl Jam, LCD, Calvin Harris, Tiga, Way Out Westissä väliin jäänyt Crookers.. mutta toisaalta. En valita. Lähden sukulais-lomalle Lissaboniin jo parin viikon päästä, joten taitaa jäädä lopulta siihen ulkomailla pyöriminen tältä kesältä.

Ellei sitten Öllesummer Tallinnassa saa tekemään ekstempore-reissu 14.-17.7. maan rajojen ulkopuolelle. 30 eurolla festaripassi käteen, ja paikalla olisi Scissor Sisters, Calvin Harris ja kasa ihan outoja eestiläisiä nimiä. Ja toki HIM, perus-HIM. Saas nähä! Who's with me?! :D

Kuvat #1 #2 #3 #4

Girl girl girl

2010-06-01T05:43:00.000-07:00

Euroviisuista on jo kulunut monta päivää, joten suurin huuma on jo ohi. Ei enää aiheeseen liittyviä status updateja, ei ennakointeja ja suuria analyysejä koko juhlasta, koska juhla on jo mennyttä ja jäljelle ovat jääneet vain muistikuvat biiseistä.. vai.. onko? Kuka näitä enää tässä vaiheessa muistaa?

Minua huvittaa suuresti, että jo nyt on suurin osa viisuista unohtunut pois muistista, varsinkin ne joissa ei mitään erityistä ulkomusikaalista hauskuutta/erityisyyttä ole tukemassa esitystä. Armenialainen kaksimetrinen amatsoni ei hevillä unohdu, mutta hänen biisinsä kylläkin. Voittaja-Lenan söpö lava-habitus ja hauska aksentti jäivät kyllä mieleen, vaikka itse biisistä ei niitä kauhean tehokkaita koukkuja löydykään, perusrallatuksena kuitenkin ihan pätevä. Kreikkalainen Opa! toivottavasti unohtuu mahdollisimman pian, samoin kaamean tylsä Irlannin edustaja, ja Tanskan sanoinkuvaamaton plagiaatti-potpuri, johon oli saatu upotettua Ricky Martinin ja Christinan Aguileran duetto, taustoiksi The Policen Every Breath You Take ja kertsiksi ABBA:n The Winner Takes It All. Aikamoinen "catch them all"-tehtävä koko viisu.

"Okei, on se ihan söpö. I dig tattooed chicks."

Viisuissa oli tasan. Yksi. Poikkeus. Semi-finaaliesityksestä lähtien olin myyty Romanian nerokkaalle poppirallatukselle, ja finaaliin mentäessä uskoin loppuun asti, että tällä mennään pitkälle - kolmas tila sieltä tulikin. Hävitty ei huonoille, vaikka Turkin emobändin nimi (maNga, örgh) saakin kananlihalle. Ovi ja Paula Seding laulavat yksinkertaisesti tulella leikkimisestä, ja tietyllä tavalla tutuista elementeistä on vain saatu pirun toimiva kokonaisuus viisulavalle. Kuvaavaa on, että promo-video oli kuraa, ja semi-finaaliesitys niin ylivertainen, ettei edes finaalissa pystytty menemään over the top. Perusbiitti on elektronista kikkailua pianoin ja toi aluksi mieleen jopa Chromeon näppärät ja kirkkaat biitit, uskomatonta mutta totta. Duon välinen kemia välittyy esiintymisessä todella hyvin, ja kertosäe on ilmava eikä sullottuu liikaa täyteen turhuuksia, vaikka tyyli onkin hyvin erilainen kuin A-osassa. C-osan korkean äänialan hehkuttelu Paulalta vaati aluksi sulattelua, mutta jopa siihenkin tottui lopulta.

Oih, Romania. Bandwagonissa, toivottavasti ensi vuonna tulee yhtä hyvä biisi ja se vie koko potin. Ehdottomasti Lordinjälkeisen viisuilun huippukohtia, yhdessä vuoden 2007 Ranskan Les Fatals Picardsin biisin ja viime vuoden hauskan Bosnia-Hertzegovinan punakonefiilistelyn kanssa. Enjoy! (Ps. suosittelen siis todellakin tätä semifinaaliesitystä yli kaikkien muiden, vaikka Spotifystäkin löytyy!)

Kuvat #1 #2

Kahlitse itsesi, vapauta itsesi

2010-05-29T07:51:00.000-07:00

Sukkulointi Turun ja Paimion välillä kostautui niin, että päädyin elämään tätä viikkoa hyvin tyhjin käsin, ilman sen kummempaa tekemistä. Tenttiin lukemisen, tylsistymisen ja Rondo FM:n löytämisen lisäksi olen löytänyt myös pitkästä aikaa kirjat. Luin viimein Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuun loppuun, lähes vuoden odottelun jälkeen. Jotenkin vaikuttavaa, että muistin siitä huolimatta kirjan ensimmäiset 50 sivua kuin eilispäivältä kun siihen nyt tartuin, ja lopulta imin koko tekstin alusta loppuun. Muistan, kuinka joskus joku opettajani mainitsi Hessestä sen, että hänen kirjansa pitää lukea ennenkuin aikuistuu. Muuten niistä ei saa kaikkea irti - mutta olen jotenkin eri mieltä. Edelleenkin, näistä vain yksinkertaisesti oppii, itsestään ja ympäröivästä maailmastaan. Diippiä. Tämä oli vasta toinen lukemani häneltä. Pitää kiirehtiä seuraavien kanssa. Kenties Lasihelmipeli, tuo namedroppausten yleinen kohde.

Kenties maailman suurin rike on muuten ehkä se, että virtuaalitodellisuus, kiireen kulttuuri ja ihmisen pirstoutuminen vie liian helposti luontaisen kyvyn tarttua kirjaan. Varsinkin silloin, kun joutuu työkseen niitä lukemaan, ihan pakottavasta tarpeesta. Eipä siihen verrattuna se RSS-syötteen teksti ole yhtään sen sutjakkaampaa tai tärkeämpää. Päivänpoliittiset uutisaiheet muuttuvat viikkojen ja kuukausien myötä, smalltalk on kertakäyttöistä ajanvietettä, mutta suuret kirjalliset elämykset jäävät mieleen ikiajoiksi. Muistan edelleen Demiania lukiessani kokeneeni tunteet, vaikka sisältö onkin jo unohtunut lähes täysin. Veikkaan Kultasuun kohdalla käyvän aivan samoin. Järjestelinkin kirjahyllyäni kesää varten - yksi hylly pitää sisällään kaikki ne mielenkiintoiset, vielä lukemattomat teokset, jotka odottavat vain minun kärsivällisyyttäni. Eivät mitään muuta. Olen itselleni sen velkaa. Tällä hetkellä nokkimisjärjestys on seuraava:

My Wicked Wicked Ways - Errol Flynnin itsensä kirjoittama kirja itsestään, jota luen paraikaa. Sittemmin tuli huomattua nettilähteiden myötä, että aikalailla hän on puhunut palturia menneisyydestään. Sinäänsä tästä ei kuitenkaan ole mitään haittaa, koska legendat nyt vain sattuvat kiinnostamaan, ja milloin totuus on tarua ihmeellisempää.. no, tarua ei vain ole pystytty paisuttelemaan tarpeeksi vakuuttavasti? Ihme kyllä, jotenkin silloin tällöin päänpudistelua aiheuttamat Errolin kertomukset, jotka räikeimmin lyövät yli, opettavat miehestä eniten. Juurettoman, hedonistisen ja oman elämänsä legendaa elävän oppitunti.

The Player of Games - Iain Banksin scifi-romaani, jonka sain joululahjaksi ystävältäni. Vaikka kirjan nimi kieron huumorintajun omaavien korvissa on huvittava, oletan kyllä sisällön olevan aika.. haastavaa. En ole mikään hyvä tieteisrompsujen lukija, koska takana ei ole yhtään Philip K. Dickiä, Douglas Adamsiakin reilu yksi kirja. Ehkä pakottamalla pääsen sisälle tähänkin..

A Russian Journal - John Steinbeckin yhdessä Robert Capan kanssa tekemä matka USSR:n pelottavaan maailmaan on päätynyt kirjan sivuille. Alunperin kuulin tästä kun juttelin Capan elämänkerrasta kaverien kanssa, ja tästä sitten vinkattiin. Kumman kauan tämäkin on yöpöydälläni odottanut sopivaa hetkeä. Ehkäpä pitäisi asennoitua toisin - mielenkiintoista kirjaa varten hetki kuin hetki pitääkin muokata kunnioittamaan kirjallisuutta. Vähän kuin urheilu, syöminen ja muutkin luonnolliset tarpeet.

Ja tämän jälkeen on hyvä siirtyä kirjahyllyn ääreen. Tämä kaikki siis vain yöpöydän sopukoista. Ja kaveriksi Hot Chip – bändi, jota en ole koskaan muistanut kuuntelevani, ja jonka yhtään biisiä en ulkomuistista osannut sanoa. Kunnes tuli tämä biisi. Ai kun herttis.

Kuva #1

Summertime baby

2010-05-15T02:37:00.001-07:00

Hommat alkaa olemaan paketissa. Maanantaina on suuri tentti ja sitä vielä tänään ja huomenna ressataan. Torstaina on filosofiaa, sitten on pari rästijuttua. Mutta sitten on siinä, ja olen valmis kesään!

Tässä voin mainita viimein pari asiaa ihan niinkuin kesän kunniaksi: Sain tuossa kuukausi sitten tietää, että lähden keväällä 2011 vaihtoon Kanadaan, University of Northern British Columbiaan (UNBC) opiskelemaan kaikkea pohjoisista opinnoista valtio-oppiin ja kansainvälisiin opintoihin. Paikkana on piskuinen 70 000 asukkaan Prince Georgen kaupunki, joka sattui yksinkertaisesti tarjoamaan kaikkea sitä mitä haluan. Sitä ympäröi uskomaton luonto, ja aikavyöhyke ja provinssi on oikea jopa Vancouver Canucksin fanittamiseen! Tulen varmasti kys. kaupungissa käymään niin usein kuin vain pystyn. Olen tuolla keväällä ja palaan kesäksi takaisin - mikäli en jää mantereelle vielä kesätöihinkin, aika näyttää. Ja syksyllä sitten takaisin graduryhmään Turkuun. Hommat skulaa! Tämän lisäksi vielä lähden kesäkuussa juhlistamaan kandiani Portugaliin perhelomalle viikoksi. Minulla ei ole mitään ennakko-oletuksia Lissabonin kaupungista, mutta ei myöskään yhtään tenttikirjoja joihin siellä pakenisin. Ei, siellä ei paeta mitään, ollaan vain!

Kesäisen ja iloisen kruunaa illalla roimeat synttäribileet, joita varten kaverini Eetu ja hänen kaverinsa varasivat vanhan kasarmirakennuksen jossa on pihalla grilli, mukana menossa on toki boolia, 100 ihmistä josta ehkä puolet jo tuttuja entuudestaan, livemusaa ja kolme DJ:tä, joista minä pahnanpohjimmaisena. En ole ehtinyt järjestökiireiltään soittelemaan lainkaan, joten olen kyllä aika täpinöissäni. Tekisin suunnitelluista biiseistäni Spotify-listaa, ellei olisi niin outoa biisejä että eivät sieltä löydy. Päivän teema on aurinko silmissä, lämpö iholla, hyvä fiilis. Näillä mennään!

Perjantain pienet

2010-05-07T05:49:00.000-07:00

Yksi saavutus: Kandidaatin tutkielma palautettu!

Aiheena oli suomalaisen diplomatian ja ennen kaikkea asekauppa- ja lainanottotunnustelujen eteneminen Washingtonissa vuoden 1939 alussa - aikana jolloin toinen suuri Maailmansota ei ollut vielä mikään itsestäänselviö. Alunperin työn inspiraationa toimi yksi Poliittisen historian peruskurssin essee, jota varten keräsin valtavasti lähdemateriaalia ja esimerkiksi yhden äärimmäisen mielenkiintoisen amerikkalaisen gradun Talvisodan aikaisesta Washingtonista. Kiinnostuin valtavasti muutenkin Suomen lähettiläs Hjalmar J. Procopén teoista itse talvisodan kynnyksellä ja sen aikana, ja loppu oli historiaa. Procopésta oltiin jo tehty gradu, ja aihepiiri tietenkin on ihan läpikotaisin tutkittu, mutta onnistuin mielestäni oikeuttamaan tutkimukseni hyvin. Tosin yksi Hannu Rautkallion omaa tyhmyttäni unohtama teos oli tuhota koko tutkielmani.. onneksi löysin sen jo niin myöhään, että perääntyä ei enää kannattanut ja sain homman pakettiin kunnialla. Rakenteesta tosin tuli hiukan palautetta ja se varmaan arvosanaa laskee aikalailla.. mutta minkäs teet, priorisoin kevään ajankäyttöni ihan itse ja voin siihen nähden olla ihan tyytyväinen lopputulokseen.

Ja parasta kaikessa - muistan kuinka jo ala-asteikäisenä poikana lueskelin Talvisodan kroniikkaa ja pohdin, miksi ihmeessä Jenkit tyhmät eivät auttaneet Suomea ja rahdanneet tänne pyssyjä ja lentsikoita, mokomat! Ja nyt saatoin VTK-tutkielmassani vastata tähän pikkupojan esittämään kysymykseen. Jee!

---

Yksi facepalm: "Spellcheck on turhuutta"

"In one of the most dizzying half-hours in stock market history, the Dow plunged nearly 1,000 points before paring those losses—all apparently due to a trader error. According to multiple sources, a trader entered a "b" for billion instead of an "m" for million in a trade possibly involving Procter & Gamble." (CNBC)

Itsellehän tuli tuon kandin kanssa arvioinnin aikana facepalmailtua muutamien korjaamattomien typojen äärellä. Mutta tämä kaveri on varmaan ottanut oman kirjoitusvirheensä himpun verran raskaammin. (Kuvan lähde: NY Suns; vaikka kyseinen kaveri jotain varmasti tunaroikin, ei hän ole jutussa esiintyvä kaveri.)

---

Yksi ajatuksia herättävä video: Television.

Television is a drug. from Beth Fulton on Vimeo.

---

Yksi äijjä: Eddie Chapman

Agentti ZIGZAG oli 2. Maailmansodan aikainen kaksoisagentti, todellinen oman elämänsä intiaani. Hänen elämänsä oli hienoa playboy-meininkiä - snobimaisesti elellyt Eddie räjäytteli työkseen kassakaappeja, kunnes poliisi sai hänet kiinni Jerseyn saarella huolimatta kuuleman mukaan teatraalisista pakoyrityksistä huolimatta, ja laittoi hänet poseen. Kun saksalaiset miehittivät saaren ja sitä kautta Chapman päätyi heidän käsiinsä, hänet nähtiin ideaalina vakoojana taustansa takia. Hänet koulutettiin ja heitettiin laskuvarjolla takaisin kotimaahansa, jossa hän kuitenkin samantien ilmiantoi itsensä ja lopulta ryhtyi Brittien kaksoisagentiksi.

Saksalaiset halusivat, että Chapman tuhoaisi de Havillandin Mosquito-lentokoneita tekevän tehtaan, ja luotiin täydellinen huijaus, jossa luotiin teennäisesti valtava räjähdys tehtailla, vanerista tehdyt teko-koneet lentelivät palasina ilmaan, ja niin saksalaiset kuin itse tehtaan työntekijätkin ottivat teon täydestä. "Pisteenä iin päälle" Saksaan palanneelle Chapmanille myönnettiin ainoana brittinä Rautaristi, ja hänet passitettiinkin siitä eteenpäin ensin Osloon lopulta kouluttamaan lisää saksalaisia vakoojia, ja lopulta takaisin Britteihin välittämään (vääristettyä) tietoa V1-pommien tuhotöistä.

Kaiken tämän lisäksi miehellä oli aikamoinen rakkauselämä - nimittäin sodan aikana hänellä oli rakas sekä natsi-Saksan miehittämässä Norjassa että kotona Briteissä, joita molempia sikäläinen valtiovalta tuki Chapmanin aseman takia. Sitten vielä sodan päätyttyä tyyppi dumppasi molemmat naiset ja meni jonkun aikaisemman naistuttavansa kanssa naimisiin. Sodan jälkeen hän sortui myös useasti rikoksiin, mutta oli sodanaikaisten tekojensa ja tietojensa takia aika tiukasti valtiovallan kanssa kytköksissä, eikä juurikaan joutunut teoistaan edesvastuuseen.. kaiken lisäksi mies asui Irlannissa linnassa, kertoo Wikipedia.

Mulla onkin vain yksi kysymys - kuka tätä kaveria näyttelisi parhaiten Hollywood-leffassa? Jude Law kenties? Ewan MacGregor? Jompikumpi Fiennesin veljeksistä? Sen leffan haluaisin kyllä nähdä, mein gott! Lähteet: Wikipedia, MI5)

---

Yksi hauska keksintö: Gorillalasit!

Eräässä eläintarhassa joku nainen oli tuijottanut gorillaa liian läheltä liian kauan, ja tämä oli hermostunut niin, että repi naisen mukaansa ja antoi tälle selkäsaunan. Nyt samainen puisto jakelee kävijöille laseja, joilla ehkä pystytään välttämään moiset tuijotus-onnettomuudet. Toimivat muuten varmasti myös baarissa hyvin ehkäisynä litsareilla miehillä, jotka eivät ole oppineet silmäkulmasta katselun jaloa taitoa. (Lähde: Gurney Journey.)

---

Yksi mielenkiintoinen paikka: Kotšegarka.

"Vallattu klubi Kotšegarka eli Pannuhuone sijaitsee entisen suomalaisen teatterin kellarikerroksessa. Se on viipurilaisten muusikoiden, taiteilijoiden ja muuten vain vaihtoehtoihmisten tyyssija."

"Ruokalista on halpa, täyttävä ja toimii vedenkeittimen varassa. Eurolla saa valmisjauheesta perunamuusin tai keiton nuudelipaketista, jolla on venäjäksi vähemmän mairitteleva nimi pummipussi."

"Kaupunginhallinto on pitkään yrittänyt häätää pannuhuonelaisia keskustan maisemia pilaamasta. Viime vuonna se uhkasi nostaa klubin vuokran kaksinkertaiseksi. Baarin tulevaisuus on yhä epäselvä." (HS)

Tulee mieleen ihan rakkaat osakuntamme, mutta Venäjällä. Jännää! En ole muutenkaan koskaan käynyt Viipurissa koskaan ja sinne joskus olisi tarkoitus suunnata. Toivottavasti paikka on silloin vielä pystyssä..

---

Yksi musiikkilöytö: The Divine Comedy

Koskaan ennen ole oikein sydämessäni löytänyt skotlantilaiseksi mieltämääni "tweepoppia". Nuo bändit kuulostavat edelleenkin korviini aina niin kovin itsekeskeisiltä ja särähtävät ilkeästi korvaan. Vain Camera Obscuran My Maudlin Career on ollut tässä suhteessa poikkeus. En ole tästä syystä tutustunut koskaan kunnolla The Divine Comedyyn.. vaikka bändi onkin Irlannista, opin vasta taannoin. Eikä kyllä mitenkään rinnastettavissa muutenkaan ärsyttävään itsekeskeiseen näpräilyyn. Äänimaailmat on eloisia, mielenkiintoisia ja suarastaan raikkaita, sanon ma!

Bändi julkaisee juuri lähipäivinä uuden albuminsa Bang Goes The Knighthood, kertoi minulle Katosblogi, ja koska uuden albumin sinkku At the Indie Disco kuulosti niin pirun näsäviisaalta, niin pakkohan se oli kuunnella. Ja herranjestas on iskee kuin sata salamaa. Jollain kierolla tavalla tämä kertoo juuri Turun Dynamosta, ja epäilemättä myös minkä tahansa muunkin skene-klubin perusmenosta. Jollain yhdistin heti The Wombatsin Let's Dance to Joy Division -biisiin, vaikka meininki onkin paljon letkeämpi. Aika herttainen, suorastaan, että ei edes koko ajan ajattele meininkiä ironisesti.

Tästä innostuneena kuuntelin muutenkin hiukan enemmän The Divine Comedyn tuotantoa, ja kunhan pääsin ekan albumin räävittömästä keskeneräisyydestä ja monotonisuudesta yli, toinen albumi Liberator on iskenyt todella lujaa.. kuuntelen aina kaikkien bändien diskografiat alusta alkaen jos kyseessä on pitempään soitellut yhtye. Ja nyt vaikuttaa hyvältä, todella hyvältä, ja innolla voikin siirtyä seuraavan albumin pariin, kunhan tästä olen saanut tarpeekseni. Tässä uuden sinkun kaveriksi tuon albumin eka sinkku The Pop Singer's Fear of the Pollen Count. Mainiota!

Pau!

2010-04-21T17:35:00.000-07:00

Ennen yöllistä pakerrustani, tekee mieli hehkuttaa hiukan bändiä nimeltä Kiki Pau. Olin tuossa juuri heidän keikallaan, joka ei itse keikkana ollut mitenkään loistava, mutta kyseinen bändi nyt vain toimi kuin sata salamaa. Bändi-ilta oli erään nimeltämainitsemattoman ainejärjestön järkkäämää.. ja en nyt jaksa sanoa muuta kuin, että luuli kuin olisi ollut jossain hautajaisissa. Niin jäätävää rokkipoliisipönötystä ja staattisuutta oli siinä yleisön eturivissäkin, että välillä mietti.. miksi maksoitte itsenne sisään katsomaan tätä bändiä? Mahdollisesti syy olikin, että kyseessä oli vain skene-pätevyyden harjoittelukerta Flow'n julkaistun esiintyjälistan kunniaksi tai jotain. Sigh.

Mutta Kiki Pau itse. Monille varmasti tuttu nimi, minullekin tätä keikkaa ennen. Bändi julkaisee Johanna Kustannuksella, joka on kuitenkin koti sellaisille iki-ihanuuksille kuin UB ja Regina, joten siinä mielessä luottamus kohdillaan. Tosin viimeksi, kun olen saapunut keikalle tietämättä enempää bändiä kuin että kyseessä on "just niinku parasta suomalaista juuri nyt", niin olen pettynyt. Kiki Pau on periaatteessa.. pop-rokkia. Ei mitään enempää, eikä sen vähempääkään, ja biisintekijöinä kaverit ovat kyllä hakoja. Uusin albumi White Mountain on todella päteviä hittejä täynnä, ja tänään jopa vanhemmat biisit, joista en ole ikinä kuullutkaan, toimivat ensikuulemalla. Se vaatii oikeasti tosi paljon. Hyvä meininki pelkistetyillä välineillä, ilman mitään turhia kikkailuita. Välillä keikan aikana tuli mieleen jostain syystä Steely Dan, välillä Wilco.. eikä välttämättä sen takia että kuulostaisivat samoilta (eivät!), mutta sen tunnelmansa puolesta.. ei huono.

Koska youtubessa on niin vähän mitään heiltä, niin tässä teille saatiksi, armahat, albumin 1. biisi - An Old Song.

Kuva: Kaapon kuvausblogi.

Kitarat kertovat

2010-04-19T02:57:00.000-07:00

Aurinko sen kun porottaa. Kun deadline lähestyy lähestymistään, tarvitaan kovia aseita auttamaan pulassa. Ei mitään hyssyttelyä, vaan ronskia rokkia. Blood Red Shoes toimii tähän tarkoitukseen. En tiedä näitä flavour-of-the-month-hommia oikein vuoden 2010 osalta, mutta en näe mitään syytä miksi tämä bändi ei voisi olla muutakin. Jotenkin homma tiivistyy siihen, että en voi yleensä sietää bändejä, joiden bassotaustat on yksinkertaisia, mitäänsanomattomia, taustalle sulautuvia ilman, että kitarariffit pitävät tahdin yllä. Tästä syystä esimerkiksi Bloc Party on niin lähellä sydäntä, ja mielestäni arkkityyppinen huono brittipoppi on täysi kys. bändin vastakohta. Mutta tässä brighton'laisessa pumpussa on kaksi jäsentä - Steven Ansell laulaa ja rumpaloi, Laura-Mary Carter laulaa ja kitaroi. Missä basso?! En tiedä, mutta minua ei edes kiinnosta.

Meininki on mielenkiintoista. Äänimaailmat lähtevät jo hiukan kauemmas ajassa taaksepäin. Säröä piisaa ilman että homma lähtee punkkeiluksi, ja tahti pysyy tiiviinä koko ajan, biisit mielenkiintoisina, laulajien äänet sopivat toisiinsa kuin paita & peppu. Oi kyllä, tää bändi varmasti jää alitajuntaan hetkeksi. Kuunnelkaa ehdottomasti ainakin tuo "Don't Ask", joka minutkin alunperin nappasi mukaan bändwägöniin!

Kaveriksi tähän sopii myös vanhempi tapaus. Kuuntelen tällä hetkellä Pearl Jamia paljon, ja sitä ennen tutustuin entisten jamilaisten bändiin Mother Love Bone ensimmäistä kertaa. Loistava parin euron löytö - One Tree Hillin soundtrack (ha!) - tutustutti grunge-biisiin, joka ylittää eeppisyydessään kaikki muut grunge-biisit. Bändin solisti Andrew Hill kuoli aikoinaan läpimurtoalbumin aikoihin, ja koskaan ei voidakaan tietää, mihin hänen johdollaan grunge olisi ajautunut. Pearl Jam antaa osviittaa tottakai tästä jollain tasolla, mutta jotkut asiat silti eivät koskaan ratkea. Niitä voi vain pohtia, kukin omissa pienissä päissään.

