Wednesday, December 30, 2009

Wow, it's the future!

Tajusin, että on tullut katsottua ihan valtavasti leffoja joulukuussa! Blogin kannalta huonompi asia on se, että ei edes välillä tiedosta että niitä tulee nähtyä, mutta toisaalta sehän vain kertoo hyvästä ajanhallinnasta. Aina on aikaa hyvälle elokuvalle, ja joskus koemielessä vaikka huonommallekin.



Black Dynamite (2009, Dir. Scott Sanders)
"Ne teki hyvää blaxploitationii, ja kyllä se naurattaa" 8/10

Tästä on hyvä aloittaa siksi, että etukäteen pohdin olevan mahdotonta sen, että Black Dynamite yltäisi tavoittamaan odotukseni sille. Leffan trailerit kun lupasivat täydellistä kieli-poskessa toteutettua blaxploitation-muisteloa, jossa huumorilta ja epätodellisen korneilta hahmoilta ei voisi välttyä. Katsoimme SUAMi-kerhon kanssa kyseisen pätkän ja kävikin juuri niin kuin olisi ehkä voinut toivoa - it sure delivered. BD oli alusta loppuun komedian tykitystä, ja loppupeleissä elokuvana ihan oikeasti toimiva bläkkäri-toimintapätkä. Vaikka ylitseampuvuuteen oli tietenkin panostettu, ei se homma niin yksinkertaistetun stereotypisessa kaavassa ollut välttämättä edes kauhean vaikeaa. Mukahassutteluun ei sorruttu, vaan henkilöhahmojen annettiin ottaa rauhassa paikkansa ja toteuttaa tehtävänsä juonessa. Katsoja voi vain nojata taaksepäin ja naurua hykerrellessään pohtia, kuinka uskomattomia asioita genret voivat joskus olla. Erinomaista.



The Bodyguard (1992, Dir. Mick Jackson)
"Hollywood-raina, joka kevinmäisesti hoitaa hommansa" 5-/10

Seuraavaksi - tosi vanhaa kamaa! The Bodyguard tuli televisioista ja hiukan hymähtelin tälle, kunnes tajusin, että mullahan on aukko sivistyksessä tämmösten suhteen! Istahdin siis alas analysoimaan, kuinka Kevin Costner suojelee Whitney Houstonia pahiksilta, jotka halusivat neidon tappaa koska se laulaa MTV:n musavideoissa. Whitney diivailee, Kevin tuijottaa. Whitney heltyy, ja Kevin tuijottaa edelleen tiukkana, jopa näyttää entistä tylsistyneeltä. Koko elokuvan ajan miehen ilme ei miksikään muutu, vaan pysyy hyvin kevincostnerimaisen tylsänä.

Toisaalta miehen kasvoilta huokuu sellainen no-nonsense-meininki, jolla kuvittelisin oikeasti jonkun henkivartijan toimivan. Toisaalta todellisuudesta ei tulisi ehkä hyviä elokuvia - tässäkään ei tuo juoni ollut mikään kovinkaan kummoinen, loppuratkaisun näki jo melkein alussa. Onneksi kevinmäisyys ei minua sinäänsä häiritse, vaan pikemminkin elin leffan ajan Kevinin mukana, ikäänkuin hymistellen mielessäni koko juonelle samalla tapaa kuin Kevinkin varmasti teki päänsä sisällä jo kuvauksissa. Just business, baby. Mutta ymmärrän kyllä, miksi tämä on ollut aikoinaan hitti. Katsoin tämän joulupyhinä kotosalla, ja äitini kysyi oikeasti leffan jossain vaiheessa, "eikö tämä ole se Titanicin biisi?" Ja eihän se ollut, mutta olisihan se voinut olla. Jengi tykkää balladeista ja niiden laulajista, joten miksipä ei.