It's coming along, you can feel it in the air! sneeze

2010-04-17T02:07:00.000-07:00

Hui!

Edellisestä päivityksestä on puolitoista kuukautta. Ja valitettavasti usein ihan syystä. Näin vapun lähestyessä olen huomannut kuinka hektistä elämä voi olla, kun siihen ympätään mukaan pari järjestöä joista toinen toimimattomuutensa vie henkisiä voimavaroja, yhdet 85-vuotisjuhlat joita varten kerätään parin tonnin budjetti, 50-60 opintopisteen kevätsuunnitelma, joissa mukana kandiseminaari.. ja sitten vielä elämä. Ja blogi. Kuinka ikävää onkaan siirtää mieluisaa kirjoitushommaa to-do-listalla aina sieltä päältä pohjalle kun seuraava deadline tulee tosiasiaksi. Tällä hetkellä olen ihan kunnon ns. hiatus-moodissa, että saan ensi viikon perjantaihin mennessä kandini kuntoon.. jonka jälkeen seuraa pitävät toukokuun alun lukuisat tentit. No mutta! Ei turhaa synkistelyä, koska kesä on jo ovella..

Ohessa niitä juttuja, jotka symboloivat juuri tällä hetkellä tapahtuvaa. Rauhallisuus ei ole ehkä vielä se juttu, koska kaikenlainen indie-pimputus lukemisen ja kirjoittamisen yhteyteen ei ole koskaan sopinut. Siihen vain tuudittu liikaa. Joten sen sijaan energiaa antavat iloiset, ronskit ja yhden biisin kohdalla jopa kornit elementit. Kuka sanoi, ettei pop voisi tarkoitusperistään huolimatta olla vain ihan pirun nokkelaa?

Dj's From Mars ovat kunnostautuneet mash-uppien puolella todella mallikkaasti - heidän myspacensa on täynnä hänen diskografiaansa youtube-linkkien kera. Alun perin tutustuin heihin ihan jäätävän hauskan Metallica-Lady Gaga -revittelyn takia, mutta jotenkin tämä räppibiisin parantelu on vielä suurempi ansio. Vihaan sitä alkuperäistä (tai vähintään asennoidun "ihansama"-tavalla) mutta tässä vain on sitä jotain, heidän versiossaan.

Example on sellainen nimi, josta en tiedä mitään. Enkä ole selvittämässä ellei siihen jotain uutta syytä viriäkään. Alunperin tämä biisi löytyi blogien kautta sellaisena hittituotteena, jonka kimppuun jokainen remiksaaja iski hampaat irvessä. Mutta musta tässä alkuperäisessä versiossa on vain sitä "jotain". Vähän samanlainen suhde kuin Calvin Harrisin I'm not alone-biisin, joka kyllä on pirun hyvä, ja muutkin sen myöntävät, mutta silti sitä ei ihan heti ensimmäiseksi tule laitettua soimaan tanssilattiallekkaan. Mutta tästä vain tulee niin hyvä fiilis, ettei mitään rajaa. Ehdotonta Uittamon aurinkorantojen odottamisen tunnelmaa. Soinee myös osakunnan tanssilattialla, mikäli dj-nakki napsahtaa!

Tähän sekavuuteen on hyvä päättää. Mitä käy, kun selailee Canucksien lätkäfoorumeilla ja jengi kommentoi youtuben hauskaa tekstitys-palvelua, joka tuottaa ihan uskomattoman tyhmiä lausahduksia? Joku tokaisee, että kuulostaa ihan tältä videolta.. ja voilá! Mä vain jotenkin hullaannuin tähän fiilikseen ensikuulemalta. Laulaja on Adriano Celentano joskus 60-70-luvulta, joka ilveilee amerikkalaiselle pop-musiikille gibberish-tyyliin. Videon nimi jo tässä tapauksessa kertoo pelin hengen - sillä kyllähän amerikanenglanti tuolta hiukan kuulostaa, vaikkei siitä selkoa saakkaan, vaikka kuinka yrittäisi. Mutta tsekatkaa mitkä koreografiat. Uuh.

Ei tältä sanomalta tuu muuta mieleen. Mä lähden tästä baanalle taas, kouluttautumaan JV:ksi jalitsupeleihin, jatkamaan kandia, elämään kiireistä huhtikuuta. Kun vain jossain välissä uskallan ja kehtaan, heitän tänne jotain kesän festarifiilistelyistäni ja mahdollisesti kanadalaisista jutuista.. syy siihen selviää sitten, jotkut jopa tietää jo nytkin. :)

Puolustusvoitto kiireestä

2010-03-01T06:46:00.000-08:00

Kaikkien näiden kuukausien lumi on muuttunut harmaaksi rännäksi. Yliopistossa on menossaan perioditauko ja siksi myös tenttejä tursuaa joka tuutista. Tekemistä piisaa, vielä aurinko ei aivan pilkistä piristämään ahkeraa taapertajaa. Ei kuulosta hyvältä, eihän?

Kuitenkin kiitos musiikin, tästäkin voi selvitä. Vaikka kävinkin viime lauantaina ihastelemassa kolmevuotiasta Hitto!a elektromeiningein, kuitenkin lähiviikkojen musiikki on ollut lähinnä toista ääripäätä - rauhoittavaa, hiljaista, zen'mäisen viileää tuudittautumista. Musiikki on välillä pakotie, ja liiallinen fiilistely voikin viedä kauas pois todellisuudesta. Joskus sekin on vain tarpeen.. ainakin itse pakenen aina tiettyjen biisien taakse karkuun ankeita maanantai-aamuja.

.. ja, ihan aiheeseen kuulumatta, pakko nostaa hattua yliopistoväen lakkovaroitukselle. En voi sanoa muuta kuin että jo oli aikakin. Kun mikään ei toimi, kaikki niin sanotusti valuu alaspäin. Humanitas ry:n hallituksessa istuminen ei ole ollut koskaan niin uuvuttavaa kuin tänä vuonna, vaikka tällä kertaa sihteerinä pitäisi paljon helpompaa kuin esimerkiksi kopona konsortio-hullutteluissa 2007. Tiedekuntajärjestön ei pitäisi joutua kokoustamaan kerran viikossa ylipitkästi - systeemissä on nyt perustavanlaatuisesti vikaa.

Tiedostava Youtube-paraati

2010-02-16T02:35:00.000-08:00

Mulla on se paha tapa, että jätän hyviä muistamisen arvoisia youtube-videoita selaimeeni kökkimään, ja sitten unohdan ne sinne viemään konetehoja. Nyt on aika taas vähän purkaa hyviä löytöjä!

Olen historian opiskelija ja harrastelija, joten tämä kyllä iski nauruhermoon. Mitä tapahtuu, kun yhdistetään mitäänsanomaton mutta tunnistettava poppibiisi sekä Perustajaisien mytologia? Huumoria, jota akateeminen arvostaa! Jotkut kommentoivat youtube-linkin keskustelussa sitä, miksi mukana ei ole vakavia aiheita, vaikkapa orjuutta. Voi notta, hiukkasen sitä hymyä kehiin nyt sentään, hieno idea, sanoisin heille.

Ranskalaiset on tuottaneet ja ohjanneet tällaisen John Carpenteria kunnioittavan lyhkärin "Zombie Zombie", joka on tehty vanhoilla G.I. Joe -nukeilla ja ihan pettämättömällä tyylitajulla. Muistan sen, kun joskus Justice kertoi käyttäneensä juuri vanhoja kauhuleffa-musiikkeja sample-pohjanaan. Jotenkin tästä näkee taas sen, kuinka synkkää ranskalainen musiikki onkin parhaimmillaan. Suorastaan ghastly!

Awwww. Bzlbrltszfgh! ♥

Menkööt kipulääkityksen piikkiin koirafiilistelyt. Ja sen, että harmittelin eilen sitä, kun vaihdossa olleiden kaverieni koira pyöri pitkästä aikaa osakunnalla ja se pelkäsi kävelykeppiäni :(. Loukkasin jalkani maanantain kunniaksi kun.. potkaisin seinään ärtymyksestä. Ei välillä mene vahvasti.

Kaksi ensimmäistä videota on muuten löytynyt Likecoolin kautta. Suosittelen lisäämään vakiluetteloihinne - paljon kaikkea mielenkiintoista aina. Tänäänkin sieltä löytyi esimerkiksi video, jossa kaksi muovikassillista appelsiineja valjastettiin iPhonen lataamiseen. Meinasin tehdä jonkinsortin kommenttia tästä, ja mainita nälkäänäkevät kehitysmaan lapset sekä Apple-pelleily.. mutta nääh. Olkoot tämä postaus lämminhenkinen laskiaisen kunniaksi. Nyt kepit kantoon, haalarit niskaan ja Tähtitorninmäelle katselemaan hassuja kelkkoja! Kaikille siis riehakasta talvipäivää, pyörikää siellä lumessa ja kastakaa sukkanne eteisessä, kunhan varmistatte ensin että on kuivat vaihtarit. :)

Your services are no longer needed, Hugh Grant.

2010-02-15T03:54:00.000-08:00

Jännää on ilmassa. Tammikuun uusvuosi-projektit onnistuivat lopulta oikein hyvin, ja jotenkin ihmeen kaupalla koko kuussa söin aivan poikkeuksitta lukuunottamatta enemmän kasviksia kuin ennen, vältin punaista lihaa (miinus 4 poikkeus ruoka-annosta) ja suosin paljon papuja ja kalaa. Kofeiinin ja alkoholin käyttö oli myös minimaalista. Ja nyt kun nämä kuukausipohjaiset uurastukset ovat ohi, on koko helmikuun alku ollut kunnon tarpomista. Dediksiä, uupumusta niin järjestötöistä kuin bileistäkin, mitä ihmettä! Kaiken logiikan mukaan tammikuukin oli kuitenkin aika kiireinen ja tekemistä täynnä, joten vaikuttaa siltä, että on parasta siirtyä takaisin "panostusta vaativiin" ruokatottumuksiin. Ei se lopulta niin vaikeaa ollutkaan, ei sitä välillä edes tiedostanut.

Kiireestä huolimatta pari leffaa on tullut katsottua. Ja Finnkino senkun tarjoaa lisää mielenkiintoisia juttuja koko ajan.. Princess Mononoke tulee viimein teatteriin Suomessa! Harmi vain että kyseessä on yksi niitä harvoja anime-pätkiä, joiden englanninkielinen ääniraita on mielestäni alkuperäistä parempi. Prinssi Ashitaka kuulostaa 12-vuotiaalta astmaatikolta japaniksi, ja paljon vakuuttavammalta Billy Crudupin äänellä. No, ehkäpä en valita, koska Miyazakia on aina hienoa nähdä kaikesta huolimatta isolta kankaalta. Ja ennen jo hehkuttamistani pätkistäni Nine senkun lähenee ensi-iltapäivänsä kanssa, kuten myös The Men Who Stare At Goats. Kriitikkotuttu kehui pressi-ennakossaan nähneensä Ninen ihan taivaisiin, joten hyvää odotellessa..! Myös Shutter Island vakuuttaa, ollakseen DiCaprio-Scorcese-yhteistyö; kyseisten herrojen nimet jotenkin uuvuttavat minut nykyään apatiaan pelkästään ne toteamalla, mutta tästä on jostain syystä hyvät täpinät odottamassa. Siitä huolimatta, että The Departed oli mielestäni huonoimpia palkittuja leffoja aikoihin.

Sunshine Cleaning (2008, Dir. Christine Jeffs)

"Rikkinäisten ihmisten löytöretki järkevyyteen" 7/10

Sunshine Cleaning iski silmääni jostain syystä, jota en oikeasti muista. Kohtuullisia arvosteluita ja Sundance-maininta. Aihepiiri oli minulle tuntematon ennen katsomista, mutta Amy Adamsin nimi toisaalta houkutteli katsomaan, millainen karisma kaksinkertaisella oscar-ehdokkaalla oikein on. Todella hyvä, ottaen huomioon kuinka vähän sisältöä tässä elokuvassa on, ja kuinka hyvin se toimii.

Adams näyttelee ihan hyvännäköistä ja leppoisaa yksinhuoltajaäitiä Rose Lorkowskia, joka tsemppaa itsensä siivoustöihin joka aamu positiivisilla mantroilla ja pärjää niin ja näin. Kulissien takana homma ei juurikaan toimi, koska poika on luonteeltaan oikukas ja vaatisi erityishuolta yksityiskoulussa, perheen pikkusisko vaatii lähes yhtä paljon huolta kuin poikakin, loistava Alan Arkin on isänä epävakaa idealisti suurine ideoineen jotka tuntuvat aina hajoavan käsiin, ja salasuhde aviossa olevan miehen kanssa murtaa Rosea sisältä hiljaa. Pojan tarve siirtyä yksityiskouluun synnyttää yltyneen rahantarpeen ja Rose kokeilee kykyjään hyvin omituisessa työssä hetken mielijohteesta - hän perustaa siskonsa Norahin (Emily Blunt) kanssa firman, joka siivoaa rikospaikkojen ja muiden ikävien tilanteiden jälkiä. Verta, suolenpätkiä ja sen sellaista. Pirteä Rose päättää yrityksen nimeksi Sunshine Cleaning, ja siitä se homma lähtee.

Homma etenee selkeästi. Hyvin sanalla "peppy" kuvattava Rose iskostuu tarinan myötä silmiemme edessä kauniista kasvosta ahkeraksi uurtajaksi, joka haluaisi vain tuntea olevansa arvostettu ihminen ja onnistunut äiti. Yritystä häneltä ei ainakaan puutu, ja lopulta hänessä on vain liikaa hyviä piirteitä, jotta hän ei ansaitsisi muuta kuin jotain oikeasti hyvää. Likaisen firman kautta syntyy tilanteissa, joissa myös Norah löytää itselleen mielijohteen, joka johdattaa häntä kohti aikuisuutta ja pohtimaan sitä, miksi hän luonteeltaan niin ajelehtiva kuin on. Samalla kaiken tämän aikana perheen isä lähtee myös touhuun mukana sivuhahmona, jonka toilailuja ehkä hiukan naiivimpi elokuva katsoisi hyvällä, mutta oikeassa maailmassa häntä viedään kuin kalaa narussa. Sunshine Cleaning kertoo loogisen tarinan ihmisistä, joille välillä käy hyvin ja välillä huonosti. Idealisti ei pärjää, mutta raa'alla työnteolla hänkin saattaa itselleen hetken lohdun, ja toivon paremmista olosuhteista.

Sinäänsä elokuvalla on sydän kohdallaan, ja se toimii kasvukertomuksena working (poor) girlille. Ja tarinan lopuksi jokainen oppii itsestään jotain uutta. Elokuvassa ei ole lopulta mitään vikaa, vaikka se ei tunneskaalassaa ihan taivaisiin ylläkkään. Tarpeeksi särmää siinä on kuitenkin ollakseen toimiva feelgood-leffa, joka ei saa siirappia valumaan korvista. Amy Adams on myös tämän perusteella oikeasti hyvä näyttelijä. Tähän mennessä pidin häntä vain jonkinsortin Disney-prinsessa-näyttelijänä. Onneksi väärinkäsitykset voi korjata.

Up in the Air (2009, Dir. Jason Reitman)

"Kyynisen maailman empaattinen opetusvideo" 9/10

Up in the Air oli ennen kaikkea spontaani valinta. Itseasiassa en tiennyt siitä mitään ennenkuin hetkeä ennen yhtäkkistä vapaa-iltaa hyvässä seurassa tuttavani kehui leffaa parhaaksi mitä oli tänä vuonna nähnyt. Samainen ihminen on suositellut minulle jo vuosia hyviä 70-luvun kaahailuleffoja, joihin en ole osannut tarttua. Olin hänen sinnikkyydelleen ja hyvälle maulleen velkaa sen verran, että tein valintani. Luulin pitkään, että kyseessä oli se animaatioleffa, jonka julisteessa oli vanha setähahmo leijumassa ilmapalloilla! Se oli Up, ja voi olla että tämä lentää ihan omissa maailmoissaan siihen verrattuna. Heh, heh.

George Clooneyn Ryan Bingham on hyvin itsetietoinen hahmo ruudulla. Mies erottaa duunikseen ihmisiä, ja tekee sen kyllä hyvin. Eri asia on se, miten hänen 300+ vuotuista lentopäivää ja matkalaukkuelämäntyyliinsä vaikuttaa hänen elämänlaatuunsa. Pintapuolisesti hyvin smooth mies löytää itsestään parannettavaa ja säröjä, kun Anna Kendrickin näyttelemä uusi tulokas, modernin potkimiskulttuurin uraraketti astuu kuvioihin. Bingham joutuu näyttämään tälle alan temppuja ja realiteetteja, ja lopulta hän sortuu itse kyseenalaistamaan sitä, millaiseksi koko kulttuuri on hänet tehnyt. Miehenä, joka ei ole koskaan kotona. Tai jolla ei oikeasti ole kotia.

Leffassa on komediaotteensa lisäksi harvinaisen syvällinen sanoma siitä, millaisia ongelmia nykyinen hektinen elämäntyyli aiheuttaa ihmisille. Riippumatta siitä, ovatko se sinut sen kanssa tai eivät. Huomaa kuitenkin, että tekijä on sama kuin Junolla, koska lämminhenkisyys, tuo kuuluisa lämminhenkisyys säilyy kaiken aikaa toiminnassa mukana, vaikka sympaattisuutta saa välillä ehtiä elokuvan ihmisistä aika pitkään. Vaan kyllä se sieltä pinnan alta löytyy kun vähän rapsuttaa. Ja sit ei käy hyvin. Kylmä maailma, kuiteskin! Eijohelbboo.

Ps. kävin myös katsomassa kavereiden kanssa Avio-Onnea Morganien tapaan, kun ilmaislipulla pääsi. On muuten surkein elokuva miesmuistiin, ristin merkkiä eteenpäin Castle Rockiin päin, mitä kauheetaa, hyi hyi! Myötähäpeällisiä vitsejä, Hugh Grant näyttelemässä väsähtynyttä Hugh Grantia.. leffaseura oli tietenkin mitä parhainta.. jotain vain kertoo, että teatterin mukavin hetki oli hymähtää kun kaverin popcornit valahti pitkin salia vahingossa. Enkä ole edes sillain edes vahingoniloinen ihminen, toisinkuin taustavoimat tuon pätkän takana.

Kuvat #1 #2

Levy-yhtiöitä yli muiden, onko heitä?

2010-01-22T06:25:00.000-08:00

Oma vastaukseni kysymykseen postauksen otsikkossa on - en tiedä. Hämmennyn tietyllä tavalla siitä, kuinka tietyt erityisen uskottavilta kuulostavat levy-yhtiöt niin usein saavat ihmisiä faneikseen, jotka sitten vannovat yli kaiken näiden tuotteiden nimeen. Tietenkin joiden rooli musiikkiteollisuudessa on erityisen suuri, mutta en vain näe sitä palvomisen kulttuuria itselläni. Lukuunottamatta Johanna Kustannusta, joka yllättäen UB-kytköksensä takia on minulle niin tuttu, todella harva lafka on jättänyt minulle erityistä muistijälkeä, pysyvää lupausta laadusta. Joskus elektro-innoissani tutut nimet toistuvat tuottajatiedoissa, mutta jotenkin en vain voi luottaa siihen, että jonkun organisaation alla kuteva mikä-tahansa-bändi olisi vain sen maininnan takia ehdoton must-see. Kerran vein levykauppa Kaneen vaihdossa vanhoja cd:itä ja myyjä tarttui kiinnostuneena Sage Francisin levyyn, koska sen tuottaja taisi olla Epitaph - punk-levyistään kuuluisa lafka, ja punkkari kysyi mistä on oikein kyse. Kun kerroin Sagen laulavan "punk-henkistä" räppiä, joka mielestäni sopi lafkalle, sain vastaukseksi vain silmienpyörittelyä ja kielteisen vastauksen. Että siinä tässä se nähtiin, ei kaikkia voi aina miellyttää!

Yksi levy-yhtiö on tästä huolimatta toistunut musiikkivalinnoissani lähiaikoina todella paljon. Barsuk Records, Seattle, WA. Ei sano ehkä kauheasti mitään, mutta jostain syystä juuri minulle rakkaimmat, vähemmän tunnetut bändit tulevat usein juuri Barsukin uumenista. Barsukin kuuluisin bändi lienee Death Cab for Cutie, joka on tarpeeksi söpöä ja näppärää tullakseen kuuluisaksi ja kuuluisien sarjojen ja leffojen soundtrackeille, radiosoittoakin kestävää. Mutta DCFB on kaikkea muuta kuin lempibändini heiltä (vaikkei olekaan huono!), koska yllättävän moni muukin rehdisti mielenkiintoinen bändi on heidän siipiensä alla.

Barsukin hehkutus tuli nyt erityisesti mieleen sen takia, koska kun kävin Tukholmassa kuukausi sitten ja tuhlasin vaivaisia rahojani levykaupoissa, tarttui mukaani viimein, pitkien etsintöjen jälkeen, The Long Wintersin levy Putting the Days to Bed, jota en ollut koskaan ollut nähnyt Suomen levyhyllyissä, tai sitten en vain osannut sitä edes etsiä. The Long Winters on juuri sellaista rokkia, jota ei kehtaa vakavalla naamalla kutsua miksikään muuksi kuin rokiksi. Ei ole mukana stadion-vivahteita, ei liikoja äänimaailmakikkailuita. Kitara, bändi, laulaja, toimivia kappaleita hyvin sanoituksin. Jos sanalla nondescript olisi positiivisempi sävy, voisi sitä vaikka sanoa nondescript rockiksi. Barsuk kuvailee sitä guitar popiksi, mutta tiedä näistä, kyllä mulle nämä tyypit revittää ihan tarpeeksi ollakseen muuta kuin poppia, ainakin roimeampaa se on kuin kuollut söpöläisen taksi. Samaan vaikeasti kuvailtavaan kategoriaan menee itseasiassa myös toinen kolmesta lempibändistäni Barsukilla - Nada Surf! Jenkeissä itseasiassa ihan pitkän linjan suosiossa ollut yhtye, jota jostain syystä ei kuule Suomessa juuri koskaan. Power poppia, jotkut sanoo?

The Long Winters - Teaspoon (mp3)

Samoista Tukholman levykaupoista ostin myös Viva Vocen levyn, ja sekin on mokoma Barsukin tuottamaa, kun nyt tarkemmin selailin tätä postausta varten katalogia. Aliarvostettu kitara-ja-mies-virtuoosi John Vanderslice on myös heiltä kysyisin. Kyseessä on ehkä Sufjan Stevensin lisäksi se toinen mies, jota voisin mennä katsomaan lähes minne vaan, jos rahatilanteeni sallisi. Koskettavampaa tunteitteni tulkkia en ole vielä löytänyt. Muita maininnan arvoisia Barsuk-kiinnityksiä ovat tasaisen varma ja viihdyttävä Rilo Kiley ja tunnelmoiva, joskus hartaampaakin kuuntelua minulta vielä vaativa Starlight Mints. Itseasiassa katalogi on täynnä sellaisia nimiä, joita en myönnä kuuntelevani mutta jotka ovat yhdistyneet mielessäni positiivisiin tunteisiin. Ehkä barsuk rock on siis minulle omiaan? Voisin ehkä lanseerata moisen termin käyttöön, jos olisin jossain töissä levykaupassa ja saisin höpistä näitä omiani enemmänkin, ken tietää.. mutta tutkikaa ihmeessä lafkan sivuja, siellä on paljon mp3:sia kuunneltavaksi, ja ehkä Barsukilta löytyy juuri sinullekin jotain erityisen mielenkiintoista. :)

Lisäksi. Minulla on iloisia uutisia niin itselleni kuin teille, jotka ehkä muistatte taannoisen hehkutukseni kanadalaisesta kantri-laulaja Kathleen Edwardsista. Kathleen nimittäin on tekemässä yhteistyötä The Long Wintersin johtomiehen John Roderickin kanssa. Lähitulevaisuudessa maailma on siis uuden The Long Wintersin albumin lisäksi myös yhtä hyvin mielenkiintoista proggista rikkaampi!

Lähteet: Paste Magazine
Kuvat #1 #2 #3 #4

The Arms of Someone Else

2010-01-21T02:29:00.000-08:00

Uudenvuoden lupauksia on tullut tehtyä, mutta kaikenlaiset massiiviset proggikset, joihin liittyy ruoka/juoma/uni tuntuu aina epäonnistuvan jollain tavalla, ellei nipistä samalla elämänlaadustaan jonkin verran. Alkoholittomuus säilyi 2 viikkoa ja jatkuu nykyään ja siitä olen tyytyväinen. Kahvikuppiin (ja kofeiiniin ylipäätään) olen tarttunut tammikuun aikana kahtena aamuna, kiitos uuvuttavan yhdistyskauden alun, mutta tähänkin olen tyytyväinen. Unirytmini tasaantuu pikkuhiljaa mutta parannettavaa on edelleen. Mutta yksi asia mistä olen tyytyväinen, on livekeikat! Viime syksy oli niin surkeaa oman livekeikkailun kannalta, että vuosi 2010 on tarkoitus vetää tää virhe päälaelleen. Hyviä tuloksia jo nyt, mainioita elämyksiä. :)

Ensinnäkin Yakuzi Pato. Turkulainen bändi, soittaa instrumentaalista ja ennen kaikkea hauskaa musiikkia, joka tuo välillä mieleen 8-bittis-rokkibändihassuttelut ja välillä polveilee jollekin latino-chill-out-tunnelman ja Kaki Kingin äärilaitamille. Lähinnä livenä yllätti se, kuinka energinen koko poppoo oli ja sellainen herttainen tekemisen meininki huokui läpi kokoajan, vaikka koko homma voisi olla vaikka ihan serious business progeiluakin. Klubin keikalla vetelivät rokkia myös Beacon Street Radiants ja kuuluisampi Rubik, joista molemmilla oli ihan sana hallussa (nojaa) ja meininki kunnossa, mutta YP:n "lämpättyä" ei mikään heidän jälkeen oikein tuntunut miltään. Ja jos illan viimeinen biisi on Young Folks -coveri, niin ei paljon parempaa valintaa voi bilebändille tehdä. Plussaa myös siitä, että kaverit oli pukeutuneet sammakoksi, pesukarhuksi, teräsmieheksi ja porkkanaksi (!). Ja basisti-teräsmies oli kotoisin Preitilästä. Pelottavaa.

Toiseksi, eilen tuli istuskeltua Kukassa Kriek-lasin äärellä ja eteen lavalle ilmaantui kuin tyhjästä paras ilmaiskeikka ikinä. Niitä näitä väkertäneet soundcheckkaajat sulautuivat keskustan tunnelmallisimman baarin yleisöön pikkuisella lavallaan. Illan aloitti sympaattinen irlantilainen trubaduuri Declan De Barra. Mies ja kitara ja karmivan heleä ääni. Välillä tuntui kuin olisi kuullut miehen vaikeroivan itämaisen uskonnollisen huudon intensiiviteetillä, mutta aina välillä hän lennätti yleisöön sellaista lupsakkaa läppää, että unohti välillä olevansa jotenkin erityisen "yleisöä". Lahjakkaan monipuolisia lauluja, koko homma toimi äärimmäisen hyvin. Symppiksen matkaajan cd-pinotkin tipahteli jossain kohtaa iltaa lattialle ja jeesailin häntä nostellen niitä maasta, ja meinasi mokoma antaa siitä palkkioksi ensimmäisen albuminsa jonka ostin ihan vain siksi, että 3 eurolla ei voi loistavaa indie-artistia olla tukematta. Kehtaskin pyytää ottaa lahjoituksena vastaan. :)

Holmes oli illan toinen ja se alunperin paikalle houkuttanut bändi. Heiltä löytyy Declanin tapaan myspacen kautta koko edellinen albuminsa streamina kuunneltavana, joten tartuin ehdottomasti täkyyn sen takia, että tiesin jo etukäteen mitä sain - sielukasta kantri-henkistä lauleloa. Harmonikka ja sylikitara (?) toivat oman kivan lisänsä soundille . Sinäänsä tuo kuvaus ei vaikuta ketään vielä sellaisenaan, mutta jotenkin vain se "jälleenkuunteluarvo" huokuu joskus vahvemmin läpi kuin normaalisti. Ihan lepposaahan moni kantripoppis on mutta ne eivät jää millään tavalla muistiin pidemmäksi aikaa. Kuuntelin Wolves-albumin kerran läpi kotona ennen keikkaa edellispäivänä - ja muistin lähes kaikki biisit keikalla. It's good. First impressions last, ja niin edelleen. Hämmentävintä oli kuitenkin ehkä se että laulaja näytti ihan Jere Lehtiseltä. Tosin se kertoo ehkä enemmän minusta kuin mistään muusta.

Holmes - Storm from Blackstarfoundation on Vimeo.

---

Mitä tästä jäi käteen? Rahattomampi olo, kyllä, huoh. Mutta hintansa kaikella. Ja kyl huomaa että järjestö- ja opintokiireiden sekaan livemusiikki vaan tekee koko hommasta niin paljon kivempaa. Tältä päivältä peruuntui 4 tuntia luentoja, siitä kiitos ylipäätään blogin päivitykseen jääneelle ajalle. Tosin pian hypähdän taas luentosaliin pohtimaan tulevaisuuttani, ja illalla teen sitä. Onneksi huomenna on S-Osiksella livenä Taipuva Luotisuora ja Itkevä Tyttö, vaihtelua siihen normaaliin hevikaartiin. Taipuvaa on tullut fiilisteltyä muutenkin jo vuosia, ja nyt viimein odotukseni palkitaan, kun heidät on meille buukattu. Iloista!

Hyvää musiikkikevättä itse kullekin! Ulkona on kylmä mut livekeikalla lämpö tiivistyy napapiirilläkin, niin se vain on.

Kuvat #1 #2 #3

Old time hockey!

2010-01-10T13:44:00.000-08:00

Vuoden ensimmäinen postaus on hiukan yllättäen jääkiekkoaiheinen, vaikka olen pyrkinytkin pitämään tämän puolen minimissään. Niin kuriositeettimainen tämä urheilulaji tuntuu olevan kaveripiirissäni, vaikka se Suomen "perusoletusten" vastaista onkin. Mikä tämän rohkaisi? Viimeöinen ottelu Vancouver Canucksin ja Calgary Flamesin välillä. En ole aikoihin nähnyt niin vangitsevaa kamppailua, varsinkaan runkosarjatasolla! Viime pudotuspeleissä seurasin kovalla silmällä sekä St.Louisin kaatamista että Chicagolle murtumista, mutta viimeöinen oli niihin verrattuna todellinen pudotuspelimittelö, tosin nyt pelissä oli vain kunnia ja divisioonan kärkipaikka.

Nucksini hävisivät, mutta ottelu oli aivan uskomaton jokaisella mahdollisella tavalla koska:

1) Sekä Samuelssonin että Sedinien maalit olivat aivan uskomattomia.

2) Rypienin ja Brandon Prustin molemmat tappelut olivat todella tiukkoja.

3) Tuomarit olivat unohtaneet, ettei tämä ole enää dead puck era. Tasapuolisen surkeaa.

4) Dion Phaneuf on säälittävä kohkaaja. Puoli tusinaa non-callia häntä vastaan, pyh!

5) Kipper on niin tulessa, että onneksi on Suomen olympiajoukkuessakin.

6) Calgary Flames on liigan helpoin joukkue vihata, tyyliltään kuin tämän kauden Anaheim (Phaneuf = Pronger).

7) Jopa Wellwood rankaisi Flamesin sikailusta niittaamalla Giordanon seinään! Vaikea uskoa näin jälkeenpäin..

8) Lukowich toimitti paluuottelussaan Bourquen astraalitasoille omalla niitillään, uuh!

9) Joku yritti tuhota Kipperin silmät vihreällä laaserilla?!?

10) Fanien viha toisiaan kohtaan internetin keskustelupalstoilla = priceless.

11) Luongo puuttui Iginlan jäkättämiseen ja sai tämän huitaisemaan häntä. b

12) Tähän matsiin on loistava lopettaa yömatsien katsominen ja siirtymään ESPN360:n archive-palveluun, jonka kautta nämä voi katsoa milloin huvittaa, siis jopa ihmisten aikaan. :)

Tämän kaiken lisäksi, olen pelannut tylsyyttä ja tulevan viikon luentosumaa pakoillessani netissä triviaa, jossa kysellään 10 minuutissa liigan 200 eniten maaleja tehnyttä pelaajaa. Aika vaikea haaste sinäänsä, mutta olen luppoajalla oppinut aivan valtavasti lempilajini menneistä tähdistä. Esimerkkinä yksi tarina:

The incident occurred immediately at the end of a 1979 game in which the Bruins defeated the Rangers 4-3. A Ranger player tried to pick a fight with Bruin Al Secord after final buzzer. Their scuffle occurred along the boards where members of both teams joined in to break up the scuffle. Words were exchanged between the players and that seemed to be all at the time.

All hell broke loose when a fan took a stick and hit Bruin Stan Jonathan from above the glass. Jonathan's teammate Terry O'Reilly immediately jumped into the stands and went after the fan. Soon other Ranger fans got involved, this prompted the Bruins to join O'Reilly in the stands to fight.

Bruin Peter McNabb went after a fan. Mike Milbury who thought that McNabb was in trouble grabbed the fan by the leg and in the process pulled one of his shoes off. Milbury then proceeded to hit the fan with his own shoe. After getting his licks in Milbury threw the shoe onto the ice ensuring that the fan would walk home without a shoe.

It was a true display of one teammate helping out another. This was also the night where Milbury earned his nickname "Mad" Mike Milbury and this being one of the funniest moments in sports. (Bleacher Report)

Voin vannoa, että tämän tarinan jälkeen muistan kyllä Peter McNabin, ja että kuka hän on miehiään!

---

Ja hei, seuraavassa päivityksessä hyvää musiikkia ensi viikolla! Ellei sitten yllättävä essee-deadline iske, ja homma veny ensi viikolle. Toodledoo!

Wow, it's the future!

2009-12-30T12:37:00.000-08:00

Tajusin, että on tullut katsottua ihan valtavasti leffoja joulukuussa! Blogin kannalta huonompi asia on se, että ei edes välillä tiedosta että niitä tulee nähtyä, mutta toisaalta sehän vain kertoo hyvästä ajanhallinnasta. Aina on aikaa hyvälle elokuvalle, ja joskus koemielessä vaikka huonommallekin.

Black Dynamite (2009, Dir. Scott Sanders)
"Ne teki hyvää blaxploitationii, ja kyllä se naurattaa" 8/10

Tästä on hyvä aloittaa siksi, että etukäteen pohdin olevan mahdotonta sen, että Black Dynamite yltäisi tavoittamaan odotukseni sille. Leffan trailerit kun lupasivat täydellistä kieli-poskessa toteutettua blaxploitation-muisteloa, jossa huumorilta ja epätodellisen korneilta hahmoilta ei voisi välttyä. Katsoimme SUAMi-kerhon kanssa kyseisen pätkän ja kävikin juuri niin kuin olisi ehkä voinut toivoa - it sure delivered. BD oli alusta loppuun komedian tykitystä, ja loppupeleissä elokuvana ihan oikeasti toimiva bläkkäri-toimintapätkä. Vaikka ylitseampuvuuteen oli tietenkin panostettu, ei se homma niin yksinkertaistetun stereotypisessa kaavassa ollut välttämättä edes kauhean vaikeaa. Mukahassutteluun ei sorruttu, vaan henkilöhahmojen annettiin ottaa rauhassa paikkansa ja toteuttaa tehtävänsä juonessa. Katsoja voi vain nojata taaksepäin ja naurua hykerrellessään pohtia, kuinka uskomattomia asioita genret voivat joskus olla. Erinomaista.

The Bodyguard (1992, Dir. Mick Jackson)
"Hollywood-raina, joka kevinmäisesti hoitaa hommansa" 5-/10

Seuraavaksi - tosi vanhaa kamaa! The Bodyguard tuli televisioista ja hiukan hymähtelin tälle, kunnes tajusin, että mullahan on aukko sivistyksessä tämmösten suhteen! Istahdin siis alas analysoimaan, kuinka Kevin Costner suojelee Whitney Houstonia pahiksilta, jotka halusivat neidon tappaa koska se laulaa MTV:n musavideoissa. Whitney diivailee, Kevin tuijottaa. Whitney heltyy, ja Kevin tuijottaa edelleen tiukkana, jopa näyttää entistä tylsistyneeltä. Koko elokuvan ajan miehen ilme ei miksikään muutu, vaan pysyy hyvin kevincostnerimaisen tylsänä.

Toisaalta miehen kasvoilta huokuu sellainen no-nonsense-meininki, jolla kuvittelisin oikeasti jonkun henkivartijan toimivan. Toisaalta todellisuudesta ei tulisi ehkä hyviä elokuvia - tässäkään ei tuo juoni ollut mikään kovinkaan kummoinen, loppuratkaisun näki jo melkein alussa. Onneksi kevinmäisyys ei minua sinäänsä häiritse, vaan pikemminkin elin leffan ajan Kevinin mukana, ikäänkuin hymistellen mielessäni koko juonelle samalla tapaa kuin Kevinkin varmasti teki päänsä sisällä jo kuvauksissa. Just business, baby. Mutta ymmärrän kyllä, miksi tämä on ollut aikoinaan hitti. Katsoin tämän joulupyhinä kotosalla, ja äitini kysyi oikeasti leffan jossain vaiheessa, "eikö tämä ole se Titanicin biisi?" Ja eihän se ollut, mutta olisihan se voinut olla. Jengi tykkää balladeista ja niiden laulajista, joten miksipä ei.

Brazil (1985, Dir. Terry Gilliam)
"Dystopia, joka ei innosta edes vastalauseihin. Kuriositeetti." 6/10

Brazil olikin vaikeampi. Ikuisuusprojekti, jonka ääreen tartuin kun sekin päätti joulun aikaan pyöriä televisiossa. Ja tietyllä tavalla Brazil jätti pään niin tyhjäksi, että arvostelukin on lyhytsanainen. Gilliamin elokuva on yhtäkuin sekasotkuinen visio tulevaisuudesta ilman päätä tai häntää. Henkilöt tulevat ja menevät, päähenkilönä Jonathan Pryce on aluksi sympaattisen hukassa maailmassaan ja lopulta vielä enemmän hukassa kuin hyvin moni katsoja olisi. Juoni kaatuu omaan mahdottomuuteensa, kun ainakin itse toivoin päähenkilölle vähän herätystä elokuvan outoon todellisuuteen, joka oli kyllä ainakin hänen päätään ehjempi. Aika epäonnistunut dystopian kuvaus siinä mielessä, vaikkakin varmasti aikoinaan kivan provokatiivinen. Mutta muhun ei uponnut - ehkä toimii kuin Mussolinin aikana junat Italiassa, mutta ei siitä kyllä hyvää elokuvaa saada. Sekavan kylläkin.

Sin Nombre (2009, Dir. Gary Fukunaga)
"Kertomus toiminnasta mahdottomissa olosuhteissa" 8/10

Kirsikaksi kakun päälle nousee äärimmäisen ankea tekele. Enkä nyt tarkoita huonolla tavalla, koska Fukunagan debyytti (!) on kaikkea muuta kuin huono elokuva. Surullinen ja epätoivoinen se on kuitenkin sillä tavalla, että hollywood-tyyliset pakolaisuuteen ja monikulttuurisuuteen luotaavat elokuvat jäävät kakkoseksi todellisuudentajussa sen vierellä. Mikä sinäänsä on ihan ymmärrettävää, koska loistava elokuva on myös riipaisevan surullinen. Turhia paljastamatta juonesta, tarina kertoo matkasta läpi Väli-Amerikan maiden kohti tarujen USA:ta. Onnekseni oletin juonikuvauksesta väärin, että kyseessä olisi jonkinsortin Babel'mainen tarina vähäosaisten elämästä kaukana kotoa tai hyväosaisten seikkailuista kehitysmaissa. Valkokankaalla en kohdannut pelkojani mahdollisesta bulkkimaisuudesta tämän takia.

Caspar ja Sayra ovat karussa todellisuudessaan omillaan, mutta jotenkin katsojan voiymmärtää epävarmuuden ahdistusta todellisemmin tätä kautta, kuin siten, että häntä pyrittäisiin saada samaistumaan "matkailijan" rooliin. Suomalainen ihminen ei ehkä koe matkojaan halki Suomenmaan mitenkään traagisina, verrattuna vaikka ajatusleikkinä tilanteisiin, joihin naiivi turisti voi ulkomailla joutua tyhmyyttään (ja jonka elokuvien käsikirjoittajatkin niin hyvin tietävät). Sin Nombren ihmiset ovat kuin kalat vedessä, mutta heidän merensä on armoton, ja kaikkea muuta kuin jännittävä kuriositeetti minulle katsojana. Toivon pikemminkin, että saisin jotenkin pois elokuvan maailmasta, joka ei omiaan kenellekään, joka haluaa elää onnellisesti riittoisuudessa

Voin suositella Sin Nombrea, mutta en varauksetta. On olemassa elokuvia, joista nauttii, piste. Sitten niitä, joista voi aidosti nauttia elokuvataiteen kannalta tärkeinä, genreä määrittelevinä tai historiallisina elokuvina. Ja sitten niitä elokuvia, jotka kertovat loistavasti tarinan, jotka vievät mennessään, mutta joista ei oikein voi nauttia. Minulle tuli tästä todella paha olo, vaikka olin vakuuttunut loppupeleissä. Tätä ei kannata mennä katsomaan treffileffana!

---

.. ja näin hiivimme uuteen vuoteen. Todennäköisesti blogailen ensi kerran vasta ensi vuoden puolella seuraavan kerran, paljastan uljaat uudenvuodenlupaukseni ja kertaan vähän tän vuoden musalöytöjä - vaikkakaan en samaan tyylin kuin miljoonat "vuoden 2009 parhaat levyt"-listat. Mä kun tykkään löytää musiikkini omalla tahdilla, siinä ei paljoa julkaisulistan päivämäärien ja vuosien mukaan eletä, nimimerkillä löysin Led Zeppelinin 2004.

Hyvää uutta vuotta kaikille, varokaa silmiänne ja päätänne johon se kuohari kuulemma helposti voi kihahtaa jos ei ole varovainen!

Kuvat #1 #2 #3 #4

Olet muillekin totta, myös minulle

2009-12-26T03:19:00.000-08:00

Toivottavasti teillä oli mukavat joulunpyhät! Käytännössä rauha jatkuu edelleen mutta minä jatkan jo matkaa - tie vie Helsinkiin tapaamaan ystäviä ja katsomaan elämäni ensimmäistä kertaa Scandinavian Music Groupin keikkaa. Tavastialla tämä, tänä iltana. Tietyllä tavalla valtavan jännittävä tilanne, koska SMG:n musiikkiin liittyy ehkä minulle elämäni hankalin tunneside. Vasta nyt uskallan edes käydä moista käydä katsomassa.

Löysin käytännössä musiikin Ultra Bran kautta, ja surukseni bändi hajosi kun olin vielä 15-vuotias. En ollut festareilla pyörivää tyyppiä, enkä päässyt Turun Kårenin keikalle, koska olin alaikäinen. Minulle ehdottomasti tärkeimmän yhtyeen keikka on siis edelleen minulta kokematta - vannon, että jos UB joskus palaa yhteen vetämään keikkoja Suomessa, pyrin hankkimaan jokaikiselle heidän keikalleen liput. Niin vakavissani minä olen. Esimerkkinä, en ole koskaan ollut ihminen joka luontaisesti oppisi, kuuntelisi taikka muistaisi ulkoa musiikista sanoja. Tunnesidokset syntyvät tilanteista, äänimaailmoista, muistoista, jotka liittyvät kappaleeseen tai aikaan, jolloin sitä kuuntelin ensi kertaa niin, että se iski. Mutta Ultra Bran kappaleiden kaikki sanat - lähes poikkeuksetta - on koodattu muistiini ikuisiksi ajoiksi. Ne eivät minua hylkää.

"Jo se fonttikin tuo vain mieleen yhden bändin.."

Kun UB hajosi, ja sen "raadon" päälle kasattiin Scandinavian Music Group, kävi niinkuin joku olisi herättänyt Frankesteinin henkiin - bändi muistutti niin kovin viimeisiä UB:n aikoja, mutta oli silti jotain aivan muuta. Muistan, kuinka perversiona pidin ajatusta siitä, että bändi oli jo teoriassa kuollut mutta ikäänkuin jatkoi lainavaatteissa. Kappaletta Tällaisena Kesäyönä" lukuunottamatta en voinut edes katsoa bändiä päin - tuo kappale oli ainoa poikkeus koska siihen liittyi oikeasti rakas muisto, ja se vahvisti säännön. Vaalin UB:n muistoa, ja kavahdin nykyisyyttä sitä ilman. SMG muistutti minua aina siitä, että UB ei ollut enää.

Asiat alkoivat pikkuhiljaa muuttua, kun Koskisen Kerkko julkaisi soolotuotantoa, josta löysin jotain uutta mutta tuttua. Kerkon ääni oli niin harvoin käytössä UB:n biiseissä, että tuttu sävellysjälki ei tuntunut perverssiltä muistijäljeltä sen taustana. Vuokko Hovatan yritelmät ja häneltä bongaamani tekeleet hakivat muotoaan aika pitkään, kunnes Lempieläimiä jotenkin antoi minulle luvan nauttia naisen äänestä, joka oli Kokkosen Terhin tavoin ollut jotenkin pyhä ja sopimaton mihinkään muuhun kuin UB:n diskografiaan. Joskus näihin aikoihin kuulin myös sattumalta SMG:n vuotta aiemmin julkaisemaa levyä Missä Olet Laila? Jotenkin mitäänsanomatonta, ajattelin, enkä jäänyt asiaa märehtimään sen enempää. Se ei kuitenkaan ollut Ultra Brata, jollain kummallisella tavalla. Banjobiisin äänessä oli niin paljon banjoa, että yhdistin sen enemmän johonkin jenkkifolkkiin enemmän. Sufjan Stevensiä nimenomaan, ja sen sellaista - vaikka Sufjan käytti torvia ja ties mitä tilpehöörejä. Jotenkin hommalle antoi luvan muotoutua ihan mihin suuntaan tahansa, eikä jäänyt kaipaamaan UB:n torvisektiota kaiken sen päälle. Toisaalta - olivathan torvet kadonneet senkin yhtyeen pääroolista jo aikalailla Vesireittien aikana, ajattelin. Ehkä kaikki ei ollutkaan siis niin mustavalkoista.

Ja sitten julkaistiin Palatkaa Pariisin, ja kuin sattuman kaupalla ensin kuuntelin sitä avoimin mielin Spotifystä. Ja sitten löysin sen Ikipopin cd-hyllystä jonkun hylkäämänä. Otin sen omakseni aika nopeaan. Terhi Kokkonen saa minun puolestani laulaa nykyään ihan miten tykkää, ja olen jättänyt albumin Vapaaherran Elämää rauhaan muistoissani, kuten myös koko UB:n tuotannon. Se on minulle tärkeintä, mutta myös SMG:n oikeasti todella vahva albumi on hieno asia nykyään. Bändi kuulostaa ennenkaikkea itseltään, ja ehkä Lailankin hylkimysreaktio johtui vain siitä, että tämä "uusi bändi" ei ollut vielä löytänyt paikkaansa sydämestään. Nyt se on.

Iltaa innolla odottaen!

Ps. tässä mieltänne virkistämään pari.. mielenkiintoista videota. Ei sen enempää saatepuheita.

Kuvat #1 #2 #3

Ring them bells! Help! Help! Ding ding ding!

2009-12-18T07:00:00.000-08:00

Hiphei! Joulu on lähempänä taas kuin pari päivää sitten, ja tämähän on hieno asia. Lunta maassa, tenttitulokset valuneet rekisteriin ja rauha maassa.

Tätä lomaa on juhlistettu niin pikkujouluin kuin erinäisten hallitusvaihtojenkin lomassa. Mutta nyt ennenkuin palaan asettumaan Paimioon ruokapöydän ääreen (jonka tekemisessä tottakai yhä suurempi rooli mitä enemmän kulinaristista rohkeutta kertyy), on vielä yksi sivuraide.

Neljän kopla lähtee Tukholmaan katselemaan maailman parhaan stand-up koomikon showta Hovetiin. Jos George Carlinilla olisi sanottavaa vielä asiaan niin tilanne olisi ehkä toinen, mutta kun ei ole (RIP), niin voin odottaa huomenna vain parasta mitä tämä pallo tarjoaa. Eddie Izzard on ollut suurin inspiraatio puhumisen, vitsailun, hupailun ja sekoilun äärellä siitä asti kuin häneen tutustuin. Olen suorastaan innoissani!

.. ja Systembolagetista jotain kivaa tietysti kotiintuomiseksi, ehkä jotain joululahjoja muillekin. Tiedä mitä sieltäkin löytyy! Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin - HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!

Sufjan Stevens - Ring Them Bells (mp3)

Kuva #1

Maanantain satunnaiset

2009-12-14T14:36:00.000-08:00

Tämän hetken tapahtuma:

Yo-talo B:ssä kärähti. Osakuntaporukan spontaani Hell's Kitchen -maratoni keskittyi ikävästi sen takia hetkeksi kun tyhmyyttämme siirryimme ulos seuraamaan tapahtuvaa ja poliisi ajoi meidät pois tien toiselle puolelle. Onneksi proffassa Kirsin pöytäänkantama minttukaakao lämmitti.

Tämän hetken mediateko:

Ystäväni Jussi on tuttavansa kanssa perustanut Koulu-urkinta.info -sivuston, joka käsittelee suomalaisten koulujen suorittamaa mediavalvontaa. Sinäänsä liippaa ainakin omasta mielestäni niin lähellä perusoikeuksien (ja yksityisyydensuojan) rikkomista, että ihme jos isot mediat eivät pian iske aiheeseen. Kyllä se musta on aika hyvä idea lähteä tämmöisen vyhdin purkamista yrittämään.