Brazil (1985, Dir. Terry Gilliam)
"Dystopia, joka ei innosta edes vastalauseihin. Kuriositeetti." 6/10

Brazil olikin vaikeampi. Ikuisuusprojekti, jonka ääreen tartuin kun sekin päätti joulun aikaan pyöriä televisiossa. Ja tietyllä tavalla Brazil jätti pään niin tyhjäksi, että arvostelukin on lyhytsanainen. Gilliamin elokuva on yhtäkuin sekasotkuinen visio tulevaisuudesta ilman päätä tai häntää. Henkilöt tulevat ja menevät, päähenkilönä Jonathan Pryce on aluksi sympaattisen hukassa maailmassaan ja lopulta vielä enemmän hukassa kuin hyvin moni katsoja olisi. Juoni kaatuu omaan mahdottomuuteensa, kun ainakin itse toivoin päähenkilölle vähän herätystä elokuvan outoon todellisuuteen, joka oli kyllä ainakin hänen päätään ehjempi. Aika epäonnistunut dystopian kuvaus siinä mielessä, vaikkakin varmasti aikoinaan kivan provokatiivinen. Mutta muhun ei uponnut - ehkä toimii kuin Mussolinin aikana junat Italiassa, mutta ei siitä kyllä hyvää elokuvaa saada. Sekavan kylläkin.



Sin Nombre (2009, Dir. Gary Fukunaga)
"Kertomus toiminnasta mahdottomissa olosuhteissa" 8/10

Kirsikaksi kakun päälle nousee äärimmäisen ankea tekele. Enkä nyt tarkoita huonolla tavalla, koska Fukunagan debyytti (!) on kaikkea muuta kuin huono elokuva. Surullinen ja epätoivoinen se on kuitenkin sillä tavalla, että hollywood-tyyliset pakolaisuuteen ja monikulttuurisuuteen luotaavat elokuvat jäävät kakkoseksi todellisuudentajussa sen vierellä. Mikä sinäänsä on ihan ymmärrettävää, koska loistava elokuva on myös riipaisevan surullinen. Turhia paljastamatta juonesta, tarina kertoo matkasta läpi Väli-Amerikan maiden kohti tarujen USA:ta. Onnekseni oletin juonikuvauksesta väärin, että kyseessä olisi jonkinsortin Babel'mainen tarina vähäosaisten elämästä kaukana kotoa tai hyväosaisten seikkailuista kehitysmaissa. Valkokankaalla en kohdannut pelkojani mahdollisesta bulkkimaisuudesta tämän takia.

Caspar ja Sayra ovat karussa todellisuudessaan omillaan, mutta jotenkin katsojan voiymmärtää epävarmuuden ahdistusta todellisemmin tätä kautta, kuin siten, että häntä pyrittäisiin saada samaistumaan "matkailijan" rooliin. Suomalainen ihminen ei ehkä koe matkojaan halki Suomenmaan mitenkään traagisina, verrattuna vaikka ajatusleikkinä tilanteisiin, joihin naiivi turisti voi ulkomailla joutua tyhmyyttään (ja jonka elokuvien käsikirjoittajatkin niin hyvin tietävät). Sin Nombren ihmiset ovat kuin kalat vedessä, mutta heidän merensä on armoton, ja kaikkea muuta kuin jännittävä kuriositeetti minulle katsojana. Toivon pikemminkin, että saisin jotenkin pois elokuvan maailmasta, joka ei omiaan kenellekään, joka haluaa elää onnellisesti riittoisuudessa

Voin suositella Sin Nombrea, mutta en varauksetta. On olemassa elokuvia, joista nauttii, piste. Sitten niitä, joista voi aidosti nauttia elokuvataiteen kannalta tärkeinä, genreä määrittelevinä tai historiallisina elokuvina. Ja sitten niitä elokuvia, jotka kertovat loistavasti tarinan, jotka vievät mennessään, mutta joista ei oikein voi nauttia. Minulle tuli tästä todella paha olo, vaikka olin vakuuttunut loppupeleissä. Tätä ei kannata mennä katsomaan treffileffana!