Tämän hetken esine:

Aivan uskomattoman tyylikäs Yanko Designin suunnittelema messenger-bag. Jos olisin tehty rahasta, laittaisin tähän sen tarvitseman 100 euroa. Näyttäisi tuo selässä kampuksella hyörien siltä, että on aina tärkeää sanomaa menossa johonkin suuntaan!

Tämän hetken keikkahehkutus:

Belgialainen 2 many DJs eli tuttavallisemmin "ne tyypit Soulwaxista" tulee Suomeen keikkailemaan 12.2. mukanaan suomalaisia loistonimiä ihan Villa Nahista ja Huoratronista lähtien, ja lisääkin mahdollisesti tiedossa. Pitkään aikaan en ole harkinnutkaan laittavani niitä Stadinreissun vaatimia 30 euroa oikeasti likoon, mutta nyt on lähellä, jos vain keikkaseuraa löytyy mukaan.

Tämän hetken neiti:
Mila Kunis. Tyttö jonka muistamme That 70's Showsta. Yleensähän käy niin, että teinejä esittävät näyttelijät ovat usein siinä kahden-kolmenkympin kieppeillä. Mutta Mila oli sarjan näyttelijöiden koe-esiintymisten aikaan Mila oli itseasiassa 14, vaikka ikäraja oli 18! Vaihteeksi näin päin. Todella vakuuttavan ja hyvällä maulla tehdyn kuvauksen "ohessa" myös mielenkiintoinen haastattelu, toteuttajana Black Book Mag.

Tämän hetken musiikki:

Sain pitkästä aikaa taas aikaiseksi luoda uuden Spotify-listan. Inspiraatioina: tenttikauden päätös, helpotus, yön viimeinen bussi, viinilasillinen alkuillasta, hitaasti putoava lumihiutale. Loppuiltaan sopivaa siis.

Popkornia #5 - Avaa playlist
Stéphanie Lapointe - J'oublie
Great Lake Swimmers - New Light
Kaki King - Gay Son of Lesbian Mothers
Ravens & Chimes - This Is Where We Are
Busdriver - Avantcore
Ariane Moffatt - Montréal
Trio Garufa - Gran Hotel California
Bloc Party - Signs
Claire Denamur - L'amour Éphémère
Mark Knopfler - Silvertown Blues

Kuvat #1 #2 #3 #4

Limited profiling, how I love you so.

2009-12-08T16:42:00.000-08:00

Blogit ja mikroblogit ovat viestinnän ja verkostoitumisen asiana äärimmäisen mielenkiintoinen asia, jota minä ainakin tykkään tutkia ja opiskella, jos vain aika sallii. Tein syksyn alussa esimerkiksi työn aiheesta Twitter Europarlamenttivaaleissa. Tutkin politiikkojen innosta ja tavasta käyttää palvelua kampanjointinsa osana, ja keskityin eri vaikutustapoihin ja siihen julkisuuskuvaan, jonka aikaansai esimerkiksi aktiivinen ja "aito" verkostoitumiskäyttö ja toisaalta selkeän kampanjamainen panostaminen, joka loppui heti vaalien päättyessä. Twitterin vaikutus ei siinä vaiheessa vaikuttanut kovinkaan suurelta, mutta silti potentiaalia mikroblogeillakin on juuri politiikan apuvälineenä, koska ne voivat tuoda informaatioähkyssä elävän kansalaisen lähelle politiikkaa kovin hienovaraisesti. Olin ihan tyytyväinen koko tutkimusaiheeseen.

Vastaan tulee ja silmään tietysti iskee usein kaikki bloggaukseen liittyvät tutkimukset, joita uutisoidaan mediassa. En ole niin sisällä verkostoitumisessa, että näkisin sen isona akateemisina erikoisalanani, mutta toisaalta kiinnostus asiaa kohtaan on ja en välttämättä näe mahdottomana joskus vaikka Helsingissä itseäni opiskelemassa viestintää ja sitä kautta päästä näistä kärryille. Mutta tiedättekö, en ainakaan näe itseäni tekemässä tällaista tutkimusta:

Tiesittekö, että vanhempia ei mielellään lisätä Facebook-kavereiksi? Siteeraten elokuvan gangsteria, get outta here! Bongasin tutkimuksen ensin Hesarista ja tuo The Financialin kenties analyyttisempi ote paljastaa, kuinka 2 professoria ja yksi opiskelija ovat tutkineet 16 nuoren aikuisen haastatteluilla sitä, kuinka he kokevat facebookin käytön ja vanhempien läsnäolon siinä. Valittuna sitaattina joku on todennut, kuinka noloa olisi jos äiti lätisisi jotain fb-statuksessa. Voi hellanlettas, mitäköhän me tästä oikein opimme? Tietenkin sen, että FB on nykyään vähän kuin oikea todellisuus eikä pelkkä nettisovellus.. mutta missä tässä on groundbreaking analyyttinen tieto? Itsekin voisin tutkia tutkimuskysymystä "halutaanko vanhemmat nuorten illan viettoon".

Yksi mielenkiintoinen tutkimus voitaisiin toteuttaa erilaisten mikrobloggauksen trendejä koskevista tutkimuksista, niiden vertaisarvioinnista ja suhteellisesta julkisuusarvosta verrattuna esimerkiksi muiden samalta tutkimusalalta pohjaaviin tutkimuksiin. On tää mikrobloggailu vain niin siistiä!

Ps. tosin.. yksi tuttavani tekee graduaan mikrobloggauksen eri mobiilisovituksista puheviestinnän alalla, ja keskusteltuani hänen kanssaan Savo-Karjalaisen osakunnan miästenkerhon yöpeijaisissa tutkimuksesta, olin kyllä ihan vakuuttunut. Mutta siis ei terve - jos tällainen tutkimus pääsee ja nousee parrasvaloihin Hesarin kaltaisissa julkaisuissa, ei se kyllä mielestäni hyödytä itse bloggaukseen arvostusta eikä myöskään aiheiden akateemisten, oikeasti pätevien ja relevanttien elementtien tutkimusta.

Pps. Minuutin kestänyt google paljastaa seuraavat mielenkiintoiset tutkimukset/artikkelit:

The Benefits of Facebook "Friends:" Social Capital and College Students' Use of Online Social Network Sites (Ellison, Steinfield, Lampe)

Study Finds Link Between Facebook Use, Lower Grades in College (Karpinski, Duberstein)

Study: Facebook profiles can be used to detect narcissism (Buffardi, Campbell)

Facebook Study Needs Further Research (Bialik) -> Aaaa-ha!

Lähteet: HS, The Financial
Kuva #1

Kahvinhöyryisestä tenttiluupista

2009-12-07T12:34:00.000-08:00

Tenttikausi on lähes lopussa, ja se tarkoittaa aika kovaa itsekurin tarvetta. Nytkin annan itselleni äärirajoilla vähän anteeksi, kirjoittamalla musiikista. Tarkoitus on ollut pitkään jo tehdä uusi Spotify-listaus, koska niin paljon uutta on tullut vastaan niin jazzin, klubimusiikin kuin laidback tunnelmoinninkin suhteen. Toisaalta huomaan kuinka vilkaistessani Suomen Top40-listaa en tunne juuri mitään suuria hittinimiä, siis edes niitä "altsumpiakaan", joten kenties joululomalla omistaudun muutenkin musiikin kuunteluun enempi. Mutta sitä ennen on kiva esitellä yksi bändi, jota ei sieltä palvelusta löydy, vaikka muuten erityisesti ranskalaiseen poppiin ihastuneena olen palvelun kätevyydestä innostunut.

Muuten kyllä Spotifyn kannattavuus nimenomaan artisteille on ollut aikamoisessa aallonharjassa alan nettizineissä sun muissa. Itselläni on aika ristiriitaiset näkemykset aiheesta, tai kenties informaatiomäärään nähden vähäiset mahdollisuudet perehtyä asioiden eri laitoihin - joten ehkä tulevaisuudessa saan vaikka jonkun akateemisen tutkimuksen verukkeella tutkia asiaa paremmin. Sillä aikaa, asiaa on koottu aika hyvin esimerkiksi Vahtikoiran blogissa.

---

Kanadasta Quebecin läheltä, Sherbrookesta alunperin ponnistava La Patère Rose pyörii siinä ranskapopin stereotypioiden välimaastoissa, kaikin puolin. Osaltaan yhdistän rokkihenkisen monipuolisen sekoilun kannalta bändin Malajubeen, koska niin samalla tavalla kaoottisen monipuolinen ja samalla pirteä meininki on. Toisaalta ihan pelkästään solisti Fanny Grosjeanin äänenkäytön takia en voi olla ajattelematta yhtyettä tietynlaisena "ranskankielisenä Shiina Ringona", joka taas on japanilainen soundiaan (ainakin aikoinaan) hyvin aktiivisesti päivittelevä naikkonen. Laulu on välillä hellyyttävän lapsenomaista, ja välillä äänet riipivät selkäpiitä - suorastaan hämmentävän samanlaisesti molemmilla. Osaltaan myös tietty naiivi söpöys a'la perinteinen chanson muuttaa välillä värimaailman yksipuolisen vaaleanpunaiseksi, silloin kun tyypit kehtaavat vähän kääntämään volyymiä ja intensiteettiä alaspäin. Kyse on kuitenkin hyvin kokeellisesta ja energisestä musiikista, ja parasta bändi on kuitenkin revitellessään räävittömästi. Rokin, elektron ja popin välimaastossa - sinäänsä hyvä, että ihan heti sopivaa genremääritelmää en kuulemalleni keksi.

Taannoin Göteborgissa juttelin hostellituttavamme Aurielin kanssa siitä, miten ranskalainen perinteinen "rock"-kulttuuri ja näin myös bändien ronskius eroaa stereotypisestä jenkkirevittelystä. Tietyllä tavalla juuri Malajuben ja La Patère Rosen ennalta-arvaamattomuus kuvaavat hyvin, miten rock-n-roll hengessä pystytään rikkomaan rajoja, ilman kaavamaisuuteen sortumista. Rokeintahan on tietysti leikitellä ääripäiden välillä. Viuluista rumpukoneeseen, hunajasta psykoottiseen kirkumiseen. Sitä pysyy ainakin koko ajan hereillä, eikä musiikki suostu sulautumaan pelkäksi taustahälinäksi.

---

PS. kuka järjestöavautumistani viimeksi lueskelikaan, niin look no further, sillä tulevaisuudessa tällä SHO:n puheenjohtajalla tulee mahdollisesti taas jotain hyviä pohdintoja järjestömaailmasta tänne blogiin. Istuin tänään PJ-koulutuksessa yllättävän levollisin mielin, ja pohdin jo tulevina suuntauksia ensi vuoden hallitukselle. Kertoo kenties siitä, että motivaatio nousee voimana yli tulevan tehtävän jännityksen. Varsin mukavaa. :)

Kuva #1 #2

I'm bored! Help me!

2009-11-29T15:04:00.000-08:00

Mammoth (2009, Dir. Lukas Moodysson)
"Pähkinä purtavaksi moralisoivissa kuorissa" 8/10

Tuli katseltua tänään pitkästä aikaa Kinokoplassa elokuva ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Lukas Moodyssonin Mammoth vakuutti omalta osaltaan, mutta samalla herätti aika paljon kysymyksiä siitä, millaiseen muottiin hollywoodissa tuotettu elokuva voidaan oikeasti valaa. Tietyllä tavalla ymmärrän tiettyjä IMBD:stä lukemiani kommentteja siitä, mitä kaikkea elokuva oli, ja mitä se olisi voinut olla. Mutta omalla tavallaan jo se, ettei elokuva sen enempää moralisoi, osoittaa Moodyssonin pelisilmän. Liian harva elokuva käsittelee helposti moralisoivia aiheita ilman, että antaisi katsojan tehdä vaiheeksi oman aivotyönsä.

Olen nähnyt Moodyssonilta tätä ennen "ne kaksi elokuvaa", jotka kaikki muutkin ovat, ja pakko on kyllä myöntää olevansa niiden perusteella miehen fani. Fucking Åmål oli hyvin vakuuttava tekele, kun katsoimme sen yläasteella ruotsin tunnilla - muistan lähinnä sen, kuinka "kotoisilta" siinä koulussakäynti ja sen mukana tulleet ongelmat ja tilanteet tuntuivat. Tunnelma oli luotu juuri oikein, ja tarina itsessäänkin oli aika hellyttävä, upposi hyvin sentimentaaliin varhaisteiniin. Lilja 4-Everin taas katsoin kahden hyvän ystäväni kanssa, ja sen verran järisyttävä kokemus se oli, että hyvä vain että siinä seurassa. Sen verran raastava kokemus se oli minulle tavallisena hyvän lapsuuden saaneena ihmisenä, vielä varmasti erilaisella tavalla haastava näille ystävilleni, jotka opiskelivat sosiaalialaa. Näihin elokuviin verrattuna Mammutti ei ollut kyllä yhtä hyvä elokuva, mutta se herätti kyllä yhtä paljon ajatuksia, lähinnä formaattinsa takia. Tietyllä tavalla Moodysson on ollut käsikirjoituksensa kanssa nero. Pähkinän kuoressa:

a) Naisen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
b) Naisen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
c) Miehen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen

Eräällä tavalla tuossa onkin koko elokuvan juoni. Mammutti on tietenkin pintapuolisesti yksi suuri globalisaation kritiikki. Näytetään erilaisia ja eriarvoisia todellisuuksia, puhuttelematta kuitenkaan algore'maisesti katsojaa missään vaiheessa asiaa vastaan. Sinäänsä tilanne tekee varkaan siis kritiikille. Milloin joku iskee kriittisesti elokuvan puuttuvaan moraalin - koska miehellä on ulkomailla suhde, eikä se tee mitään merkityksellistä. Milloin joku iskee kriittisesti muuten vain siksi, koska naisten ahkeruudesta syntyy ongelmia, ja elokuva muka "näyttää kuinka naisen paikka on tiukasti kotona". Minusta tällaisen kritiikon suurin ongelma on olla huomaamatta, että elokuvassa on lopulta vain yksinäisiä ihmisiä, kulttuurista ja hintatasosta riippumatta. Sekä Gael Garcia Bernalin esittämä rikas vätys, Michelle Williams ahkerana kirurgina että Marife Necesiton stereotypisen sydämellinen ja omistautunut lastenhoitaja etsivät parempaa tilannetta kaivaten sijaiskohdetta kaipuulleen. Kirurgi löytää sen sairaalan sängystä, lastenhoitaja työnsä äidillisestä luonteesta ja mies sitä kautta, miten yleensä oletetaan pahojen miesten sen löytävän. Lopulta jopa elokuvan sivujuonteella on oma salaisuutensa, josta hän ei voi puhua. Tai voisihan hän tietenkin, mutta elämänsä parhaassa mahdollisessakaan tilaisuudessaan hän ei sitä ymmärrä tehdä.

Elokuva kertoo ennen kaikkea kommunikaation puutteesta. Yksi jatkuva teema läpi juonen on puhelimet, hakulaitteet ja blackberryt, ja se, kuinka kaikki ovat jatkuvasti yhteydessä, olivat he sitten kuinka kaukana tahansa toisistaan. Tästä huolimatta todelliset sydänsurut ja huolet jäävät mainitsematta. Elokuvan henkilöt oppivat tämän kantapään kautta, ja lopussa kiitos seisoo. Siinä mielessä me emme opi mitään henkilöiden kautta, mutta heidän virheistään me kyllä pystymme näkemään helposti itsemme. Loppujen lopuksi stressi, velvollisuudentunne ja vapauden kaipuu ajavat ihmiset apatiaan, joka rohkaisee pitämään kivun sisällään ja yrittämään ratkaisuja itse. Miksi kirurgi ei voinut lähteä tyttönsä seuraksi kirkkoon? Miksi lastenhoitaja ei kertonut rahahuolistaan sympaattiselle työnantajalleen? Miksi miljoonia ansaitseva nettiguru ei vienyt ennen elokuvan alkua perhettään sille kauan kaivatulle lomalle.. vaikka filippiineille? Kuitenkin lopulta kuka tahansa ulkopuolinen saattaisi huomata meistä näitä tyhmiä tekemättäjättämisiä, jotka palaavat myöhemmin kummittelemaan elämäämme.

Ennalta-arvattavuus on usein elokuvalle haitta, mutta tässä tapauksessa olen vain tyytyväinen, että huomaan tilanteita joissa olisin toiminut paremmin - ehkä jopa selvinnyt paremmin, vaikka en tiedäkään mitään sen kaltaisesta kärsimyksestä, jota elokuvan hahmot kokevat. Toisaalta ehkä samaistuin eniten miljonäärivätykseen, vaikka minulla ei miljoonia olekaan. Ellei vanne ole koskaan kiristänyt päätä kunnolla, tylsyydessään voi silti kuvitella sen kiristävän, ja sitä kärsii aivan yhtä paljon. Matkailu avartaa, ja silleen. Tästä tuleekin mieleen, että pitää katsella madventuresin jaksoja taas. Mutta sitä ennen pitää vältellä harha-askelia, tehdä töitä, ja ansaita paikkansa tässä maassa. Ja puhua lähimmäisilleen. Vaikka globalisaatio ei mielestäni ollutkaan elokuvan kantava teema, ehkä tämä rohkaisee minutkin nostamaan nyt perseeni hanakammin ylös tuolista.. ja takaisin samalle tuolille, mutta töiden ääreen. Tai sitten kunnolla toteuttamaan itseäni, etten tee kuin Gael ja löydä itseäni moraalisesti arvelluttavista tilanteista bangkokilaisten Cookie-nimisten naisten seurasta.

Kuvat #1 #2

Tässä minulle lähde - vaan millä oikeuksilla?

2009-11-27T16:46:00.000-08:00

Jokaisen tekijänoikeuskysymyksen päässä on kaksi uutta.
Kuva: http://www.flickr.com/photos/helga/ / CC BY-ND 2.0

(Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Turun yliopiston Historian verkkojulkaisemisen kurssilla. Kiitos sen taustalla olleista kysymyksistä ja sitä kautta synnystä kuuluukin siis kaikille kurssilaisille, jotka pohdinnallaan ja kommentoinnillaan ovat ne herättäneet!)

Tekstintuottajalla on modernin tietoyhteiskunnan aikana käytössään mahdollisuuksia, joita esimerkiksi 50 vuotta sitten ei edes voitu kuvitella. Tietoa on saatavissa helposti napin painalluksella, ja sitä tietoa voidaan käyttää oppimisessa, opettamisessa, oman sisällön tuottamisen apuna ja aktiivisina lähdeviitteinä. Kaikki on hyvin avointa - mutta kaikessa tässä piilee riskinsä, koska mahdollisuuksista syntyvät myös lukuisat tiedonkäyttöön liittyvät vastuut. Usein tekijänoikeusasiat eivät käväise esimerkiksi harrastelijakirjoittajan mielessä, koska jo niiden selvittäminen olisi liian vaativaa. Ammatillisesti tekstiä julkaiseva kirjoittaja on kuitenkin oletuksellisesti tietoinen vastuistaan, vaikka joskus asiat ovatkin hyvin monimutkaisia. Tämä tuli mieleeni, kun selailin löysin Turre Legal -lakiasiantoimiston blogia, joka käsittelee aktiivisesti päivittyen tekijänoikeusalaa, selkokielellä ja mielenkiintoisesti.

Eräs blogipostaus käsitteli wikipediaa. Lähtökohtaisesti jo pelkkä tuon palvelun nimi nostaa akateemisen kirjoittajan selkäkarvat pystyyn - sehän on se paha, epäluotettavan tiedon lähde! Muistettava on kuitenkin, että wikipedian sivuilla on valtava määrä lähdetietoa, jonka ovat kirjoittaneet tavalliset internetin tekstintuottajat. Wikitekstin moderoinnille ja sen problematiikalle annetaan painoarvoa jo senkin perusteella, että wikipedian väärinkäyttötapaukset rikkovat helposti uutiskynnyksen ja samalla nakertavat palvelun mainetta joka kerta, kun systeemissä jokin mättää. Kehitys on jatkuvaa ja usein positiivista, mutta uusin - pintapuolisesti aivan pätevä - muutos standardisoida kaikki Wikipedian tekstimateriaali Creative Commons -lisenssin alle herättää kysymyksiä, varsinkin lainopillisesti.

Creative Commons on voittoa tavoittelematon, ilmainen tekijänoikeudellinen lisenssiformaatti, jonka ideana on yksinkertaistaa tiedon laillista uudelleenvälittämistä. Tutut "kaikki oikeudet pidätetään"-tekstit muuttuvat helpommin avautuvimmiksi standardeiksi, jotka käsittelevät esimerkiksi tekstin julkaisua, muokattavuutta, kaupallista käyttöä, ja niin edelleen. Valitse vain tekstillesi haluavat ominaisuudet, löydä sinulle parhaiten sopivat julkaisusäännöt, ja liitä ne tekstiisi!

Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee nyt Creative Commons Nimeä-Ei muutettuja teoksia 1.0 Suomi-lisenssi, oman valintani mukaisesti. Oheinen linkki vie lukijan suoraan perehtymään standardin ehtoihin, joka näin valintani mukaan pätee omaa tekstiäni, koska olen siihen lisenssitunnuksen lisännyt. Kätevää, eikö? Kunhan mainitset minut tekijäksi, etkä muokkaa tekstiäni, käytä pois!

Ja nyt kun rinnastetaan tälläinen "proaktiivinen" käytännöllisyys esimerkiksi kaikkiin suomalaisen Wikipedian 222 442 artikkeliin (28.11.2009), huomataan, että Wikipedian mukaan palvelun "[t]eksti on saatavilla Creative Commons Attribution/Share-Alike -lisenssillä; lisäehtoja voi sisältyä. Katso käyttöehdot." Siinä on harvinaisen paljon tekstiä käytettäväksi tietyn CC-lisenssin mukaisesti. Kenenkään ei siis tarvitse kysellä erikseen jokaiselta wikiin kirjoittaneelta erikseen, millaiset käyttöoikeudet hän tekstilleen on asettanut. Harvinaisen käytännöllistä, koska palvelun kirjoittajien paikantaminen olisi aika työn ja tuskan takana! Mutta tällainen ratkaisu, eli yhteen standardiin siirtyminen, tuo esille käytännöllisyyden lisäksi myös hyvin monimutkaisia ongelmia.

Siteeraan WIPO:ssa julkaistun Herkko Hietasen artikkelin esimerkkitapausta, koska se osoittaa suoraan tekijänoikeuden ongelma. Toiseksi, kukapa asioihin perehtymätön pystyisi ymmärtämään kuinka näin "yksinkertainen" asia voi olla todella monimutkainen lainopillisesti:

Let’s illustrate the problem with an example. Unaware of the existence of CC licenses, a writer may have licensed a book in 2003 with GFDL version 1.2. Say that, in 2005, a user took a chapter from that book and posted it as a Wikipedia article, which is permitted by the [GFDL] license. Then, in 2008, the work was made available under GFDL version 1.3 – again the license permits relicensing with a later version of the license. In 2009, a group of Wikipedia editors decided to make the article available with one of the CC licenses. That makes two license changes in six years, with the original licensor possibly unaware of either of them. (Hietanen 2009)

Asiat eivät lopulta siis olekaan niin yksinkertaisia. Onko alkuperäisellä kirjoittajalla mitään sananvaltaa wikiartikkeliin? Joutuuko tekstin wikiin siirtänyt edesvastuuseen? Voidaanko ongelman syyt sysätä Wikipedia-palvelun niskaan? Tällaisen ilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan ainakin muutama tekijänoikeuteen erikoistunut asianajaja, ja lähtökohtaisesti jokaiseen kysymykseen ei silloinkaan löydy helppoa vastausta.

Yksi hyvä nyrkkisääntö on olla kiinnostunut tekstinsä oikeuksista, lisensoida tarpeen mukaan ja siteerata oppimansa mukaan. Onneksi internetissä ei kuitenkaan "opeteta siperian tapaan", vaan hyvin usein kinkkisiin kysymyksiin löytyy vastauksia, kunhan tarpeeksi etsii. Esimerkin mukaisiin tapauksiin, saatika sellaisten jatkotoimenpiteisiin, toivon mukaan harvempi tutkija joutuu. Ainakaan niin, ettei asioita voitaisi jälkikäteen sovitella rakentavasti.

---

Harkitsin muuten kerran kirjoittavani Wikipediaan artikkelin siitä, kun Saku Koivu vaihtoi NHL-seuraa, ja olin ollut liikkeellä noin minuutti sen jälkeen, kun ensimmäinen jääkiekkojournalismin piireissä luotettavaksi luokiteltu internet-lähde uutisen kertoi. En kuitenkaan osannut käyttää wikin kirjoitusalustan tekstinmuokkausta ensikertalaisena, vaan palasin palvelun opastukseen oppimaan aiheesta. Kun palasin Sakun artikkelin ääreen, joku oli jo ehtinyt sen muokkaamaan.

Siinä vaiheessa olisin halunnut tietää, minkäniminen kaveri torppari wiki-päivittäjän urani ensiaskeleet, lisensseistä viis! Vaikka kyseinen kaveri ehkä onkin periaatteessa pulassa, jos pikaisesti artikkelia muokatessaan unohti lähdeviitteet! (En enää muista, tarkistinko asiaa silloin harmitukseltani.)

Lähteet: New York Times, Turre Legal, Wipo, TSN, Creative Commons.

Come on happy feet!

2009-11-24T14:42:00.000-08:00

Pientä elokuvakuumetta ilmassa. En tiedä mistä se tuli, mutta yksi syy löytyy varmaan The Roadin ensi viikon ensi-illasta Yhdysvalloissa. Cormac McCarthy, jonka tekosia jo Menetetyn Maankin pohjalla ollut kirja oli, voitti Pulitzerin tästä, joten tiedossa on varmasti hypeä ja hehkutusta, toivottavasti myös lopulta ihan hyvä elokuva. Surullista tosin on se, että olin hehkuttanut mielessäni sitä jo viime jouluna, koska sain tuon kirjan lahjaksi, tarkoituksenani lukea se ennenkuin valkokankaalta näen sen saman liikkuvana. Miten voikaan olla ihmisellä vaikeaa ehtiä oman hyllynsä ääreen..

Applen leffatrailereita tulikin nyt siis selailtua, ja löytyihän sieltä ihan kaikkea jännää. Jo aikaisemmin kaverini Samin kanssa fiilistelty The Men Who Stare At Goats nousi taas mieleeni. Vaikuttaa samalla tavalla mielenkiintoiselta, millä stereotypinen Coen ei näytä enää mielenkiintoiselta, tai The Informant! päälleliimatun hassunhauskalta. Tietyllä tavalla kyyninen pystyy pelkän trailerin avulla päättelemään mitä on mahdollisesti tiedossa, mutta jos siitä huolimatta into ja luottamus säilyy, ehkä valoa on tunnelin päässä. Jännä fakta - ohjaajana on Grant Heslov, eli mies joka on Tosi Valheissa Faisil! Jos niinkuin olennaisista asioista puhutaan..

Paras uusi löytö noin puolen tusinan "quirky" indieleffan, katastrofileffan ja inhorealistisen dokumentin seasta oli yllättäen suuri tuotanto, Chicagon ohjaajan uusi musikaali Nine. Muuten tässä ei olisi mitään kummempaa, koska ainahan näitä musikaaleja tehdään, mutta pääosassa on kuitenkin Daniel Day-Lewis, joka näyttelee 1960-luvun italialaista elokuvaohjaajaa uransa huipulla. Tiedossa on siis dramaattinen ja ylidramaattinen kuvaus elokuvanteosta, glamourista ja pienistä ihmisistä suuressa maailmassa. Mukavan grandioosa lähtökohta tarinalle. Lopputulos voi olla oikeasti ihan mitä tahansa kuran ja timantin väliltä.

Ja lopulta. On vain pakko näyttää tämä traileri. Näin sen tänään ekaa kertaa, varmaankin suhtkoht myöhässä verrattuna kaikkiin muihin netissä pyöriviin toimintaleffafanaatikkoihin, mutta.. booyah! Tämän rinnalla kalpenee varmasti jopa osakunnan miestenkerhon kanssa katsomamme Black Dynamite, joka sekin oli muuten hauskinta kamaa vähään aikaan. Mmm.

Tunnustus

2009-11-23T13:24:00.000-08:00

Kirjoitan hämmentyneissä tunnelmissa, koska 24 tunnin sisällä on sattunut paljon - lähinnä hämmästyn oman päätöksentekokykyni viileyttä. Päädyin edustamaan jälleen Englannin laitosta Humanitas ry:ssä. Olen nyt siis samaan aikaan hyvin montaa asiaa - entinen englannin, sittemmin poliittisen historian opiskelija, fuksi, osakunta-aktiivi, humanistinen edunvalvoja. Vuoden päästä n:n vuoden opiskelija, kaikki tämä 23 vuoden kypsässä iässä. Ironista on se, että en tiedä lopulta sitä, mitä olen ensin, ja mitä perässä. Yksi ainoa kommentti maanpetturuudesta saa vatsani kiertämään ympyrää, oli se sitten tosissaan tai leikillään heitetty. Siksi rohkaistunkin pohtimaan, oman mielenrauhani saavuttamiseksi - mikä lopulta olen? Miten minusta on tullut minä?

Järjestöaktiivina olen elänyt vuodesta 2007. Opiskelin englantilaista filologiaa yhden syksyn suoraan lukion jälkeen, käväisin armeijassa ja töissä, ja palattuani ruotuun löysin itseni Anglican hallituksesta kuin varkain, projektivastaavana. Toiminta oli alusta asti juuri sellaista, millaiseksi näin kaipaamani leppoisan opiskelijaelämän; asetuin elämään Turkuun, rakastuin siihen kuinka saatoin tuntea itseni tyytyväiseksi, kun sain tehdä ja ahertaa samanhenkisten ihmisten kanssa. Samaa kautta päädyin Humanitasiin - koska edustaja järjestöön tarvittiin, ja minä en suoralta kädeltä kieltäytynytkään, ja olin innostunut seuraamaan, mitä pienen oppiaineen ulkopuolella tapahtui.

Tiedottajana näin ja koin paljon, tein nimeni tunnetuksi spämmiviidakossa, elin tähänastisen järjestöurani parhaan hallituskauden, ja kun työuupumus alkoi iskeä ja ymmärsin opintojeni hitauden, Anglican hallitus tipahti kelkasta kuin varkain. Humanitas jäi jäljelle, ja jatkoin sillä tiellä, koska koulutuspolitiikan merkityksellinen oli kutsunut minua. "Kaikki muu kuin kopo oli paskaa"-sanonnan on lanseeranut tuttavapiiristäni joku, jota en enää muista, mutta mielipiteeni pysyy tänä samana. En halunnut nähdä itseäni myymässä kahvia humanistirakennuksen aulassa - halusin nähdä itseni vaikuttavan johonkin. Lupasin itselleni tehdä tulevaisuudessa vain sitä mitä haluan, seurasta riippumatta. Ongelmia oli kuitenkin tiedossa.

Pysyin Anglican toiminnassa mukana aktiivisena lehtien tekijänä, vaikka muuten opiskeluinto englantilaisen filologian puolella alkoikin hiipua. Kuvaan astui myös ystävien kautta osakunta, johon minulla ei ollut mitään konkreettista sidosta - mutta ystävät pitivät minut ovien sisällä, totuttivat minut kotiin. Kävelin S-Osiksen käytävillä villasukkasillani keskellä yötä ja koin olevani kuukausien mittaan oikeasti kotona.

Muuten tilanne ei ollut hyvä - vuosi 2008 teki minusta Humanitasin koulutuspoliittisen vastaavan, ja mielestäni tein sen työn vaativaan aikaan todella hyvin, vaikka muuten vuosi ei ollut siinäkään järjestössä niin sulava kuin edellinen. Mutta opiskeluintoni oli pohjamudissa, ja huomasin uuvuttavani itseni tilanteessa, jossa opiskelullani ei ollut suuntaa. Toisaalta, uskoin että olin löytämässä todellisen suunnan tulevaisuudelleni mitä eriskummallisimmasta lähteestä. Kopoherännäisyyteeni myötä minun oli pakko myöntää itselleni, että vaikuttamisen maailman veto alkoi käydä kestämättömän mielenkiintoiseksi. Löysin poliittisen historian, alan joka sai minut ymmärtämään maailmaa, joka antoi minulle mahdollisuuden vastata jokaiseen kysymykseen johon halusin vastauksen tässä yhteiskunnassa. Minun piti tehdä elämäni vaikein päätös, vielä kun ei ollut liian myöhäistä.

Istuin seuraavan kesän polhissan laitoksen toimistossa ja aloin imemään ilmapiiriä, vaikutteita, lähtökohtia opiskeluelämäni uuteen alkuun. Kestämätön hallituspestini osakunnassa sai jäädä dramaattisesti, jälleen siitä syystä, että olin hakeutunut virkaan vääristä motiiveista; sitä mukaa kun aloin ymmärtämään, mitä oikeasti halusin olla, näin vain vetreitä eläviä oksia hauskoista juhlista, ystävistä ja kiinnostavista kursseista, ja kaikki muut asiat olivat kuin kuolleita oksia. Ylpeä en harha-askelistani ole, mutta jokaisesta niistä olen oppinut. Mielummin olen liikkeellä kuin paikallaan, koska kantapäät ovat tehty kestämään.

Opiskelin sivuaineenani poliittista historiaa kuin apinan raivolla, aloin menestyä ensimmäistä kertaa opiskelu-urallani. Nautin menestyksestäni, koska opiskelu ei ollut enää vain peliä numeroilla, vaan omalla elämälläni. Vuosi 2009 kului talvesta kevääseen ilman hallituspestiä. Suoritin tähän asti viimeisen englanninkurssini, ja kirjoitin esseeni Thomas Painesta. Työstäni puuttui kuulemma "näkemys". Mielestäni vain kuvasin historiaa niin hyvin kuin pystyin, kuin vain 2000-luvun historioitsija saattoi. Taitoin vappuna yhden Anglican Baccanalian, kannoin SHO:n lippua vappuparaatissa ylpeänä, ja soitin illalla DJ-keikan niinkuin aina ennenkin. Luin itseni sisälle poliittiseen historiaan. Kevät oli hienoa aikaa.

Ja miten nyt asiat onkaan? Olen ajannut uudessa fuksiuden syksyssä opintopisteambitioni taivaisiin - tavoitteeni ovat raivostuttavan uuvuttavia, mutta liian sopivia minulle, jotta niitä voisin karsia kevyin mielin. Olen päätynyt sattuman kaupalla SHO:n hallituksessa virkaan, jonka viimein koen täysin omakseni. S-Osis-bänditoiminta työllistää viikonloppuni. Olen astunut P-klubin toimintaan sisään uteliaana, mutta kenties jo liian varautuneena - voinko minä enää muuttua järjestötoimijana yhtälailla kuin opiskelijana, tätä kysyn itseltäni aina välillä.

Näen itseni vuoden päästä lähdössä vaihton, näen meriiteissäni VTK:n ja mielessäni saman opiskelun palon mitä nytkin, kohti tutkijan, historioitsijan, asiantuntijan uraa. Uskallan toivoa viimein, että tulen vielä tekemään työtä, joka on juuri sitä mitä haluan olla ja josta haluankin itseni tunnistettavan. Opiskelukiihkon ja uraputkivisioideni rinnalla olen myös järjestötoimija - tässä ja nyt - ja siitä en pääse mihinkään.

Ensi viikon SHO:n syyskokouksessa pyrin uudelleen hallitukseen, ja tällä kertaa haluan osoittaa kaikille, että osaan tuoda "työt kotiin" ja silti nauttia koko touhusta.

P-Klubin hallitukseen en ole hakeutunut, koska haluan valmistuakin joskus. En usko, että pystyn enää oppimaan uutta laitosta, uutta tiedekuntaa, uutta kopopohjaa niin hyvin, että näkisin itselleni kuviossa järkevää osaa. Pyrin silti kirjoittamaan Walpoon monen monta juttua tästä huolimatta. Lehtimieheyteni ei lopu, vaikka Baccanalian suhteen Anglica on jo takanani.

Ja tänään huomasin, että vaikka olenkin kääntänyt uuden sivun yliopistolla, opiskeluelämässäni, juureni sitovat minua vielä. Hakeuduin päivän varoajalla Humanitasin hallitukseen - koska ei ole ketään muutakaan. Mutta oikeasti ainoa syy on se, että näen edelleen yhteiskuntatieteilijänikin vaikutusmahdollisuuden. Jos minun pitäisi valita yksi kotijärjestö, se olisi Humanitas. Vai olisikohan se sittenkin ensirakkauteni Anglica? Vai kotoisa soppi S-Osiksella, SHO? Vaiko kaikkien näiden vuosien jälkeen löytämäni oikea uravalinta - poliittinen historia, ja sen mukana minulle esittäytyvä P-Klubi? Rehellisesti sanottuna en tiedä.

Rehellisesti sanottuna - ei kiinnosta. Teen juuri nyt juuri sitä mitä haluan, omana itsenäni. Olen p-klubilainen, anglicalainen, humanisti ja yhteiskuntatieteilijä, osakuntalainen, järjestöaddikti, ihan missä järjestyksessä tahassa, ja itse ollen järjestyksessä ihmisenä. And I'm fucking loving it.

Kuvat #1 #2 #3 #4 #5

When the going gets tough, one must blog

2009-11-21T07:36:00.000-08:00

Mielenkiintoiset kommellukset ja huomiot vievät aikaani. Myös 2,5-kertainen työmäärä, joka kelpaisi Kelalle. Palasin eilen risteilyltä, jo viidenneltä Anglican kanssa viettämältäni. Tätä ennen on tapahtunut esimerkiksi parit sitsit, vuosijuhlat DJ-pesteineen, satunnaista juhlintaa, ihmissuhdesotkuja ja paljon muutakin jännittävää. Tenttiviikkokaan ei ole vielä edes alkanutkaan, joten suunta blogin ylläpitämisessä ei ole ainakaan nouseva käyränä. Joten tässä hiukan mielenkiintoisia asioita, tyhjiötä täyttämään:

Islannissa menee huonosti. Olen tehnyt yhdelle syksyn historianjulkaisukurssilleni artikkelin aiheesta, ja koko homman avautuminen näyttää ulkopuolisen silmissä aika huvittavalta. Ainoa tapa löytää koko maasta joku ihminen selvittämään koko maata käsittävää korruptiovyyhtiä, oli varmaankin edetä niin kauan alaspäin virkamieshierarkiassa kunnes löytyi sopiva ratkaisu - joku tuhannen "or so" kunnan kunnanjohtaja oli sopiva mies hoitamaan asiaa. Harvoin sitä tulekaan ajatelleeksi että koko maassa on asukkaita yhtä paljon kuin koko Turun kaupungin seudun alueella. Niin, ja funtsikaa sitä, että kansalliskokous toteutuu. Nykyaikana. Demokratia on hauskaa, kun se joskus ihan oikeasti koitetaan laittaa käytäntöön modernissa maailmassa.

Jääkiekosta näin: Sports Illustratedille on tehnyt Darren Eliot erittäin mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten punakone-ilmiö realisoituu nykypäivänä. Haastateltavana on vanhemman aallon viimeisiä venäläisiä pelaajia, Slava Kozlov, jonka aloittaessa NHL:ssä todellisuutta ovat olleet vielä loikkaukset, jenkkitodellisuuden sumuttaminen ja mysteerio. Nykypäivän stereotypiat taitokiekkoa pelaavista heiveröisistä venäläisistä ovat edelleen joskus kohdallaan (kts. Bitchslap-Semin), mutta kun katselee tarkemmin esimerkiksi miehiä Ovechkin ja Kovalchuk, ei tuota todellisuutta enää ole. Vahvuuden puuttumisesta puhutaan nykyään "eurojen" osalta enemmän. Politiikan kannalta Länsi-Itä -vertailu on kylmän sodan jälkeenkin mielenkiintoista, kun muistetaan tapaus Malkin ja viimeisin uutinen KHL:n laajenemispyrkimyksistä, kun Ruotsin AIK haluaisi mukaan sykliin. Tilanne elää kokoajan, ja tarjoaa kiinnostavia uutisia lähes joka viikko. Politiikan voima- ja valtasuhteista kiinnostuneena on näitä kiva seurailla.

.. ja se politiikasta ja jääkiekosta. Paitsi, että jos joku tuttu lukee tätä niin suosittelen, että ostakaa mulle Eljas Erkon Elämänkerta joululahjaksi, plz! Ja post-scriptumina, voi kunpa se Daniel Sedin pikkuhiljaa palaisi loukkaantuneiden kirjosta takaisin pelaamaan. Mutta luojan kiitos Christian Ehrhoffista, koska -- *palaa ruotuun* niin siis.

Musiikkia. Ihanaa musiikkia.

Roxane Krief

Roxane on ranskalainen nuori pop-tähtönen, jonka tuotantoa ei edes kokenut netinkävijä oikein löydä netistä mitenkään. Tämä kappale myspace-tililtä on iskenyt sydämeeni kuin hunajainen amorin nuoli. Kuuntele tästä Train de Vie (mp3).

Loch Lomond

Loch Lomond on toinen uusi, paljon kuuntelemani tuttavuus. Siinä missä esimerkiksi lempitrubaduurini Sufjan Stevensin uusi materiaali lähtee yhä kauemmas perinteisestä indie-folkista sun muusta "näillä bändeillä kuvaillaan uusia bändejä"-kaavasta, tämä yhtye on jotain perinteisempää.. mutta silti en kiusaksenikaan vertaa yhtyeen tyyliä mihinkään! Loch Lomondin löytö perustuu kuitenkin osakunnallamme pyörineen sekavaan spotify-rulettiin, jossa etsittiin palvelun syövereistä mitä hämmentävimpiä biisejä. Ystäväni, SHO:n pj Jantti löysikin hyvin hämmentävän biisin - irkkubiisi Loch Lomondin latinoversion, jossa on ties mitä outoa instrumenttivalintaa. Etsin biisiä sitten kotosella netistä talteen mp3:seksi, ja kas kummaa, tämä yhtye löytyi. Sattumat ovat miellyttäviä aina välillä! Kuuntele tästä Wax and fire.

Kuvat #1 #2 #3

I'm an Man (Minä olen OLMi)

2009-10-04T01:51:00.000-07:00

Satakuntalais-hämäläinen osakuntamme pitää sisällään monenmoista toimintaan. Itse olen ollut nyt reilun puoli vuotta vastuutta SUAMi-kerhosta, joka lyhenteenä tarkoittaa Sohon Uusia Aatteellisia Miehiä. Tarkoituksena on miehistellä ja nyt olimme taas niillä teillä. Paras tapa miehistellä on toki katsella huonoja ja/tai hämmentäviä toimintaleffoja. Hence the name, Tosimiesleffailta.

Hard Boiled on ensimmäinen tapaus. John Woon ohjaama hongkong-pätkä, joka saa Woon hollywood-pätkät tuntumaan yksinkertaisilta, realistisilta ja loogisilta. Tämä elokuva oli kaikkea muuta, koska Chow Yun-Fat ja Tony Leung lähinnä lensivät ja hyppivät voltteja, ampuivat haulikoilla räjähtäviä moottoripyöriä, pelastivat sairaalassa vauvoja, tiirikoivat ovia oman sydämensä riskillä, heittivät miehistä läppää naisten seurassa, ja samalla muistivat pitää hammastikkua suussa - koko ajan! John WOO ei ole kyllä mikään kummoisempi elokuvantekijä, mutta osaa kyllä tehdä ihan helkkarin hyvää äksöniä.

Seuraavana vuorossa oli jo edellisessä leffaillassa tutuksi tullut Mats Helge ruotsalaisine ninja-klassikkoineen. Pääosissa olivat KGB, CIA ja ninjat - elokuvan nimi oli Ninja Mission. Toistaisin tämän, ellei synopsiksen absurdisuus olisi varmasti jo tullut selväksi. Unohdinko mainita atarilla tehdyn ääniraidan? Leffa näyttää ja kuulostaa juuri niin tökeröltä hidastuksineen, tukevine kätyreineen ja täysin järjettömine "juonen"käänteineen, että paikalle valui ihan mediatutkijoiden kermaakin todistamaan kulttuuritekoa. Leffassa muuten oli mukana sekä Brian Blessedin, Sean Conneryn että Ernest Hemingwayn näköiset miehet. Kaikilla oli siihen tarvittavat parrat. Jonkinlainen saavutus kai sekin.

Sokerina pohjalla oli elokuva, joka oli niin älytön etten edes minä, älyttömien toimintaleffojen suuri fani, pitänyt siitä alunperin. Silti, ei sitä voi olla syrjäyttämättä tämän illan tarjonnasta. En kuvaile elokuvaa Shoot Em Up. Yksi GIF-kuva tekee sen paljon paremmin kuin minä tylsine, riittämättömine sanoineni.

Ei ole järkevää arvostella elokuvia pistein, koska jokainen niistä on tietyllä tavalla asteikoiden ulkopuolella. Ihan järjettömiä kaikki. Ehkä paras arvosana on, että olivat tämän mainoksen arvoisia:

Kuvat #1 #2

Mums.

2009-10-03T10:42:00.000-07:00

Tulipa käytyä tänään vähän poukkelehdittua Turun kirjamessuilla oikein mukavassa seurassa - tässä myös ehkä yksi syy sille, miksi blogia en ole juurikaan päivittänyt lähiviikkoina. Tekemistä kun on vaikka kuinka, eikä tämä ole välttämättä huonokaan asia.. mutta ei siitä tämän enempää!

Silti! Kirjamessuilta löytyi itseasiassa aika vähän asioita, koska kauhean nirso olen nykyään ottamaan kirjoja hyllyyn. Ehkä syynä on se, että on tullut potentiaalisten kandi-ideoiden takia tullut tiirailtua aika monta opusta läpi, niin huviksi kuin hyödyksikin. Toisaalta, ei voi hyödyksi kai sanoa sitä, että ostin herttaisten itsemurhaavien pupujen seuraksi epäkorrekteja sarjiksia a'la Hugleikur Dagsson! City-lehden sympaattiset hahmot ovat pikkuhiljaa vieneet sydämeni yönpimeällä huumorilla ja varsinkin Reykjavikissa niitä luettuani 8 tonárissa tuntui siltä, että ehkä voin jo hyväksyä pitäväni niistä, vaikka ei sitä kehtaisikaan myöntää! Plussana nyt oli toki Dagssonin vierailu paikan päällä ja signeerauspotentiaali. Nyt sitten hyllyssä komeilee kirjailijan koskema Saako Tälle Edes Nauraa. Viime vuonna Dan Fante, nyt hän, mitäköhän ensi vuonna?

Keräilymessut tarjosivatkin sitten enemmän - saivat mut viimein ratkeamaan levyihin. Koko tänä vuosi on ollut teemaltaan sellainen, että levyhylly ei saa enää kasvaa kokoa. Olen kyllä onnistunut tämän pitämään periaatteena tosi hyvin, joten nyt kelpaskin ratketa. Ratkeaminen tosin ei tässäkään tarkoita mitään ihan katastrofaalista, koska kyllähän sitä 16 euroa voi aina neljään vaikuttavaan levyyn voi laittaa, jopa heräteostoksiinkin, jotka harvinaista herkkua mulle onkin. Mutta kohtuus kaikessa - voiko kiinnostavaa euron levyä oikeasti ohittaa? Ei.

Tärkeintä oli Kentin Hagnesta Hill. Levy, jonka halusin hyllyyni jo lukiossa. Levy, jonka olen ottanut levykaupoissa käsiini lukemattomia kertoja ja aina palauttanut hyllyyn. Tänäänkin mainitsin sen, kun tutun kanssa rupattelin niitänäitä levyjen äärellä. Löysin sen kerran, ja laitoin takaisin. Löysin toiselta myyjältä vielä halvemmalla.. laitoin sen taas takaisin. Mutta sitten löysin sen tyylikkäässä digipäkissä ja luovutin vain. Ikuisuusprojekti on ohi. Kentin paras albumi on nyt hyllyssäni, ja hyvä niin. Kevlarsjäl, Stanna Hos Mig, Musik Non Stop, Stoppa Mig Juni, En Himmelsk Drog, Beskyddaren, Berg & Dalvana.. ah. Kaiken lisäksi tämän klassikon uudelleenlöytäminen toivottavasti pelastaa virkamiesruotsikurssin turmiolta. Toivoa sopii.

Tämän lisäksi se "pakollinen" jazz-levy löytyi myös. Olen pitkään odottanut sellaista tiettyä tilaa ja levyä, jossa voisin tutustua muutamaan legendaan, jotka eivät ole vielä minulle tuttuja. Art Blakey alkaa olemaan jo minulle tuttu ja turvallinen, ja näin tilaan mahtuu yksi suuri nimi lisää.. Thelonius Monk. Sopiva saattaja sille tielle on Monkin kvartetin Live at the Five Spot Discovery! Huutomerkki kuuluu albumin nimeen, ja mukana on John Coltrane saksofonissa joten pehmeä lasku tiedossa.

Heräteostoksiksi laskettakoot kotimaisen Tero-Petrin albumi Tuolilta Herännyt. Googlen kautta tiedän nykyään Limonadi Elohopean entiseksi mieheksi, mutta tuotakaan bändiä en ole kuullut kai koskaan, kun olen suomalaisen suhteen niin kapeakatseinen. Noh, pian selviää mitä löysin! Samalla logiikalla kannoin kotiin yhden Ministry of Sound -kokoelman, joka oli vielä muoveissakin ja kaikkea. Teemana ompi Late Night Sessions Autumn Collection, joten varmaankin aika letkeetä ja pornahtavaa tiedossa. Ainakin kansilevy lupaili "sleazy tunes"? Monia tuttuja nimiä mukana, mutta ihan hassujen remiksaajien toimesta? Tarpeeksi neon-kirkkaat kannet ja Goldfrappin Strict Machine suurimmat vaikutteet ostokseen. Jos kyseisen biisin loistoon päästään tunnelmalta, on varmasti hienoa. Kuinka moni tunnustaa jo unohtaneensa hetkeksi tämänkin klassikon olemassaolon? Itse ainakin sortunut tähän.

Kräftkalas igår kväll gör mig lustig.

2009-10-01T23:50:00.000-07:00

Chuushechko. Yksi hieno valokuvaaja.

Seth Rogen = Green Hornet. Yksi hämmentävä casting-valinta.

The Innocence Mission. Yksi hieno yhtye.

Kuvat #1 #2 #3

An ass for a face. My coffee mug has a pig with both sides showing. True story.