---

.. ja näin hiivimme uuteen vuoteen. Todennäköisesti blogailen ensi kerran vasta ensi vuoden puolella seuraavan kerran, paljastan uljaat uudenvuodenlupaukseni ja kertaan vähän tän vuoden musalöytöjä - vaikkakaan en samaan tyylin kuin miljoonat "vuoden 2009 parhaat levyt"-listat. Mä kun tykkään löytää musiikkini omalla tahdilla, siinä ei paljoa julkaisulistan päivämäärien ja vuosien mukaan eletä, nimimerkillä löysin Led Zeppelinin 2004.

Hyvää uutta vuotta kaikille, varokaa silmiänne ja päätänne johon se kuohari kuulemma helposti voi kihahtaa jos ei ole varovainen!

Kuvat #1 #2 #3 #4

Saturday, December 26, 2009

Olet muillekin totta, myös minulle

Toivottavasti teillä oli mukavat joulunpyhät! Käytännössä rauha jatkuu edelleen mutta minä jatkan jo matkaa - tie vie Helsinkiin tapaamaan ystäviä ja katsomaan elämäni ensimmäistä kertaa Scandinavian Music Groupin keikkaa. Tavastialla tämä, tänä iltana. Tietyllä tavalla valtavan jännittävä tilanne, koska SMG:n musiikkiin liittyy ehkä minulle elämäni hankalin tunneside. Vasta nyt uskallan edes käydä moista käydä katsomassa.



Löysin käytännössä musiikin Ultra Bran kautta, ja surukseni bändi hajosi kun olin vielä 15-vuotias. En ollut festareilla pyörivää tyyppiä, enkä päässyt Turun Kårenin keikalle, koska olin alaikäinen. Minulle ehdottomasti tärkeimmän yhtyeen keikka on siis edelleen minulta kokematta - vannon, että jos UB joskus palaa yhteen vetämään keikkoja Suomessa, pyrin hankkimaan jokaikiselle heidän keikalleen liput. Niin vakavissani minä olen. Esimerkkinä, en ole koskaan ollut ihminen joka luontaisesti oppisi, kuuntelisi taikka muistaisi ulkoa musiikista sanoja. Tunnesidokset syntyvät tilanteista, äänimaailmoista, muistoista, jotka liittyvät kappaleeseen tai aikaan, jolloin sitä kuuntelin ensi kertaa niin, että se iski. Mutta Ultra Bran kappaleiden kaikki sanat - lähes poikkeuksetta - on koodattu muistiini ikuisiksi ajoiksi. Ne eivät minua hylkää.

"Jo se fonttikin tuo vain mieleen yhden bändin.."

Kun UB hajosi, ja sen "raadon" päälle kasattiin Scandinavian Music Group, kävi niinkuin joku olisi herättänyt Frankesteinin henkiin - bändi muistutti niin kovin viimeisiä UB:n aikoja, mutta oli silti jotain aivan muuta. Muistan, kuinka perversiona pidin ajatusta siitä, että bändi oli jo teoriassa kuollut mutta ikäänkuin jatkoi lainavaatteissa. Kappaletta Tällaisena Kesäyönä" lukuunottamatta en voinut edes katsoa bändiä päin - tuo kappale oli ainoa poikkeus koska siihen liittyi oikeasti rakas muisto, ja se vahvisti säännön. Vaalin UB:n muistoa, ja kavahdin nykyisyyttä sitä ilman. SMG muistutti minua aina siitä, että UB ei ollut enää.