2009-09-28T15:45:00.000-07:00

Morjensta vaan, ja morjensta vaan taas hei. Itseasiassa, tämä sanailu kuvaistaa nykyistä olotilaani, kiirettä nimittäin. Kiitos kiivaan opiskeluintoni, parin uuden järjestötyötehtävän ja ylipäätänsäkin todella monipuolisen syksyisen elämän, blogi on jäänyt taas. Ei tekosyitä kuitenkaan, koska juuri nyt ajattelin jakaa mielenkiintoisia satunnaisia asioita. Jälleen kerran selaimeeni on yksinkertaisesti jäänyt kaikkea mielenkiintoista talteen, joka on iskenyt silmään, mutta on tiellä töiden keskellä.. alas, tänne!

Musiikkiteollisuus: EU on päättänyt, että olisi mukavaa laskea volyymiä MP3-soittimissa. Ihan jalo idea - toteutus nyt vaan saattaa olla himpun verran vaikeaa. Kenties asiaa kannattaisi lähteä lähestymään eri kantilta, ja laittaa kuulokkeissa tiukemmat rajoitukset esimerkiksi siihen, että taustaääntä pitäisi pystyä suodattamaan paremmin. Sen jälkeen kun hankin kuulokkeeni, jotka vaimentavat taustaääntä, olen kuunnellut musiikkia huomattavan paljon hiljemmalla, huomaamatta konkreettisesti asiaa mitenkään korvakuulolla.. voi vielä, jos löytäisin kadonneen soittimeni. Ollut jo viikkoja kadoksissa, missä se voikaan olla. Dramaattista.

Design: En ole varmaan koskaan nähnyt hellyttävämpää sisustuselementtiä. Elegantti Piet Indoor Stove on savupiiputon, etanolilla käytettävä pieni takkatuli tyylikkäässä paketissa. Puujalat antavat aika hämmentävän loppusilauksen tälle munkin kämpän nurkkaan varmasti mahtuvalle silmätikulle ja lämmönlähteelle. Lienee kuitenkin vain vielä konseptivaiheella, ellei joku tiedä paremmin.. joskus sitä kun oikeasti voisi vähän sijoittaa tyyliin, laatuun sekä loistavaan ideaan.

Historia: Suomalaisten tapana on olla sairaalloisen kiinnostunut siitä, mitä muun maan ihmiset meistä ajattelevat. Itsekin myönnän hiukan kansanomaisesti sortuvani tähän pohdiskeluun, ja siksi tämä artikkeli onkin aika mielenkiintoinen tapaus. Kertoo nimittäin hiukan tarinaa termin finnjävlan takana. Siis sen termin, jolla ruotsalaiset perinteisesti haukkuvat meitä. Siis anteeksi, hurrit ja svedut haukkuvat. Nuo ruojat.

Livekeikat: Anna Järvinen palaa Suomeen vetämään keikkoja, ja aivan uskomattomalla onnella kyseisen neidon Turunkeikka ei mene iltaohjelmissani päällekkäin minkään kanssa! Karman laki todistuu jälleen kerran, koska samana iltana alun perin valittavissa oli joko räikeä humalanhakuinen pöytäjuhla tai tärkeää luennointia järjestyksenvalvontatöistä. Valitsin JV-hommat - ja nehän loppuvat juhlia aikaisemmin, ja ehdin koulunpenkiltä suurinpiirtein koko keikalle. Ehkä livahdan vähän etukäteen pois ikkunasta, että ehdin tsekata myös lämppärin Vuk, joka on niin monesta tuttu nimi, mutta en ole kyllä perehtynyt vielä missään vaiheessa kunnolla.

Kaunis nainen: Sellainen on Melanie Laurent elokuvassa Inglourious Basterds. Kohtalokaskin, ja David Bowien soidessa taustalla natsi-Saksan Pariisissa, pikkukäsilaukussa pistooli, suruhuntu päällä, ja sulava punainen mekko päällä. Joo, toimii. Ei mulla muuta. Harvoin menen katsomaan leffaa kahdesti teatteriin, mutta tässä oli poikkeus.

Pian sitten taas lisää syvällisempää sisältöä. Pian tarkoittanee tässä tapauksessa viikonloppua, koska sitä ennen tällä viikolla on vielä paljon palauttamattomia nettikurssitehtäviä, rapujuhlat, virkamiesruotsin ponnisteluita ja kandiaineen pohdintaa edessä. Tänäänkin piti näitä kaikkia asioita selvitellä, mutta suurin osa ajasta kului keskusteluun yukonilaisen tutkijan kanssa lokalisaatio-globalisaatio-ongelmista arktisten opintojen lähihistoria-kurssilla. Näin sitä käy pahimmillaan, kun kiinnostavat opinnot häiritsevät normaalia kaduntallaajaa!

Lähteet: HS.fi, Tiketti, mocoloco.
Kuvat #1 #2

Way Out West pt.4

2009-09-13T13:27:00.001-07:00

Ja tässä viimeinen osa Way Out West -kertomuksesta. Edelliset osat linkeistä 1, 2 ja 3:

---

Ja vielä lauantaista. Loppupeleissä perjantai oli "se" päivä, ja sunnuntai oli vain hälveän raukea jälkinäytös mahtaville festareille, jotka jo nyt olivat lunastaneet kaikki odotukset. Siitä huolimatta, lauantai oli ehkä ääripäiden välillä se raukeampi festivaalipäivä, joka otettiin vastaan hiukan musiikkikrapulassa jo, mutta silti sekin piti sisällään jotain mitä ei ollut ennen tullut vastaan, ja paljon.

Antin kanssa lähdettiin alueelle tällä kertaa ihan rauhassa, koska aamun esiintyjistä ei kukaan oikeasti kuumottanut niin paljon, että mieli olisi kamalasti tehnyt nähdä, sori vaan esim. Patrick Wolf -fanit.. mutta uni oli myös eilisen jäljiltä aika haluttua tavaraa. Ensimmäinen esiintyjä joka sen sijaan tuli tsekattua oli Calexico. Kyseinen bändi on ollut Suomessakin kahdesti ja Iloon en vain jaksanut lähteä yksin, Ruississa voiton vei taas The Crashin viimeinen keikka. Totuuden aika oli nyt tullut, koska hostellituttumme Aurelien oli vannoutunut fani ja käytännössä katsoen pakotti meidät paikalle, kunhan Wilco-hehkutuksemme saimme ensin käsiteltyä. Hieno mies!

Latino guitar heat! Calexico.

Ja hieno bändikin toisaalta. Calexico-käsitykseni oli ennen keikkaa tasan yhden levyn pituinen, ja Garden Ruin on albumina ehkä keikan jälkeen pohdittuna liian synkkää antamaan hyvän kuvan live-vedon energiasta ja luontevuudesta. Mukana oli latino-vaikutteita yllinkyllin, ja usein kielikin vaihtui kesken kielien tai torvet töräytettiin käyntiin yllättäen. Skittailu oli railakasta ja toi kyllä erehtymättömästi mieleen Texasin cowboy-näkymät, tavernat ja ihmissuhdedraamat suureen jenkkityyliin. Victor Jara's Hands oli varmaan se biisi, joka eniten jäi keikan jälkeen soimaan päässä, ja ehkä hyväkin oli ettei lempikappaleeni All Systems Red soinut vedon aikana. Liian synkkää, todellakin. Calexico ennenkaikkea aloitti päivän hyvällä mielellä, ilolla.

Yo, hands up in the air! Nas.

Silloin alkoikin satamaan. Ajoituksessa ei sinäänsä ollut mitään vikaa, koska Vampire Weekend ei säväyttänyt itseäni yhtään. Kyseessä on taas yksi niistä hittibändeistä joihin vain en ole päässyt sisälle. Muistan että aikoinaan Clap Your Hands Say Yeah oli sellainen yksi, tämä on taas toinen, joskus vain ei kolahda. Tietyllä tavalla liian ADHD-pelleilyä, liian taiteellista, ja niin edelleen. Turhia pällistelemättä tässä vaiheessa oli muutenkin hyvä siirtyä alueelta pois syömään turkkilaiseen ravintolaan kalaa, jonka tekstuuri oli kuin lihan - hämmentävää! Kiva tarjoilijatyttö siellä oli myös, puhui parasta englantia koko kaupungissa (juu tiedän tämän) ja kertoi hämmentäviä juttuja karvaisista siperialaisista. Samalla missattiin myös alkaneen kaatosateen pahin piikki, vaikka aika hyvin ehdittiinkin kastua. Kun pikkuhiljaa valuttiin takaisin alueelle kylläisinä, napattiin violetit tyylintappaja-sadeviitat päälle ja heilutettiin käsiä Nasin tahtiin. Word life. Sade ei meidän festareita pilannut - vaikka jälkikäteen oli aika outoa, että koskaan ennen en ole itse kastunut festareilla kunnolla ja silti en kermaperseilyn takia alkanut harmittelemaan oloa. Jee! Nas itseasiassa veti myös äärimmäisen hyvin ja toimi sivukorvalla kuunneltua Dead Preziä paljon paremmin. Valtavasti tuttuja biisejä lopulta, loistavia sämplejä ja tosi pätevä live-orkka mukana. Peukku pystyyn.

WUMAAAN.

Nasin jälkeen tsekattiin Amadou & Mariamin keikka taas Aurelienin kanssa. Sokea malilainen pariskunta veti tyyntyvässä säässä hymyn huulille afro-soundeillaan, mutta toisaalta en oikein osannut keskittyä siinä kaikessa jammailuun, koska minulla oli ihan toiset motiivit. Koska teltassa aloitti WUMAAAN- eikunsiis Wolfmother. Olin asennoitunut keikan olevan perus rokkikeikka, paljon tuttuja biisejä, kreisi meininki. Vaikeaa oli kuitenkin sopeutua siihen, että Way Out Westissä pitäisi alkaa pittailemaan ja riehumaan hevimerkkien kanssa! Eihän tämän pitäisi olla Provinssi...? Toisaalta ei käy valittaminen, koska Wolfmother veti ihan helvetin hyvin kaikkea Dimensionista Womaniin ja White Unicorniin, juuri niin kuin odotinkin. Jossain uusien biisien kohdalla tieni erkani sieltä ja siirryin sitten odottamaan seuraavaa isoa nimeä. Suoraan sanottuna oloni oli aika typertynyt kun tajusin päivittäväni kännykällä FB-statustani jotenkin tähän tyyliin. "5 minuutin sisään Wolfmotherin WUMAAN, nyt odottelen My Bloody Valentinen keikkaa ja reivaan odotellessa Basement Jaxxia." Beissarit siis vetivät vastakkaisella lavalla samaan aikaan kun majoituin MBV:n kakkosriviin jännittyneenä. Antti sanoi, että tuo keikka lähempää katsottuna olisi ollut pettymys, mutta en sitten tiedä miten huonoa keikkaa olisin niin kaukaa voinut jamitella niinkin paljon. Istuskelin siinä koomaten hostellituttu-Davidin kanssa, vedin sadetakin hupun alas ja hytkyn vain kuin missäkin oman pääni sisäisessä maailmassa. Festarikestävyys alkoi jo vedellä viimeisiään. :p

Basement Jaxx Boogie Woogie.

Itse se päivän isoin keikka oli vähän liiankin iso. Vaikea sanoin nimittäin kuvailla mitä tunteita My Bloody Valentine oikeasti lavalla aiheutti. Olin aivan piikkipaikassa ja näin aivan kaiken. Toisaalta juuri siinäkin seistessä nousi esille yksi asia - aivan sysipaskat miksaukset. Koko keikan aikana en kuullut napeilla tai ilman kenenkään vokaaleita missään vaiheessa. MBV:n tapaan äänivalliefekti oli tottakai suurin syypää tähän, ja äänivallin takia suurin osa pitääkin varmasti bändiä niin vakuuttavana. Showgazea parhaimmillaan, juujuu tietenkin, mutta silti sitä laulua olisin jäänyt kaipaamaan lempikappaleisiini, jotka massan lailla sulautuivat toisiaan yhdeksi suureksi surreaaliksi My Bloody Valentine -instrumentaalikeikaksi. Hitit tulivat ja liikuttivat, pyörittivät päässäni monia ajatuksia ja ylipäätänsäkin monia keikkakokemuksia yhteensummanneet ajatukset saivat hätkähtämään sitä, kuinka suurta osaa musiikki voikaan merkata pienelle ihmiselle. Siellä mä seisoin keskellä isoa lössiä ruottalaisia ja kattelin jo kitarat ulisi, hui. Keikan päätti (tarkistukseni mukaan) 14 minuuttia pitkä äänivalli joka vain laajeni ja laajeni. Seurasin sen ajan yleisöä ja näin niin paljon erilaisia ilmeitä, että aavemaisella tavalla koko keikka oli kuin yksi suuri ihmiskoe. Joka kymmenes nosti kättä ilmaan, sulki silmänsä, elämöi, ihastui. Lähes jokainen muu seurasi esitystä kuin lapsi ilmapalloa tai perehtymätön nykytaidetta. Jotkut peittivät ihmetystään hyvin, jotkut seisoivat kuin kivikasvot, toiset näyttivät kyllästyneiltä, jotkut tuskastuneilta. Silti kukaan ei liikkunut ennenkuin valli oli ohitse. Olipahan pitkät 14 minuuttia, ajattelin heti samantien vähän närkästyneenä. Jälkikäteen ajatellen, tuskin tulen moista live-elämystä näkemään ihan heti. Ehkä joskus yhtä hämmentävän, mutta en juuri tällaista mitä MBV oli ollut ja tarjonnut.

Niin eteerinen, ja niin hauras ääni..

.. joten katseluksi ja fiilistelemikseksi se meni. Mm.

Festarien kruununa oli itte poppiprinsessa Lily Allen. Siirryin sekavassa tilassa suuren yleisön joukkoon tanssijoiden ja seisojien välimaastoon rintamien välissä ja tein parhaani sen eron sulkemisessa kiinni kohdallani. Tanssin valehtelematta koko keikan ajan, ja nautin popista. Oli aika osuvaa, että kaksi musikaalista ääripäätä festareista ajoittui aivan lauantain loppuun peräkkäin, koska olihan Lily Allen niin helppoa, niin tanssittavaa, ei lainkaan vaikeaa, niin hyvääkin tottakai! Syvällisyyttä se ei ehkä vaatinut, mutta laittoi laulamaan mukaan ja pohtimaan maallisia asioita. Itseäni kovin harmitti se, etten saanut Who'd Have Known -hitin aikaan kerättyä itseeni tarpeeksi tanssiakseni viereisen söpön tytön kanssa vässykältä väsyltäni, asdfgh! Mutta keikassa oli huippuja monen moisia, huimia dubstep-revittelyjä joilla Smilekin saatiin kuulostamaan tuoreelta ja kädet ilmaanhan siinä meni ja hyppyä ja pomppua, parinkolmen biisin pituinen jazz-cabaree-hetki sai kaipaamaan rakkautta, paljon oli tuttuja sanoja ja lauluja, paljon tanssia ja Lily oli kyllä ihan ihana, valtavasti karismaa. Ihan sama kuinka paljon sitäkin haukutaan ties mistä ei-musikaallisista syistä, kun ainakin minulle hän tuntui antavan kaikkensa, ja minä kiitin olemalla hengessä mukana kuin varhaisteini superfani. Iih. Antti ja Aurelien katsoivat vähän pitkään menoani vierestä, kun kesti tanssahtelulta 10 minuuttia huomata heidän siirtyneen viereeni toiselta puolelta aluetta. No, nä on näitä jänniä pieniä yksityiskohtia.

Lily featuring mun jamituskäden tärinä.

Siirryimme kauhealla kiireellä Lilyn jälkeen pois alueelta kohti klubeja ja todettiin melkein tunnin jonotuksen jälkeen, että Ladyhawkea emme enää pääsisi sisälle Parkeniin katsomaan. Festarit olivat snäkärin kautta ohi. Rupattelimme ruotsinsuomalaisen kanssa valittuja sanoja hodarijonossa, pohdimme Parken-jonon rohkeiden sissien selviytymistarinaa ja spekuloimme pääsisikö kukaan lopulta sisään ennen kuin se olisi heidänkin osaltaan ohi, festarien viimeinen esiintyjä siis. Kaatosade alkoi vielä kerran uudestaan kävelymatkalla hostelliin. Göteborgin kadut tulvivat ja oli aavemaisen hiljaistakin aina välillä jostain syystä, kun jätimme klubit taaksemme ja kävelimme vielä kerran Museobileidenkin ohitse. Märät vaatteet, väsy. Lomps lomps.

Aamulla oli jo sunnuntai ja lähdön hetki. Sushit naamaan juna-asemalla ja siirtyminen lentokentälle. Wlan-ongelmia, 6 tunnin odotus, Hermann Hesseä ja Sealin artikkeli Q:ssa - tiedättekö muuten miehen aika vaiheikkaan historian? Suosittelen perehtymään. Lentokoneessa Florencea. Paljon Florencea vielä bussissa koto-Suomessakin. Pää tyynyyn. Hyvää yötä. Aamulla ei harmittanut yhtään, että viikonloppu oli vedetty pitkäksi ja matka tuli harvinaisen kalliiksi. Tä oli vaan koettava. Jos haluatte lähteä ulkomaille festareille, älkää empikö vaan lähtekää samantien vielä kun ehditte uskallatte ja kehtaatte. Kiitti ja kuitti.

Parhaat setit:
Röyksoppin nostatus.
Florence and the Machinen riipivyys.
Wilcon mahtipontisuus.
Chairliftin kujertelevuus.
My Bloody Valentinen kokonaisvaltainen hämmentävyys.

Parhaat:
Loistava matkaseura ja hostellinväki. (Thank you Aurelien, David & Andy!!)
Göteborgin mahtavuus kaupunkina.
Erol Alkanin yllätyskeikkavau.
Pori Jazz -juhlakirja 70-luvulta antikasta 2 eurolla ja Tommi Läntisen bongaus alelaareista, lulz.
Hyvät mätöt.
MBV/Wilcon keikkojen aikainen oman pienuuden kokeminen.
Matka kokonaisuudessaan.

Way Out West -festarikatsaus: Osat #1 #2 #3 #4
Kaikki kuvat festareilta: (c) Tatu Virta

I think this is my masterpiece.

2009-09-05T03:11:00.000-07:00

Kiirettä on pitänyt, mutta silti olen vähän yrittänyt panostaa kulttuuriin perehtymistä opiskelun alun ja lukuisten töiden lomassa. Hermann Hessen Narkissos ja Kultasuu päätyi viimein yöpöydälleni ja olen ihan oikeasti edistynyt siinä, oi hienoa! Samoin, katselin tässä pari iltaa sitten yhden elokuvan, joka minun pitäisi lukea ensin kirjana, koska se löytyy hyllystäkin, mutta en päättänyt antaa sen häiritä halujani. Chuck Palahniukin Choke on ollut jo hyvin pitkään proggiksenani, oikeastaan siitä lähtien kun luin Selviytyjän ja ihastuin miehen tyyliin. Jostain syystä kuitenkin Chuckin teksti on minulle todella, todella raskasta enkä ole oikein edennyt häneen tutustumisessaan. Saattanee johtua myös siitä, että aloitin lukemaan Choken inhorealismia aikoinaan opiskelijaristeilyn aamuna, yksin hiljaa huonovointisena istumasalissa aamun tunteina. Ehkä opin vielä paremmille tavoille.

Choke (2008, Dir. Clark Gregg)
"Potentiaaliaan vaisumpi ylistys roisiudelle" 7-/10

Mutta Chokesta! Päähahmona toimii Sam Rockwellin esittämä Victor Mancini, seksi-addikti, tunnevammainen, ja rahapulassa oleva kolonialismi-teemapuiston työntekijä, joka yrittää epätoivoisesti pitää dementoitunutta äitiään kasassa parhaassa mahdollisessa hoitolaitoksessa. Tämän mahdollistaa vain yksinkertainen tapa tekaista itsensä tukehtumaan ravintolassa, ja pyrkiä jättäytymään rikkaan ihmisen pelastuksen käsiin, ja 'lumota' tämä tukemaan pelastamaansa rääpälettä tulevaisuudessakin. Kohtuu kieroontunutta, eikö?

Kirjan juoni on ehtaa Palahniukia, ja elokuvakin toisaalta on, mutta jollain tavalla esimerkiksi Fight Clubiin verrattuna Choken idea ei tunnu siirtyvän tarpeeksi inhorealistisena ruudulle. Muistan lukeneeni kirjaa ajatellen sen kulkevan lähes bukowskimaisia teitä seksin, saastan ja epätoivon seassa. Nyt kyseessä on vain yksi vinksahtanut beta-uros-komedia, joka sattuu näyttämään paljon paljasta pintaa, typerryttävän epämiellyttäviä hahmoja ja täysin hämmentäviä juonenkäänteitä. Lähdemateriaalin vahvuus tulee selville ihmiselle, joka odottaa kirjailijan kirjaan perustavaa elokuvaa, mutta silti se välittyy vain mielen kautta ruudulle. "Tämän pitäisi olla vielä enemmän". Roolisuoritukset ovat erinomaisia ja sinäänsä elokuvassa ei ole mitään vikaa, ainoastaan siis käsikirjoitus on se, jonka takia elokuvasta ei saa niin paljon irti kuin ehkä haluaisi. Sääli! Naurua pätkästä silti irtoaa, eikä sinäänsä pahaa sanottavaa. Kadotettu potentiaali ja kiillotettu pinta vain ärsyttää.

Minulle siunaantui myös juuri eilen mukava väliaika kaikesta muusta, ja kerta olin illaksi lupautunut töihin S-Osikselle suunnitelmista poiketen (Höyryturbiini -tapahtuma muuten vakuutti!), päätin palkita itseni elokuvilla. Viimeksi hehkuttamani uusin Tarantino, Inglourious Basterds, Kinopalatsin ykkössalissa, rock on!

Inglourious Basterds (2009, Dir. Quentin Tarantino)
"Tarantino laittaa kuristusotteella kielen poskelle" 9+/10

Tykitystä se kyllä on. Riippumatta siitä, mitä kukin kriitikki sanoo Tarantinon mestariteoksesta, se on omassa yliampuvuudessaan ja standardien rikkomisessaan aivan omaa luokkaansa. Tuttavani kommentoi sitä katselun jälkeen ensitöikseen "hämmentävimmäksi hollywood-elokuvaksi ikinä" ja kaukana ei olla. Juoni tiivistettynä niille, jotka eivät asioita seuraa: joukko juutalaispaskiaisiksi ristittyjä sotilaita tekee tuhojaan vihollislinjojen takana natsi-Saksassa tappaen, kylväen pelkoa ja sadistisesti naureskellen päälle. Monikappaleisen elokuvan kohokohdaksi nousee suunnitelma, jonka lopuksi voidaan nähdä koko sotahistoria kirjoitetuksi uudelleen, punakynää ja konekivääreitä säästelemättä.

Tarantino on iskenyt minusta pitkästä aikaa täysin oikeaan saumaan visioineen. Jackie Brownin jälkeen en ole vakuuttunut mistään hänen tekemästään - Kill Bill -sarjan eka osa oli korni ylistys aasialaiselle elokuvalle eikä mielestäni itse elokuvana kummoinenkaan, kakkososa taas oli ehkä tyylikäs ja uneliaan vangitseva, mitä nyt vain aivan mielettömän tylsä. Death Proof taas oli vain huono - en sano siitä sen enempää. En edes muista näinkö sen elokuvateatterissa vai missä? Se kertoo jo jotain unohdettavuudesta. Mutta Basterds on samalla kaikkia niitä asioita, jotka tekevät hyvän Tarantinon, riisuen yleisimmät heikkoudet pois hänen maneereistaan. Dialogit ovat eteviä mutta eivät ylivenytettyjä tai itsetarkoituksellisia. Väkivalta on riipivää ja karmaisevaa, mutta sitä on käytetty yllättävänkin säästeliäästi. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, ylitseampuvat kikkailut leikkauksessa, tahdituksessa kuin ääniraidoissakin tekevät koko potista täysosuman. Ne "karmaisevimmat" odotukset Tarantinosta leikkikentällä työkalupakkinsa kanssa toteutuvat.

Tietyt asiat, joita media on hehkuttanut, on toki mainittava tässäkin. Pää-antagonisti-natsi Christoph Waltzin esittämänä on todellakin Tarantinon pahin henkilöhahmo, aivan ylivoimaisesti, ja ehkä myös samalla karismaattisin. Brad Pitt on jälleen kerran loistava myös Tarantinon käsittelyssä, ja vakuuttaa olevansa tämän sukupolven Steve McQueen. Pop-kulttuurin tuominen näkyväksi osaksi 1940-luvun kuvausta toimii erinomaisesti osoittamaan ohjaajan visioin ja myöntymyksen siitä, että elokuva ei kuvaa oikeaa historiaa vaan kirjoittaa sen uusiksi. Samalla elokuva sisältää sitä camp-huumoria, jota jokainen kiero elitisti haluaisi nähdä aina enemmän, lisää viittauksia, lisää kaikkea sellaista, jota normaali elokuvissakävijä ei huomaisi ensisilmäykseltä. Voin sanoa, että suurin osa näistä jipoista oli tällä kertaa niin läpinäkyviä ja makeita (vaikka jotkut itsekin missasin, heh), että elitistillä ei ole helppoa Basterdsin äärellä - katsojalla ylipäätänsä kylläkin, koska niin terävästi tahaton/tahallinen huumori haudanvakavan synopsiksen äärellä toimii. Kiusaantuneisuus natsi-myyttien äärellä on parhaita naurunaiheita länsimaalaiselle edelleen. En edes osaa kuvitella miltä saksalaisessa elokuvateatterissa elokuvan aikana on kuulostanut.