Asiat alkoivat pikkuhiljaa muuttua, kun Koskisen Kerkko julkaisi soolotuotantoa, josta löysin jotain uutta mutta tuttua. Kerkon ääni oli niin harvoin käytössä UB:n biiseissä, että tuttu sävellysjälki ei tuntunut perverssiltä muistijäljeltä sen taustana. Vuokko Hovatan yritelmät ja häneltä bongaamani tekeleet hakivat muotoaan aika pitkään, kunnes Lempieläimiä jotenkin antoi minulle luvan nauttia naisen äänestä, joka oli Kokkosen Terhin tavoin ollut jotenkin pyhä ja sopimaton mihinkään muuhun kuin UB:n diskografiaan. Joskus näihin aikoihin kuulin myös sattumalta SMG:n vuotta aiemmin julkaisemaa levyä Missä Olet Laila? Jotenkin mitäänsanomatonta, ajattelin, enkä jäänyt asiaa märehtimään sen enempää. Se ei kuitenkaan ollut Ultra Brata, jollain kummallisella tavalla. Banjobiisin äänessä oli niin paljon banjoa, että yhdistin sen enemmän johonkin jenkkifolkkiin enemmän. Sufjan Stevensiä nimenomaan, ja sen sellaista - vaikka Sufjan käytti torvia ja ties mitä tilpehöörejä. Jotenkin hommalle antoi luvan muotoutua ihan mihin suuntaan tahansa, eikä jäänyt kaipaamaan UB:n torvisektiota kaiken sen päälle. Toisaalta - olivathan torvet kadonneet senkin yhtyeen pääroolista jo aikalailla Vesireittien aikana, ajattelin. Ehkä kaikki ei ollutkaan siis niin mustavalkoista.

Ja sitten julkaistiin Palatkaa Pariisin, ja kuin sattuman kaupalla ensin kuuntelin sitä avoimin mielin Spotifystä. Ja sitten löysin sen Ikipopin cd-hyllystä jonkun hylkäämänä. Otin sen omakseni aika nopeaan. Terhi Kokkonen saa minun puolestani laulaa nykyään ihan miten tykkää, ja olen jättänyt albumin Vapaaherran Elämää rauhaan muistoissani, kuten myös koko UB:n tuotannon. Se on minulle tärkeintä, mutta myös SMG:n oikeasti todella vahva albumi on hieno asia nykyään. Bändi kuulostaa ennenkaikkea itseltään, ja ehkä Lailankin hylkimysreaktio johtui vain siitä, että tämä "uusi bändi" ei ollut vielä löytänyt paikkaansa sydämestään. Nyt se on.



Iltaa innolla odottaen!

Ps. tässä mieltänne virkistämään pari.. mielenkiintoista videota. Ei sen enempää saatepuheita.







Kuvat #1 #2 #3

Friday, December 18, 2009

Ring them bells! Help! Help! Ding ding ding!

Hiphei! Joulu on lähempänä taas kuin pari päivää sitten, ja tämähän on hieno asia. Lunta maassa, tenttitulokset valuneet rekisteriin ja rauha maassa.

Tätä lomaa on juhlistettu niin pikkujouluin kuin erinäisten hallitusvaihtojenkin lomassa. Mutta nyt ennenkuin palaan asettumaan Paimioon ruokapöydän ääreen (jonka tekemisessä tottakai yhä suurempi rooli mitä enemmän kulinaristista rohkeutta kertyy), on vielä yksi sivuraide.

Neljän kopla lähtee Tukholmaan katselemaan maailman parhaan stand-up koomikon showta Hovetiin. Jos George Carlinilla olisi sanottavaa vielä asiaan niin tilanne olisi ehkä toinen, mutta kun ei ole (RIP), niin voin odottaa huomenna vain parasta mitä tämä pallo tarjoaa. Eddie Izzard on ollut suurin inspiraatio puhumisen, vitsailun, hupailun ja sekoilun äärellä siitä asti kuin häneen tutustuin. Olen suorastaan innoissani!



.. ja Systembolagetista jotain kivaa tietysti kotiintuomiseksi, ehkä jotain joululahjoja muillekin. Tiedä mitä sieltäkin löytyy! Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin - HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!



Sufjan Stevens - Ring Them Bells (mp3)

Kuva #1

Monday, December 14, 2009

Maanantain satunnaiset



Tämän hetken tapahtuma:

Yo-talo B:ssä kärähti. Osakuntaporukan spontaani Hell's Kitchen -maratoni keskittyi ikävästi sen takia hetkeksi kun tyhmyyttämme siirryimme ulos seuraamaan tapahtuvaa ja poliisi ajoi meidät pois tien toiselle puolelle. Onneksi proffassa Kirsin pöytäänkantama minttukaakao lämmitti.



Tämän hetken mediateko:
Ystäväni Jussi on tuttavansa kanssa perustanut Koulu-urkinta.info -sivuston, joka käsittelee suomalaisten koulujen suorittamaa mediavalvontaa. Sinäänsä liippaa ainakin omasta mielestäni niin lähellä perusoikeuksien (ja yksityisyydensuojan) rikkomista, että ihme jos isot mediat eivät pian iske aiheeseen. Kyllä se musta on aika hyvä idea lähteä tämmöisen vyhdin purkamista yrittämään.


Tämän hetken esine:

Aivan uskomattoman tyylikäs Yanko Designin suunnittelema messenger-bag. Jos olisin tehty rahasta, laittaisin tähän sen tarvitseman 100 euroa. Näyttäisi tuo selässä kampuksella hyörien siltä, että on aina tärkeää sanomaa menossa johonkin suuntaan!

Tämän hetken keikkahehkutus:
Belgialainen 2 many DJs eli tuttavallisemmin "ne tyypit Soulwaxista" tulee Suomeen keikkailemaan 12.2. mukanaan suomalaisia loistonimiä ihan Villa Nahista ja Huoratronista lähtien, ja lisääkin mahdollisesti tiedossa. Pitkään aikaan en ole harkinnutkaan laittavani niitä Stadinreissun vaatimia 30 euroa oikeasti likoon, mutta nyt on lähellä, jos vain keikkaseuraa löytyy mukaan.



Tämän hetken neiti:

Mila Kunis. Tyttö jonka muistamme That 70's Showsta. Yleensähän käy niin, että teinejä esittävät näyttelijät ovat usein siinä kahden-kolmenkympin kieppeillä. Mutta Mila oli sarjan näyttelijöiden koe-esiintymisten aikaan Mila oli itseasiassa 14, vaikka ikäraja oli 18! Vaihteeksi näin päin. Todella vakuuttavan ja hyvällä maulla tehdyn kuvauksen "ohessa" myös mielenkiintoinen haastattelu, toteuttajana Black Book Mag.

Tämän hetken musiikki:

Sain pitkästä aikaa taas aikaiseksi luoda uuden Spotify-listan. Inspiraatioina: tenttikauden päätös, helpotus, yön viimeinen bussi, viinilasillinen alkuillasta, hitaasti putoava lumihiutale. Loppuiltaan sopivaa siis.

Popkornia #5 - Avaa playlist
Stéphanie Lapointe - J'oublie
Great Lake Swimmers - New Light
Kaki King - Gay Son of Lesbian Mothers
Ravens & Chimes - This Is Where We Are
Busdriver - Avantcore
Ariane Moffatt - Montréal
Trio Garufa - Gran Hotel California
Bloc Party - Signs
Claire Denamur - L'amour Éphémère
Mark Knopfler - Silvertown Blues

Kuvat #1 #2 #3 #4

Tuesday, December 8, 2009

Limited profiling, how I love you so.





Blogit ja mikroblogit ovat viestinnän ja verkostoitumisen asiana äärimmäisen mielenkiintoinen asia, jota minä ainakin tykkään tutkia ja opiskella, jos vain aika sallii. Tein syksyn alussa esimerkiksi työn aiheesta Twitter Europarlamenttivaaleissa. Tutkin politiikkojen innosta ja tavasta käyttää palvelua kampanjointinsa osana, ja keskityin eri vaikutustapoihin ja siihen julkisuuskuvaan, jonka aikaansai esimerkiksi aktiivinen ja "aito" verkostoitumiskäyttö ja toisaalta selkeän kampanjamainen panostaminen, joka loppui heti vaalien päättyessä. Twitterin vaikutus ei siinä vaiheessa vaikuttanut kovinkaan suurelta, mutta silti potentiaalia mikroblogeillakin on juuri politiikan apuvälineenä, koska ne voivat tuoda informaatioähkyssä elävän kansalaisen lähelle politiikkaa kovin hienovaraisesti. Olin ihan tyytyväinen koko tutkimusaiheeseen.