Lyhyestä virsi kaunis - Tarantinon uusin on tyylikäs ja tyylitön, ylitseampuva ja vivahderikas teos, joka on parasta hänen käsistään syntynyttä elokuvaa sitten Pulp Fictionin. Jopa eräänlainen "guilty pleasureni" Jackie Brown saa kakkoseksi tälle, koska siinä missä se on epä-tarantinomainen hiljainen, vaitinainen ja suorastaan apea mestariteos, tässä emme nyt apeutta näe. Näemme vain hullun visionäärin lyöden pesismailalla kunnarin natsinpenteleiden leukaperien epäonneksi. Ai jumpe, mitä käyttistä! Tämän lisäksi se on ennenkaikkea näyttävä ja vavisuttava kokemus, jonka avulla historia oikeasti kirjoitetaan uusiksi. Ja lopulta se ei sorru mihinkään mässäilyyn siinä mielessä, jossa väkivalta popularisoitaisiin. Olemme niin vakavassa osassa eurooppalaista menneisyyttä, että ylitseampuvuus nähdään samantien. Hahmot ovat karikatyyrejä, ja toki todella tyylikkäitä sellaisia, mutta epäselväksi ei jää, että Tarantinonkaan käsissä sota ei ole loppupeleissä hauskaa - tai no, ehkä juuri niissä käsissä, muttei muissa. Sadistit ovat sadisteja, sotilaat sotilaita ja ihmiset ihmisiä vähintään silloin kun heistä henki jättää.

Kuvat #1 #2 #3

It's just a game!

2009-08-31T01:47:00.000-07:00

Elämme jännittäviä aikoja! Elokuviin astelee pian uusi Tarantino-pamaus, jonka tottakai kaikki tietävät jo räjäyttävän pankit. Kritiikot sadattelevat pop-kulttuuri-roskausta ja kuulemma myös ylipituutta, joista jo Grindhouse mielestäni kärsi. Samalla jossain siinä tasapainon ja epäsuhtaisen egon välillä laskeutuu kasaan elokuva, jossa juutalaiset teurastavat natseja David Bowien tahtiin ja Brad Pittillä on viikset. Mein gott.

Tron

Mutta se ei pääasia, koska uusi Tron-elokuva on mielestäni pääasia! Kysytte ehkä, mikä ihmeen Tron, ja minä vastaan: vuonna 1982 syntyi Disneyn käsistä lähes kokonaan tietokonegrafiikoilla käsitelty skifi-pätkä, jossa Jeff Bridges pelaa futuristista frisbee-kiekkoa, ajelee hienoilla neon-värivana-moottoripyörillä ja taistelee kauheaa pahaa tietokonetta vastaan. Elokuva näyttää niin vanhalta, että sen kasarisuus on suorastaan surreaalia, ja koko elokuva muutenkin on juonen pienestä hämmentävyydestään huolimatta todella vaikuttava näytös 2000-luvun skifistille, normitallaajasta puhumattakaan. Tosin paras puhuja minäkin olen, kun en edes ole Battlestar Galacticaa vielä saanut aloitettua, ja ainoa oikea scifi on Stargåte. Mutta!

Taannoin Comic Conissa vuosi takaperin konventioväki yllätettiin täysin upouudella trailerilla - jossa ajeltiin tron-pyörillä ja Jeff Bridges oli partansa kanssa mukana! Joo, tämä on itsessään jo äärimmäisen mielenkiintoinen projekti ja elokuvana varmasti aikamoisen taituruuden tarpeessa, koska virtuaalinen todellisuus ja käsitykset siitä ovat muuttuneet 25 vuodessa aivan päälaelleen eikä paluuta vanhaa ole. Odotan Tron Legacyn kauhun, pelon ja intohimon sekaisin tuntein.

Mutta vielä parempaa on soundtrack. Tekijät ovat pyytäneet Daft Punkin mukaan tekemään musiikit leffaan, ja parivaljakko onkin suostunut, ja työstää 24 uutta kappaletta kyseistä leffaa varten? Kuinka hienoa! Satuin aivan sattumalta tiedon äärelle, kun löysin jostain musiikkiblogista aika mainion remiksin Daft Punk'maisesta Tron-teemasta. Ja sitten tajusin, että eihän tämä ole mikä tahansa kyhäily. Loppupeleissä kävi sitten niin, että hetken metsästettyäni sitä alkuperäistä Daft Punk -biisiä, yrittäen väistellä kaikkia mahdollisia remiksauksia päästääkseni itse soundtrackin jäljille, petyin ehkä hiukan löydöksestä. Toisaalta reaktioni oli ymmärrettävä, koska tämä alunperin ensimmäinen löytöni (John Roman Remix) oli vain niin paljon parempi! Ei oo häpee olla high maintenance, ja kyllä lopulta molemmat kappaleet toimivat.

Daft Punk - Tron Legacy Theme

Daft Punk - Tron Legacy Theme (John Roman Remix) (MP3)

Kuva #1

Way Out West pt.3

2009-08-28T12:40:00.000-07:00

Will go! To see Wilco!

Perjantaita eteenpäin. Wilco on ollut parin vuoden ajan "se" bändi, jonka näkemistä olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Sen ilmestyminen Way Out Westin line-uppiin oli syy #1 miksi ylipäätänsä lähdin liikkeelle kohti Ruotsia, tai edes harkitsin sinne lähtöä. Kun kattaus oli lopulta niin täynnä kaikkea muutakin, unohdin kuitenkin jotenkin kuinka paljon olin tätä keikkaa odottanut. Asetuin hyville paikoille odottamaan tietämättä oikein mitä ajatella. Päässä löi tyhjää kun bändi astui esiin.

I can rely on them.

Jeff Tweedy näytti juuri siltä ryvettyneeltä rokkarilta, kyyniseltä krapulaiselta, jota osasin odottaakin. Lyriikat eivät tästä kärsineet, mutta lavakarisman alku ja loppu oli fatalistinen rock-tapahtuma. Ensimmäinen kappale oli aika itseironisesti The Wilco Song. Sen jälkeen tyydyin unohtamaan kappaleiden rajat ja uppoutumaan vain tunnelmaan, jonka objektiivinen kritisointi on kyllä aika mahdoton tehtävä. Jälkikäteen muisteltuna kohokohdat olivat Impossible Germanyn huikea kitarasooloilu Nels Clinelta, Summerteethin riipivä A Shot in the Arm ja Jesus Etc. ihan vain yleisen uskomattomuutensa takia. Wilco on monille tuntematon suuruus, mutta silti nimenomaan suuruus. Jos ette ole tutustunut tähän mennessä, ehdotan sen tekemään. Mielestäni paras rock-bändi. Itse keikasta ei ole mitään lisättävää - olen nyt nähnyt Wilcon livenä, luojan kiitos, ja jos minusta se on kiinni niin ei jää viimeiseksi kerraksi.

Wilcon jälkeen oli tankkauspaussi, jonka aikana istuimme Antin kanssa puun alla ja kuuntelimme Antony and the Johnsonia kera Göteborgin sinfoniaorkesterin. Koskaan en ole ollut Antonyn ylin fani, mutta vakuuttavaahan se oli, kovin. Bratwursti oli kans vakuuttavaa, mm. Muutenkin Festarien ruuanlaatu oli kauttaaltaan pätevää, joten siinä kyllä ei valittamisen sanaa. Mutta tärkeämmät tehtävät odottivat - Röyksopp teltassa!

Täpinöissä mie ja Antti! Poussailu hallussa.

Röyksopp teltassa oli aikalailla uskonnollinen musiikkikokemus. En rehellisesti sanottuna muista edellistä keikkaa jolloin en vain ole pystynyt olemaan hyppimättä. Tosi usein on tullut pitissä riehuttua, mutta laita siinä jalat maahan ja päätä pysyä paikallasi ja pysyt paikalla. Kun Happy Up Here alkoi introbiisin jälkeen soimaan, ei toivoakaan moisesta. Aivan loistavilta paikoilta läpikeikan biletys oli aivan huipussaan, ehdottomasti festarien yksi kohokohdista ja aivan ykköspogoilutilanne. Jotain kertoo se, että en edes muistanut koko Poor Leno -biisin olemassaoloa ennenkuin se keikan päätteeksi hurautettiin soimaan. Iso käsi tuli myös siitä, että sekä Robyn että Fever Ray saatiin laulamaan omiin biiseihinsä (ja myös se kolmas täti jota en muista nimeltä..) ja The Girl and the Robot oli näin jälkikäteen Florencen parin biisin lisäksi SE juttu joka määritteli festarin, on sitä vieläkin. En tiedä millaista Ilosaaressa oli, saati että millainen keikka Fever Ray'llä oli koska Arctic Monkeysia oli mahdoton skipata.. mutta en valita! Ojojoj! Yllättävät reivit, mahdottomat elektrosinfoniat, pari rauhallista transsitunnelmointia välillä, tajuttoman freshi Eple, pätevät spiikit, joo kyllä tää toimi.

The Girl and The Robot

Hullu What Else is There..

Nää oli isoi.

Arctic Monkeys - noh, se oli se iso nimi joka repi koko festariväen paikalle. Seurattiin sitä keikkaa piiitkän matkan päästä ja todettiin, että uudet biisit ei oikein vakuuta. Ei sinäänsä että tää olisi jotenkin vähentänyt bändin keikan vetävyyttä, koska show oli viimeisen päälle kasattu, myös valtavasti hyviä biisejä soitettiin. Mutta I Bet You Look Good.. ja Brainstorm taisivat olla ne pari jotka tuli eritoten hehkuteltua siinä, ja siinä aikalailla se. Varmaankin keikan puolivälissä siirryimme eteenpin kohti kaupungin klubeja todeten, että Röyksoppin jälkeen mikään "revitys" ei tuntuisi enää miltään. Kaupunki tarjosi rauhallisempaa, herkempää, söpömpää, sitä ehkä vielä saisi hiukan maisteltua.

Chairlift

Jatkopaikka oli tuttu Parken ja jatkobändi oli Charlift nykistä. Tässä vaiheessa tapahtui festarien pahin päällekkäisyys koska samaan aikaan toisessa baarissa Trädgårdnissa soitteli Vetiver, jota olen täälläkin hehkuttanut aika moneen otteeseen. Kolikonheittoperiaatteella valittu Chairlift ei kuitenkaan pettänyt, vaan toteutti erinomaisen klubi-keikan. Sen, mitä sanoin Bon Iveristä esimerkiksi, osoitti nyt taas selkeästi indie-musiikin vaikeuden festariympäristössä riippuen volyymitasosta. Chairlift oli hiljaista ja kaunista indie-poppia. Kaksi hentoäänistä laulajaa vuorotellen huokailivat sanoja täpötäydelle baarille, joka ei kuitenkaan tuntunut koskaan liian ahtaalta. Pikkuskenetytöt sen kun huojuivat ja minäkin huojuin väsyneenä hymy huulillani, kun kaikki Does You Inspire Youn hitit lurautettiin läpi (Bruises, ihq!) ja ne vähän monotonisemmat instrut jotka keikkaan sisältyivät toimivat pätevästi. Yllärivau oli Snoop Dogg -coveri Sensual Seduction, joka toimi rikollisen hyvin Caroline Polachekin kujertamana. Ai että! Chairlift oli niin hyvä kuin osasi odottaakin. Pilipom.

Eron Alkan pisti elektrobileet pystyyn!

Tässä vaiheessa alkoi festarikaverin kunto pettämään ja jätimme uupumuksen alla väliin Parkenin illan lopettaman The Big Pinkin ja suuntasimme kohti hostellia. Vaan kuinkas ollakaan - matkalla törmäsimme Världskulturmuseetin pihaan ja siellä EI ollut jonoa? Edellisenä päivänä pettymyksekseni Crookers -keikka oli myyty niin pipoa myöden täyteen että toivoakaan sisäänpääsystä ei ollut. Nyt vain astelin sisään ja whoah - Erol Alkan veteli french houseaan mukavan ilmavalle tilalle. Sen verran pitää kertoa ehkä itse keikkapaikasta, että paikallinen museo oli siis valjastettu keikkapaikaksi, tarkemmin sanottuna sen aula, jonka katutason puoli oli katettu dj-koppitilaksi ja tunnelmallisen matalaksi tanssilattiaksi, ja samalla pitkät laveat puiset portaat lavan vierellä antoi jengille tilaa joko jammailla tanssien tai hengailla istuen. Konseptina loistava - milloin sama Väinö Aaltosen museoon?

Erol itse oli pätevät bileet vetänyt kasaan - tosin en siis tiedä lämppäreistä sen enempää, jotain paikallisia? Kaiken kaikkiaan eteerisen keikkaillan päätteeksi kelpasi vain sulkea silmät ja ajautua housen maailmaan. Paljon hittejä, lopulta myös todella paljon Eronin tuotantoa, joka ei ole kotona kuunneltuna oikein vakuuttanut mutta toimi oikein hyvin lattialla - kuka minä olen ollut epäilemään? Erol ei alunperin ollut suunnitelmissani illalle, joten ehkä tämä olikin festarien suurin 'yllätys'? Tunnin tanssahtelun perusteella jengi oli fiiliksissä ja tyylikkäinä kuin missäkin Redrumin pikkutunneilla. Minä olin hikinen, viimeiset energianhippeeni antanut finski siellä leggings-maailmassa ihan ittekseni tyytyväisenä. Parit moovsit, sit siitä tallustelu kotio nukkumaan ja unta palloon. Tuli nopeesti. Siistit festarit - lisää tuli lauantaina, siitä sitten seuraavassa!

Way Out West pt.2

2009-08-27T08:40:00.000-07:00

Perjantaina se homma vasta alkoi. Etukäteen pelätyt etäisyydet oli oikeasti Helsingin skaalaan mitattuna jopa naurettavan pieniä, koska Slottskogen ei kaukana lopulta ollut. Tukholmalaisen tulevan rock-tähden Davidin kanssa lähtö taittui hostellilta niin rivakasti, että ehdimme paikalla ns. piikkipaikkaan. Aurinko taittui taivaalle hyvän sään vaikka sadetta luvattiin minun lähteitteni mukaan. Huonot lähteet, hyvä Göteborg! Keikat alkoivat samantien, ei sitä edes huomannut.

Vivian Girls

Vivian Girls oli ensimmäinen bändi koko festareilla. Kolme naista, kitara, basso, rummut ja 70-luvun rupuinen rock. Alusta asti hommasta huokui tee-se-itse-hälläväliä asenne. Cassie veti hyvin jäykän jäyhänä lyriikansa ja kitaransa vaikka loppuakohden hänkin alkoi lämpeämään oikein vain huomattavasti, ehkäpä jopa alkoi nauttimaan saamastaan huomiosta. Rumpali oli ihan "ok", mutta varianssia ei juurikaan biisien välillä löytynyt. Basisti Kickball Katy oli tajuttoman söpö punapää, jonka bassot olivat myös "ok", loppupeleissä hänenkään sympaattisuudesta huolimatta juuri lainkaan huippukohtia ei keikan aikana tullut esille. Viimeisen biisin aikana kaikki kolme vaihtoivat keskenään soittimia ja saatoin kuvitella heidät jamittamassa treeniksellään ronskisti. Ehkä räkäisessä baarissa Nykissä.. S-Osiksella, haha? Surullista kyllä, Vivian Girls jäi nyt vain siksi "päivän ensimmäiseksi" vedoksi, joka kyllä sai hyvän mielen ja hymyn huulille. Mutta ei se haittaa, all was good.

Bon Iver

Vivianeista pari askelta itään löytyi joku paikallinen suurartisti, hämmentävän suomalaiselta kuulostanut Timo Räisänen, joka soitti rokisti radiopoppia (ei rokkia), jonka rumpali näytti viiskymppiseltä ja muutenkin myötähäpeä oli läsnä. Timo pukeutui toki kokovalkoiseen pukuun ja eturivin keski-iällä ei paljon mopokorttia enempää juhlittu. Mutta Bon Iver! Bon Iver oli näitä nimiä jotka vain oli nähtävä. Vaan Bon Iver olisi ollut parempi bändi hämärällä klubilla ja pienemmällä yleisöllä. Tämä on varma fakta, mutta toisaalta se syy jota pohtien ymmärrän keikan kaukaisuuden. Sen verran isosta nimestä on kyse, että 12 000 hengen kävijämäärästä tosi moni tuli tsekkaamaan hennot indie-veijarit. Hento kun on se oikea sana kuvaamaan bändiä, niin voitte vaan kuvitella kuinka hyvin heidän musiikkisan siihen tilanteeseen sopi. Käytännössä jälkikäteen ajatellen tulee mieleen Anna Järvisen kaltainen keikkaelämys, vaikka Ruississa tää neito veteli mukavan ilmavassa teltassa aistikasta kaupunkifolkkia. Bon Iverin aarniometsä-folk riehui maanläheisesti hippeillen, välillä itsetietoisen hauraasti. Musiikissa ei ollut siis mitään vikaa, itseasiassa se oli loistavaa. Konemetsän järjestäjien pitäisi luoda Suomeen uusi konsepti, jossa metsässä Suomen jännäfolk-kerma soittaisi globaalille yleisölle niin eksoottisia antimiaan, ja pihapuun alla, siinä puron ja rusakon vieressä, siellä Bon Iver pääsisi parhaimmilleen livenä. Vetosi kyllä muhun kovasti - erityisesti "Flume" ja "For Emma" hulmusi kivasti. Aussituttumme Andyn kanssa vitsailimme poussailijoiden kuitenkin tulleeen hittibiisi "Skinny Loven" takia pelkästään. Vitsin vahvistaaksemme tuon (loistavan) biisin jälkeen siirryimme eteenpäin...

Beirut

Koska Beirut veti päälavalla. Ei ollut siellä enää kokovalkosia asuja, vain kasa sekalaisen näköistä jenkkimuusikkoa, haitari, torvia, ja yksi silminnähden häkeltynyt Zach Gordon. Beirut soittaa todella monimaailmais-mausteista musiikkia, jota ei oikein kehtaa kirkkain silmin edes laittaa indie-nimikkeen alle, koska jokainen kappale muistuttaa ennen kaikkea jotain vierasta kaupunkia, minulle ehkä eniten aina Prahaa. Jälleen yksi oudohko vertaus - en ole nähnyt koskaan Gogol Bordelloa Slaavis-sävytteinen torvimusiikki yhdistettynä Gordonin äärimmäisen vetoavaan ääneen toimi isolle yleisölle isolla lavalla kuin punainen sormenjälki nenän päähän. Soitatin Antille bändin Elephant Gun -ep:tä bussimatkalla ja tämä kertoi, että oli livenä "varmasti joku ihan toinen bändi". Pakko myöntää, että ehkä vähän väärä ensikosketus kyllä, koska bändin parhaat biisit ovat mielestäni Gulag Orkester -albumilta, ja ne iskivät livenäkin kovimmin - omaksi kohokohdaksi taisi kohota kesäinen "Postcards from Italy". Tästä opittiin se, että bändin näkeminen livenä merkitsee ja paljon.

Band of Horses

Tästä eteenpäin siirryttiin kebabin kautta ja nautiskeltiin ruokahekumissa Band of Horses, tosin aika kaukaa lavalta ja sivusilmällä melkein. Siltä vähintäänkin tuntui, koska bändi oli rokimpaa kuin rock. Karisma ja energia olivat niin korkealla setin aikana, että ainoa sopiva sana musta oli "yllätys!". Ehkäpä toisaalta kahden rauhaisamman hempeilyn jälkeen kitaroiden railakas rämpyttely iski normaalia enempi. The Funeralin ne soitti, joo, ja niin paljon tuttuja biisejä, että singalong-potentiaalia varmasti ois ollut eturivissä, vaikka sanat ei tietenkään ole mulla hallussa. Yksi mun heikkouksiani musiikin suhteen on se, että en koskaan muista biisien sanoja vaikka tietyt ovatkin välillä oikein tärkeitä mulle - ei ois tässä kohtaa haitannut. Mutta varmastikin ihmiset, jotka kävivät paria päivää myöhemmin Helsingissä tsekkaamassa nämä vekkulit, tietävät paremmin mistä Band of Horsesin live on tehty. Mä tiedän sen sijaan jotain Florencesta!

Florence + the Machine

Florence oli aivan ihana. Varsinkin kun miettii kuinka monta naisartistia lähiaikoina on tullut kuunneltua ja havaittua. Kaikkia niitä hypetetään, niin monet lopulta eivät pysty erottumaan joukosta mitenkään. Florence & the Machine tuli lavalle koko komeudessaan ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä - paitsi Florence. Miten saattoikaan olla niin oudot manöveerit. Teatraalista, niin ääni kuin habituskin. Lopulta oli pakko hyväksyä ja antautua siihen tietoon, että tyttö osasi esiintyä! Jos live-keikasta tulee teennäinen olo, se on löyty kasaan huonoksi show'ksi - materiaali ei ole tarpeeksi vahvaa, kokoonpano tarpeeksi taitava tai johtotähdet liian vetoavia. Tässä tapauksessa Florence toi yhden ainoan albuminsa kaikista kappaleista esille aina jotain uutta omaa, ei verrattavissa mihinkään muuhun.

Florence <3

Nopea googlaus osoittaa Pitchforkin valinneen klassisen "kuulostaa kuin"-vertailuunsa esimerkeiksi Annie Lennoxin, Grace Slickin (?) ja Joanna Newsom. Joo, anti olla - siinä vaiheessa kun vertauksien tekemiseen tarvitaan leikkaa-ja-liimaa-menetelmiä ja aika järjettömänkuuloisia komboja, ollaan turhan tehtävän äärellä. Pakko myöntää, että harpun läsnäolo lavalla toi hetkeksi mieleen Joannan koska kyseessä oli ainoa toinen hetki kun olen nähnyt harpun lavalla, mutta siihen se loppuikin se pohdinta. Florence kuulostaa Florencelta, Lungs on pirun tiukka albumi, ja kuulosti muuten helkkarin paljon kovemmalta vielä livenäkin! Kohokohta oli You Got The Love - ja oikeastaan ne vähiten mieluisat biisit levyltä kuunneltuna, joiden "idea" aukesi vasta kun Florence ne mulle siellä keikalla avasi. Objektiivinen näkökulma: Anttikin tykkäs! Ettäs tiedätte!

Lisää tiedossa..

Am I suave?

2009-08-23T14:31:00.000-07:00

.. wow.

Aloitan huomenna uutena opiskelijana poliittisen historian pääaineessa. Kovin on jännää, vaikkakin onkin näin vanhana yliopistopatuna vähän outo olo. No mikäs parempaa, tämän jännyyden sekoittamana tein teille myös Way Out West -reportaasin osaa kaksi ja olin juuri sitä julkaisemassa, kun huomasin, että Beirutin kuvat jäi väärään muistikorttiin! Äh! No, lisäilen sitten reportaasia heti kun saan sen/ne käsiini, promise!

Sen sijaan. Pari tärppiä:

1. Spinner.com - mainio uusien albumien koekuuntelusivusto. Näitä on monia muitakin, mutta juuri nyt Spinner löytää jännät uudet asiat, jotka ovat tuttuja vanhoista asioita. Näiksi laskettakoot Amanda Blankin uusi albumi (feattasi Yuksekin hitissä) sekä uusi The Lovely Feathers, jonka edellinen albumi oli aika heikko kokonaisuus, mutta joka sisälsi yhden eniten puhkikuluttamistani biiseistä 'In The Valley. Mm! Suosittelen myös Simian Mobiel Discon uusinta, vaikka kuuntelinkin sen jo tätä ennenkin Spotifystä.. jos nyt joku sattumoisin ei vielä käytä sitä.

2. Speaking of Spotify! - jengi puhuu, ja puskaradio leviää, ja The Swedish Wire raportoi siitä, kuinka Spotify onkin yhtäkkiä suurempi menestys musiikkiteollisuudelle kuin iTunes. Siis jopa sille ilkeälle, isolle, mekanisoituneelle ja öykkärimäiselle teollisuudelle. Ollaan sitä jo aikoihin elätty - mutta huono puoli uutisessa on ehkä se, että iTunes-Spotify-yhteistyö saattaa olla entistäkin enemmän uhattuna tämän takia. Kuka nyt pahinta vihollistaan auttaisi laajentumaan? Vaikka toisaalta, ehkä Spotify onkin jo niin iso, että heidän tarjouksiaan ei voi olla hyväksymättä? Interesting.

3. Am I Mad? - Mad Men on todennäköisesti seuraava sarja johon paneudun, kunhan kaikilta kiireiltäni kerkiän? Kiireitä kuitenkin, koska olen tainnut tämän ennenkin mainita, ellen pariin otteeseen? Vierotusoireita tulevaan mahdolliseen addiktioon tarjoilee Mad Men Yourself -ohjelma, jonka avulla voit kivasti luoda itsestäsi Mad Men -version, ja samalla toki tiedostaa mainoksista, että uutta kautta pukkaa. Bongasin tällaisen jo kerran kaverin FB:stäkin, mutta lopullisesta löydöstä kiitän Pupulandiaa, thx!