Vastaan tulee ja silmään tietysti iskee usein kaikki bloggaukseen liittyvät tutkimukset, joita uutisoidaan mediassa. En ole niin sisällä verkostoitumisessa, että näkisin sen isona akateemisina erikoisalanani, mutta toisaalta kiinnostus asiaa kohtaan on ja en välttämättä näe mahdottomana joskus vaikka Helsingissä itseäni opiskelemassa viestintää ja sitä kautta päästä näistä kärryille. Mutta tiedättekö, en ainakaan näe itseäni tekemässä tällaista tutkimusta:

Tiesittekö, että vanhempia ei mielellään lisätä Facebook-kavereiksi? Siteeraten elokuvan gangsteria, get outta here! Bongasin tutkimuksen ensin Hesarista ja tuo The Financialin kenties analyyttisempi ote paljastaa, kuinka 2 professoria ja yksi opiskelija ovat tutkineet 16 nuoren aikuisen haastatteluilla sitä, kuinka he kokevat facebookin käytön ja vanhempien läsnäolon siinä. Valittuna sitaattina joku on todennut, kuinka noloa olisi jos äiti lätisisi jotain fb-statuksessa. Voi hellanlettas, mitäköhän me tästä oikein opimme? Tietenkin sen, että FB on nykyään vähän kuin oikea todellisuus eikä pelkkä nettisovellus.. mutta missä tässä on groundbreaking analyyttinen tieto? Itsekin voisin tutkia tutkimuskysymystä "halutaanko vanhemmat nuorten illan viettoon".

Yksi mielenkiintoinen tutkimus voitaisiin toteuttaa erilaisten mikrobloggauksen trendejä koskevista tutkimuksista, niiden vertaisarvioinnista ja suhteellisesta julkisuusarvosta verrattuna esimerkiksi muiden samalta tutkimusalalta pohjaaviin tutkimuksiin. On tää mikrobloggailu vain niin siistiä!

Ps. tosin.. yksi tuttavani tekee graduaan mikrobloggauksen eri mobiilisovituksista puheviestinnän alalla, ja keskusteltuani hänen kanssaan Savo-Karjalaisen osakunnan miästenkerhon yöpeijaisissa tutkimuksesta, olin kyllä ihan vakuuttunut. Mutta siis ei terve - jos tällainen tutkimus pääsee ja nousee parrasvaloihin Hesarin kaltaisissa julkaisuissa, ei se kyllä mielestäni hyödytä itse bloggaukseen arvostusta eikä myöskään aiheiden akateemisten, oikeasti pätevien ja relevanttien elementtien tutkimusta.

Pps. Minuutin kestänyt google paljastaa seuraavat mielenkiintoiset tutkimukset/artikkelit:

The Benefits of Facebook "Friends:" Social Capital and College Students' Use of Online Social Network Sites (Ellison, Steinfield, Lampe)

Study Finds Link Between Facebook Use, Lower Grades in College (Karpinski, Duberstein)

Study: Facebook profiles can be used to detect narcissism
(Buffardi, Campbell)

Facebook Study Needs Further Research (Bialik) -> Aaaa-ha!