.. very suave indeed!

Kuvat #1 #2

Way Out West pt.1

2009-08-20T12:47:00.000-07:00

Festarit ulkomailla - mitä kaikkea se on?

Kun joku kysyisi minulta nyt tämän kysymyksen, olisi minulla paljon erilaisia vastauksia. Isoja nimiä. Paljon ihmisiä. Ulkomailla muu kuin se kotimainen kieli ympärillä toisaalta tekee matkaajasta vielä pienemmän kuin luulisi. Liikuin usein hostellituttavieni kanssa ja välillä aloin miettimään miltä mahtaa tuntua tulla esimerkiksi ranskalaisena paikalle, puhua vain vähän englantia, ja sitten vielä kuunnella kahden suomalaisen höpisevän välillä omiaan ja tuhansien muiden ruotsia. Lasketaankohan ruotsia siis siltikään ulkomaiksi? Ehkä olin itse onnellisessa asemassa.

Tästä huolimatta olo matkalla oli alusta asti kovin poikkeava. Lähdin matkaan Antin kanssa Viking Isabellan kälyisimmässä säästöhytissä ja pian istuimmekin Tukholman-Göteborgin bussissa 6 tuntia. Ja tästä vain pari hetkeä ja istuimmekin jo Göteborgin Parken-klubilla viinit kädessä. Ei muuten ole yhtään siideriystävällinen kaupunki - missään ei tullut vastaan muuta siideriä kuin "Xide"-nimistä breezer-tylytystä jota siideriksi kutsuivat sekä paikallista makeaa päärynäsiideriä. Woe is me.

St. Vincent (mitä surkein valaistus kuvailuun)

Itseasiassa festarit eivät lähteneet ihan parhaalla mahdollisella tavalla rullaamaan. Parkenilla näimme kaksi showta - mainion mutta lyhyen, sekä kokeellisen ja ihan liian pitkän. Jälkimmäinen oli odottamani St. Vincent - Sufjan Stevensin kautta löytämäni herkän haavoittuvaisen naisäänen, joka repii kaiken intimiteetin irti ihmisestä makuuhuoneessa kuunneltaessa. Mutta Parkenissa St. Vincent soitteli yksin - varmasti mielestään mielenkiintoisesti - kokeellisen setin. Minusta se tarkoitti sitä, että ihanat soinnut rikottiin, äänivallilla jyrättiin kaikki nyanssit, tunnelma oli kaikkea muuta kuin odotin. Melua, noisea, tai jotain. Toisaalta keikan alkuhetket olivat ihan lupaavia, eikä lupaus hiipunut kunnes siinä vaiheessa, kun ensin en meinannut tunnistaa "Paris is Burning" -biisiä edes kertosäkeen kautta, ja sen jälkeen tunnistin sitten ihan liiankin hyvin kamalan särinärenkutuksen siksi lempibiisikseni joka tunnetaan albumilla nimeltä "Your Lips Are Red". Onneksi kyseessä oli ehkä ainoa festareilla näkemäni huono keikka.

Fontän

Illan pelastajaksi muodostui kuitenkin Fontän -niminen ruotsalainen veto, mielenkiintoisen maailman kitaroilla ja elektröniikalla luonut kaksikko. Jotenkin näen mielessäni tämän uppoavan Club Hitto! -kansaan ja ansaitusti, koska melodiat olivat junnaavan tylyjä ja silti kekseliäitä, leikkimielisiä. Kitaristin kikkailut täydensivät välillä hyvinkin retroiluksi sortunutta rytmiä, ja toi sen ulos taustamusiikkistatuksesta. Sopivaa vertausta mihinkään muuhun ei nyt tule mieleen.. ehkä Ratatat kipulääkityksessä? Anteeksiantamatonta oli setin lyhyt pituus, joko 4 tai 5 biisiä riippuen siitä kuinka hyvin oikeasti biisit toisistaan erotin. EP:n mittainen live-esitys - ehkä joskus tsekkaan kokopitkänkin!

Käytännössä festarit alkoivat vauhdilla vasta lauantaina. Klubikeikan jälkeen petiin johdattaa tuttua tylsää kaavaa Turun yössä, mutta kyllä se jännäksi yltyi se meno lopulta.. Siitä lisää pian..

Way Back Home

2009-08-18T06:16:00.000-07:00

Kotiutuminen suoritettu kunnialla - matkalla oli mahtava olla ja tuskinpa ihan viimeiseksikään ulkomaanfestariksi nämä minulle jäivät. Keikoista kirjoittelin kaverin laptopilla Göteborgin lentokentällä sunnuntaina fiiliksiäni - kunhan hän muistaa ne lähettää minulle internetsien kautta, lisäilen ne tänne!

Sitä odotellessa pari aika mielenkiintoista asiaa.

1. Calvin Harris. Itselleni mies on yhtä kuin I'm not Alone ja Acceptable in the 80s, kaksi täysin erilaista mutta todella pätevää tanssikipaletta. Uusi sinkku Ready for the Weekend ei ole ihan täysin minuun iskenyt.. mutta tällainen projekti siihen liittyen löytyi, eikä herätä muuta kuin pelkkää kunnioitusta. Hauska idea, hauska toteutus. Tuli ehkä vähän mieleen Daft Punk Bodies -tytöt, mutta eihän se nyt paha asia ole.. wirn.

Calvin Harris - Humanthesizer

2. Vio/More. Yksi aivan erinomaiselta kuulostava indie-bändi Providence, Rhode Islandilta. Vio/Mire soittaa herkkää indie-folkkia, jota olet kyllä kuullut hyvällä tuurilla ihan liikaa - mutta hyvää voi kuunnella aina, kun mukana on uusia ideoita. Mukana on paljon mainioita vivahteita kaikesta mistä pidän - Sufjan Stevenssiä ja Iron & Wineä varsinkin - mutta silti Vio/Mire kuulostaa itseltään, vakuuttaa itsenään. Toivottavasti kuulen heistä vielä jotain tulevaisuudessakin!

3. What the Fuck Major Lazer. Ja sokerina pohjalla häiritsevin musiikkivideo miesmuistiin. Kappale on nimeltään Pon de floor - esittäjänä Major Lazer. Muistan kyllä itseasiassa vähän samantyylisen (jopa ehkä samoilla näyttelijöillä varustetun) hämmentävän afrodiscojumputus-videon yhtä ronskilla otteella, mutta luulin kyseessä vain olevan vitsi. Mutta totista tottahan tämä on - ja saatoin jopa tanssia tämän biisin tahtiin Göteborgissakin Erol Alkanin keikalla, tosin en kyllä todellakaan samalla tyylillä. :D Enjoy..

Kuva #1

Pre-Way Out West Slumber Party

2009-08-09T03:42:00.000-07:00

Olen lähdössä keskiviikkona Way Out West -festareille! Kyseessä on ensimmäinen keikkapyörähdykseni Suomen rajojen ulkopuolelle - jännittävä uusi kaupunki (Göteborg), paljon jännittäviä uusia bändejä (joista kerron ohessa) ja festariseurakin tavanomaisesta poikkeavaa, koska viimeksi olen tainnut ystäväni Antin kanssa käydä katsomassa The Braveryä aikoinaan Tavastialla 5 vuotta sitten. Silloin missasimme kys. bändin keikasta puolet koska oletimme toki lämppäribändi Manboyn olleen ensimmäinen esiintyjä, joten käväisimme Stadin Kebabin kautta - ja kuinka väärässä olimmekaan, voih! No, tästä olemme ehkä vuosien varrella päässeet jo yli, ja nyt kohti uusia elämyksiä! Harvan ihmisen kanssa edes noin vain uskaltaisin lähteä ulkomaille pyörimään ilman minkäänlaista reilaus/hengailukokemusta ulkomailla. Tähän asti olen elänyt aika steriilisti, pakettiturismin ehdoilla - vaihtelu virkistää, en voi muuta sanoa.

Festarin kattaus on sen verran kova, että Flow'n rinnalla valinta ei lopulta ollut kauhean vaikea. Päällekkäisyyksien ja tiettyjen Flow-valttien takia saman viikonlopun hittibändeistä jäävät Helsingissä näkemättä Flying Lotus, White Lies ja Basso-klubin hämmentävän pätevä elektro-bongaus Don Rimini - vitsit! Menkää te muut tsekkaamaan ne, ja kertokaa millaista oli! Onnekseni Götis kuitenkin antaa myös aikalailla parastaan. Käytännössä Flow'n ne kaksi tärkeintä - Lily Allen ja Wilco, molemmat, saapuvat myös tuonne, joten ehkä mie selviän! Ja kaiken lisäksi muutakin..

Tapahtuma on kolmipäiväinen, joista torstai on omistettu pelkille klubeille ja pe-la ovat tungettu normityyliin täyteen isoja nimiä metsän keskelle festaritunnelman mukaisesti. Mitään kotiteollisuuksia mukana ei kuitenkaan ole..

Crookers!
Torstaina artistit ovat siis ripoteltu ympäri kaupunkia, ja turistina on ehkä vaikea nähdä itseään juoksemassa ihan jokaisen nimen perässä tuikituntemattoman suurkaupungin sykkeessä. Joku käsitys siitä kuitenkin on, mitä tuleman pitää - ensimmäinen mielenkiintoinen nimi voisi olla Rise Against, joka on käsittääkseni todella pidetty ja suosittu nimi punkkipiireissä. Vaikka meno ei olekaan punk koko viikonloppuna, ehkä tässä on se poikkeus. Päällekkäisyyksiä festareilla on aika harvoja, mutta yksi sellainen on St. Vincentin ja Blitzen Trapperin kohdalla, ja valinta ei itselläni ainakaan ole vielä selvä.. sen sijaan hostelimme likeellä on eräs hauska museo, joka on valjastettu elektronisen musiikin mekaksi viikonlopuksi, ja siellä illan päättää italialainen Crookers, joka on "hassun" rankan elektron kovin nimi mielestäni. Piruuttani en selvitä museon/keikkapaikan speksejä sen enempää etukäteen, yllätynpähän sitten paikan päällä..

Ah. Wilco.
Lauantaina festarit ehkäpä huipentuvat, koska Metsäalue tarjoaa ihan alkuillasta yöhön kovaa nimeä kovan nimen perään - Bon Iver, Beirut, Band of Horses, Florence and the Machine, Antony & The Johnson kera Götebörgin sinfoniaorkesterin, Wilco, Röyksopp ja Arctic Monkeys. Hymiön arvoinen putki! :) Ja tähän kaikkeen mahtuu todennäköisyyksiä vastaan vain yksi oikeasti harmittava päällekkäisyys, koska Fever Ray on tyhmästi apinoiden kanssa päällekkäin - mutta ehkä mie selviän tästäkin! Varsinkin kun energiatason mukaisesti voimme siirtyä vielä festarialueelta kotimatkalla käymään parilla pikkukeikalla - Chairlift ja Vetiver ovat paikalla, vaikkakin eri venue'illa. Koitan kovasti suostutella kuitenkin Antin mukaan kaupunkisuunnistukseen ja tietyiltä osin aika minuutti-aikataulu-meininkiin, koska kys. kaksi yhtyettä ovat olleet aikalailla koko kesän kuunnelluimmat. Vetiver oli heinäkuun valittuni, Chairlift-ihastuminen jatkuu edelleen..

My Bloody Valentine - aika hämmentävää.

Sunnuntaina festarien viimeinen päivä on hiukan jännempi tapaus - iltaan mennessä alueella on ollut paljon isoja nimiä, joista kuitenkaan mikään ei juuri ole etukäteen itselleni must-see - ehkä päädyn Nasin ja Dead Prezin keikalle hytkymään, ehkä Vampire Weekendin ja Patrick Wolfin tahtiin indie-peppuilemaan.. Calexico, itseasiassa, on etukäteen ainoa tapaus, jonka olen luvannut viimein todistavani livenä. Missasin ne Ilosaaressa toivoen vielä toista suomenvierailua, ja sitten missasin heidät Ruississakin, koska kuka nyt The Crashin hautajaisia kehtaisi sivuuttaa.. siis, kolmas kerta toden sanoo. Kävi miten kävi, illalla meininki on sitten aika diippiä. Wolfmother/Basement Jaxx -päällekkäisyys ratkeaa aivan varmasti viimehetkillä, molemmat ovat sen verran kovia taas. Kirsikaksi kakun päälle sitten vielä My Bloody Valentine ja ihana Lily Allen. Yöllä klubeja ihan sen mukaan miltä tuntuu.. sen verran paljon mielenkiintoisia, uusia nimiä, ja tietysti Ladyhawke.

Odotan reissulta kuitenkin enemmänkin kuin namedroppausta - vaikka sekin on kivaa, kun pääsee 1. kertaa elämässään festareille, joissa suurin osa nimistä saavat pomppimaan ilosta. Suomi vain on niin raskaan musiikin perään, ja paikalliset vaihtoehtofestarit täynnä niin outoja kuriositeetteja, että populäärimusiikista on välillä mahdoton puhua. Kiitos Ruotsille siis siitä, että indiefägäröinti-skene on niin voimakas, että tällainen kattaus on mahdollinen.

Otan kameran mukaan, ja kertaan sitten jälkikäteen mitä kaikkea siellä tuli koettua! Jos siis minä ja Antti reissulta edes palaamme, ulkomaailma kun on niin vaarallinen paikka, huu! Ja tätä mä sitten soittelen siihen asti.. Way Out West -hehkutusta, Spotifyn avulla.

Popkornia Spotifysoittis #4

Wolfmother - Joker and the Thief
Wilco - Impossible Germany
Vetiver - Everyday
Bon Iver - Skinny Love
My Bloody Valentine - I Only Said
Röyksopp - Happy Up Here (Datassette Remix)
Ladyhawke - Paris is Burning
Florence + The Machine - Howl
Lily Allen - I Could Say
Chairlift - Bruises

Avaa Spotifyssä.

Kuvat #1 #2 #3

You have a problem - you're gonna die!

2009-08-04T01:55:00.000-07:00

Hiljaista on ollut. Olen ollut töissä DBTL:ssä, pitänyt lomaa, lukenut surkeaa esseekirjallisuutta ja muutenkin vain ottanut rennosti. Pahoitteluni tästä - ja takaisin ruotuun palaan hämmentävästi kasariäksönillä! Minulla ja tutuillani on tapana pitää välillä elokuvailtoja, joiden teemana yleensä toimii huonous, kasarius, elokuvat, you get the idea? Tällä kertaa käytiin läpi kolmen "legendan" elokuvia - cue herrat Steven, Dolph ja Rutger.

Marked for Death (1990, Dir. Dwight H. Little)

"Juuri niin huono, kuin Seagalilta voi odottaa" 5/10

Oletuksena oli, että Marked for Death on ollut aikoinaan Steven Seagalin suurimpia hittejä. Olen nähnyt monta hänen elokuvaansa ja vain harvoista muistan yhtään mitään - poikkeuksiksi laskettaneen Kaappaus-pätkät ja Ratkaisun Hetket (Executive Decision). Marked for Death oli hyvin, hyvin huono elokuva, joka lopulta katoaa mieleni unholaan sekin. Juoni noudattaa uskollisesti tuttua kaavaa, jossa Seagal on entinen FBI/CIA/DEA/NSA/Navy Seal -jäärä, joka palaa jonnekin tekemään jotain normaalia, kunnes hänet revitään takaisin tositoimiin hakkaamaan jengiä. Olemme siis perimmäisen Seagal-läsnäolon äärellä. Suburbia täriskööt.

Elokuvan jamaikalais-gangsteri-voodoo-teema on kohtuullisen huvittava, kuten myös wikipedian mainostama suosio seagal-fanien keskuudessa. Elokuvassa murretaan nimittäin aivan valtava määrä isoja luita, ja en yhtään ihmettele miksi Seagal on enemmän kuuluisa kivikasvoisuudestaan kuin muut alan B-toimintasankarit. En tiedä kuinka uskollinen tähti on aikido-juurilleen, mutta ei se juurikaan vakuuta valkokankaalla. Plussapisteet tahattoman huumorin määrästä, tästä huolimatta, koska jamaikalais-meininki ja Seagalin oma kyvyttömyys puhua muuten kuin kuiskaamalla teki pätkästä lopulta ihan viihdyttävän - ainakin sen yhden kerran, ja hyvien ystävien ympäröimänä. Mutta ei sen jälkeen missään muodossa.

The Punisher (1989, Dir. Mark Goldblatt)

"Dolph ei osaa puhua - siis sopiva valinta tähän elokuvaan" 7/10

The Punisherin valintaa elokuvailtaan kannatin valtoimenaan, koska jostain kumman syystä pidän tästä pätkästä valtavasti. Jokin siinä on - kenties koko kasarihengen dekadenssi, joka vain sopii paremmin "Tuomarin" henkeen kuin 90-luvun muovisuus tai 2000-luvun ajankohtaisuus. Dolph Lundgrenin roolisanataitavuus on todettu juttu (huonoudessaan) joten Frank Castlen vähäsanaisuus toimii erinomaisena pohjana anti-sankarille, joka ampuu ensin eikä kysele perään. Mafiosoista viimeinen palaa Castlen kaupunkiin ja ruumiita alkaa tippumaan - ninjat ja yakuza ovat tulleet myös apajille, joten siinäpä työnsarkaa Dolphille, joka tähän mennessä on tappanut kaikki edelliset antagonistit/tyhmät pahikset. Mukana on myös koomisen stereotypinen poliisipari, katselemassa toimintaa "WTF"-asenteella, joka samalla latoo kasaan sentimentaalisen juonen, todella hämmentävä Barry Otto shakespearemäisenä kätyrinä/pummina ja tietenkin kohtaus huvipuistossa - taas näitä käsikirjoittajien guilty pleasure -juttuja.

Sain paljon merkitseviä katseita seistessäni The Punisherin takana, ja elokuvan jälleen nähtyäni en perääntynyt mielipiteestäni - vaikka onhan tämäkin enemmänkin kasari-kuraa kuin klassikko-kastia. Pidän elokuvan synkeästä yleistyylistä, joka hakkaa Thomas Jane -rebootin mielestäni sata-nolla, Dolphin habituksesta ylipäätänsä hyvin antisosiaalisena päähahmona, sekä juonesta joka ei yritäkään olla liian tosissaan. Päälleliimattu tunteilu on niin päälleliimattua, ettei sen läsnäolo edes haittaa vaan toimii pelkkänä tahattomana lisänä asetelmaan, jossa ninjat ja gangsterit lähinnä kuolevat ja Dolph pukeutuu motoristikuteisiin ja haistattelee kaikille. Excellent! Olemme kasariäksönin ytimessä.

Blind Fury (1989, Dir. Phillip Noyce)
"Hämmentävän eheä toimintakomedia" 7,5/10

Viimeinen pätkä oli haastavampi sijoittaa kategorioihin - tavallinen jännäri, kasariäksöni, vai äksönkomedia? Genret ovat aina olleet minulle niin mysteeri, että onneksi selvisin epäselvyydestä huolimatta. Juoni toki pohjaa toimintaan, koska päähenkilönä on hra Rutger Hauer virnuilevana, sokeana ja silti kovin pätevänä miekkamiehenä Nick Parkerina. Vietnamissa sotiessaan näkönsä menettäneen veteraanin opit tulevat paikallisilta, jotka tekivät jostain syystä myös kaverista harvinaisen veijarimaisen tyypin - Parker toimii usein kieli poskessa, on tuttavallinen ja asiallinen, antaa ärsyttäville pikkuipanille nenille jos nämä pokkuroivat hänelle, mutta ei itke (koska kyynelkanavat ovat tuhoutuneet)! Sinäänsä koko asetelma on jo niin koominen, että elokuvan hauskuus ei yllättynyt. Se, kylläkin, että välillä huumori oli oikeasti sitä parasta - eli ei tahatonta. Elokuvalla on oikeasti hetkensä, ei pelkästään nostalgia-arvoa tai arvoa itseriittoisten elokuvafanaatikkojen leffaillan kommenttiraidan fillerinä.

Hauerin roolisuoritus poikkeaa edellisistä huomattavasti - mies osaa puhua englantia, osaa ilmeillä, osaa ylipäätänsä niin paljon enemmän kuin Dolph ja Seagal, että jo tämä kontrasti jätti äijäporukan haukkomaan henkeään. B-elokuvanimeksi profiloitunut näyttelijä on oikeasti hiukan väärässä kaartissa stereotypioissani, koska hän kantaa koko elokuvaa oman itsensä takia, eikä sen tarvitse turvautua hauskoihin sivuhahmoihin, korneihin juonenkäänteisiin tai toiminta-kohtauksiin. Näitä kaikkia leffa kuitenkin pitää myös sisällään, joten siinäkään mielessä aikaamme ei haaskattu. Lostin John Lockena tunnettu Terry O'Quinn oli hauska bongaus castingissa, kuten myös aivan Tea Leonin näköinen showtanssija-hahmo kamaline kasarihiuksineen ja -rilleineen, joka ei sitten ollutkaan Tea Leoni. Voi kurjuus! Kaikesta huolimatta - homma toimi!

NB: Bloginpäivitysurakan hämmentävin tietoisku - Seagalin leffan ohjannut Dwight H. Little (täydellinen munattoman toiminnan auteur-nimi, btw) ohjaa myös tulevan Tekken-elokuvan. Hidastettua, dramaattista "noooo!"-huutoa.

Kuvat #1 #2 #3

Hetkiä

2009-07-29T06:57:00.000-07:00

Ohessa hetkiä. Keikoilta. Elämästä. Muuten vain. Kamerakännykästä, jossa on huono kamera, on hyötyä silloin kun ei haluaisi kokea olevansa kameran orja. Tulee otettua vain pieniä kuvia ja aika harvoin. Silti muistot säilyvät niissä. Kätevää!

Kolme jazz-legendaa.

The Wildhearts.

Manta vapputunnelmissa!

Lasershöy! Jarrea.

Komein lavashow jonka olen nähnyt koskaan. Pet Shop Boys.

Rohkaisun sanat Pori Jazz -sunnuntain viimeisinä tunteina.

Lay down for a while..

2009-07-22T05:04:00.000-07:00

Lähden tästä karavaanaamaan. Tai karvanaamaamaan, niinkuin lukihäröinen sen lukee. Mutta sitä ennen on näytettävä teille yksi juttu.

Röyksoppin uusi albumi on aika loistava tekele, ja siinä monessa hitissä laulava Karin Andersson on aavemaisen vetoava naisääni. The Girl and the Robot on varmasti monelle tuttu hittibiisi, jossa syvän synkkä new wave -soundi verhoaa naisen äänen toimimaan pelottavan urbaanin viidakon äänitorvena. Mutta mitä kun yhdistetään Karin ja remiksaaja Rex the Dog, jota ennenkin olen hehkuttanut? Kesän paras elektrobiisi - Fever Rayn Triangle Walks (Rex the Dog Remix). Testify!

Popkornia

Freebies from oldies but goodies

Keskiviikon kivat

Let's get this show on the road

It is amnesia, is it uliuliuliuuuu

Oikein sellaista mainstream-musiikin tuoksuista joulua

Trokaaminen on perseestä mut joskus peppukin on pop?

Tick tick tock tick tick tock

Joulumaniaa dynkkyyn! Tavarataivas on pieni ja askeettinen.

Fokit-tyylisen maanantain pelastukseksi

Kirjanmerkeistä kaivetut #1

Valitut palat: Tiistain täpärät

Luoteisrannikon ylivoimaa

Comment te dire adieu?

Let it fade

Valitut palat lokakuun pimeisiin

Status update, muistio, tweet, tai joku vastaava esitys FB:stä

You know what to do Spotify!

There is something fresh in the air, still

Stuff

Got right back

Täällä taas

Lately what we've got has not been enough

All is Silent, All is Well

The Dark Is Rising

Meininki maanantaisen muikea

Purify this summer, purify my mind

Girl girl girl

Kahlitse itsesi, vapauta itsesi

Summertime baby

Perjantain pienet

Pau!

Kitarat kertovat

It's coming along, you can feel it in the air! *sneeze*

Puolustusvoitto kiireestä

Tiedostava Youtube-paraati

Your services are no longer needed, Hugh Grant.

Levy-yhtiöitä yli muiden, onko heitä?

The Arms of Someone Else

Old time hockey!

Wow, it's the future!

Olet muillekin totta, myös minulle

Ring them bells! Help! Help! Ding ding ding!

Maanantain satunnaiset

Limited profiling, how I love you so.

Kahvinhöyryisestä tenttiluupista

I'm bored! Help me!

Tässä minulle lähde - vaan millä oikeuksilla?

Come on happy feet!

Tunnustus

When the going gets tough, one must blog

I'm an Man (Minä olen OLMi)

Mums.

Kräftkalas igår kväll gör mig lustig.

An ass for a face. My coffee mug has a pig with both sides showing. True story.

Way Out West pt.4

I think this is my masterpiece.

It's just a game!

Way Out West pt.3

Way Out West pt.2

Am I suave?

Way Out West pt.1

Way Back Home

Pre-Way Out West Slumber Party

You have a problem - you're gonna die!

Hetkiä

Lay down for a while..

It's coming along, you can feel it in the air! sneeze