Lähteet: HS, The Financial
Kuva #1

Monday, December 7, 2009

Kahvinhöyryisestä tenttiluupista

Tenttikausi on lähes lopussa, ja se tarkoittaa aika kovaa itsekurin tarvetta. Nytkin annan itselleni äärirajoilla vähän anteeksi, kirjoittamalla musiikista. Tarkoitus on ollut pitkään jo tehdä uusi Spotify-listaus, koska niin paljon uutta on tullut vastaan niin jazzin, klubimusiikin kuin laidback tunnelmoinninkin suhteen. Toisaalta huomaan kuinka vilkaistessani Suomen Top40-listaa en tunne juuri mitään suuria hittinimiä, siis edes niitä "altsumpiakaan", joten kenties joululomalla omistaudun muutenkin musiikin kuunteluun enempi. Mutta sitä ennen on kiva esitellä yksi bändi, jota ei sieltä palvelusta löydy, vaikka muuten erityisesti ranskalaiseen poppiin ihastuneena olen palvelun kätevyydestä innostunut.

Muuten kyllä Spotifyn kannattavuus nimenomaan artisteille on ollut aikamoisessa aallonharjassa alan nettizineissä sun muissa. Itselläni on aika ristiriitaiset näkemykset aiheesta, tai kenties informaatiomäärään nähden vähäiset mahdollisuudet perehtyä asioiden eri laitoihin - joten ehkä tulevaisuudessa saan vaikka jonkun akateemisen tutkimuksen verukkeella tutkia asiaa paremmin. Sillä aikaa, asiaa on koottu aika hyvin esimerkiksi Vahtikoiran blogissa.


---




Kanadasta Quebecin läheltä, Sherbrookesta alunperin ponnistava La Patère Rose pyörii siinä ranskapopin stereotypioiden välimaastoissa, kaikin puolin. Osaltaan yhdistän rokkihenkisen monipuolisen sekoilun kannalta bändin Malajubeen, koska niin samalla tavalla kaoottisen monipuolinen ja samalla pirteä meininki on. Toisaalta ihan pelkästään solisti Fanny Grosjeanin äänenkäytön takia en voi olla ajattelematta yhtyettä tietynlaisena "ranskankielisenä Shiina Ringona", joka taas on japanilainen soundiaan (ainakin aikoinaan) hyvin aktiivisesti päivittelevä naikkonen. Laulu on välillä hellyyttävän lapsenomaista, ja välillä äänet riipivät selkäpiitä - suorastaan hämmentävän samanlaisesti molemmilla. Osaltaan myös tietty naiivi söpöys a'la perinteinen chanson muuttaa välillä värimaailman yksipuolisen vaaleanpunaiseksi, silloin kun tyypit kehtaavat vähän kääntämään volyymiä ja intensiteettiä alaspäin. Kyse on kuitenkin hyvin kokeellisesta ja energisestä musiikista, ja parasta bändi on kuitenkin revitellessään räävittömästi. Rokin, elektron ja popin välimaastossa - sinäänsä hyvä, että ihan heti sopivaa genremääritelmää en kuulemalleni keksi.

Taannoin Göteborgissa juttelin hostellituttavamme Aurielin kanssa siitä, miten ranskalainen perinteinen "rock"-kulttuuri ja näin myös bändien ronskius eroaa stereotypisestä jenkkirevittelystä. Tietyllä tavalla juuri Malajuben ja La Patère Rosen ennalta-arvaamattomuus kuvaavat hyvin, miten rock-n-roll hengessä pystytään rikkomaan rajoja, ilman kaavamaisuuteen sortumista. Rokeintahan on tietysti leikitellä ääripäiden välillä. Viuluista rumpukoneeseen, hunajasta psykoottiseen kirkumiseen. Sitä pysyy ainakin koko ajan hereillä, eikä musiikki suostu sulautumaan pelkäksi taustahälinäksi.


---




PS. kuka järjestöavautumistani viimeksi lueskelikaan, niin look no further, sillä tulevaisuudessa tällä SHO:n puheenjohtajalla tulee mahdollisesti taas jotain hyviä pohdintoja järjestömaailmasta tänne blogiin. Istuin tänään PJ-koulutuksessa yllättävän levollisin mielin, ja pohdin jo tulevina suuntauksia ensi vuoden hallitukselle. Kertoo kenties siitä, että motivaatio nousee voimana yli tulevan tehtävän jännityksen. Varsin mukavaa. :)

Kuva #1 #2