I'm bored! Help me!

Mammoth (2009, Dir. Lukas Moodysson)
"Pähkinä purtavaksi moralisoivissa kuorissa" 8/10

Tuli katseltua tänään pitkästä aikaa Kinokoplassa elokuva ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Lukas Moodyssonin Mammoth vakuutti omalta osaltaan, mutta samalla herätti aika paljon kysymyksiä siitä, millaiseen muottiin hollywoodissa tuotettu elokuva voidaan oikeasti valaa. Tietyllä tavalla ymmärrän tiettyjä IMBD:stä lukemiani kommentteja siitä, mitä kaikkea elokuva oli, ja mitä se olisi voinut olla. Mutta omalla tavallaan jo se, ettei elokuva sen enempää moralisoi, osoittaa Moodyssonin pelisilmän. Liian harva elokuva käsittelee helposti moralisoivia aiheita ilman, että antaisi katsojan tehdä vaiheeksi oman aivotyönsä.

Olen nähnyt Moodyssonilta tätä ennen "ne kaksi elokuvaa", jotka kaikki muutkin ovat, ja pakko on kyllä myöntää olevansa niiden perusteella miehen fani. Fucking Åmål oli hyvin vakuuttava tekele, kun katsoimme sen yläasteella ruotsin tunnilla - muistan lähinnä sen, kuinka "kotoisilta" siinä koulussakäynti ja sen mukana tulleet ongelmat ja tilanteet tuntuivat. Tunnelma oli luotu juuri oikein, ja tarina itsessäänkin oli aika hellyttävä, upposi hyvin sentimentaaliin varhaisteiniin. Lilja 4-Everin taas katsoin kahden hyvän ystäväni kanssa, ja sen verran järisyttävä kokemus se oli, että hyvä vain että siinä seurassa. Sen verran raastava kokemus se oli minulle tavallisena hyvän lapsuuden saaneena ihmisenä, vielä varmasti erilaisella tavalla haastava näille ystävilleni, jotka opiskelivat sosiaalialaa. Näihin elokuviin verrattuna Mammutti ei ollut kyllä yhtä hyvä elokuva, mutta se herätti kyllä yhtä paljon ajatuksia, lähinnä formaattinsa takia. Tietyllä tavalla Moodysson on ollut käsikirjoituksensa kanssa nero. Pähkinän kuoressa:

a) Naisen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
b) Naisen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen
c) Miehen työ pitää hänet työssä, jossa hän etsii kaipaukselleen kohteen

Eräällä tavalla tuossa onkin koko elokuvan juoni. Mammutti on tietenkin pintapuolisesti yksi suuri globalisaation kritiikki. Näytetään erilaisia ja eriarvoisia todellisuuksia, puhuttelematta kuitenkaan algore'maisesti katsojaa missään vaiheessa asiaa vastaan. Sinäänsä tilanne tekee varkaan siis kritiikille. Milloin joku iskee kriittisesti elokuvan puuttuvaan moraalin - koska miehellä on ulkomailla suhde, eikä se tee mitään merkityksellistä. Milloin joku iskee kriittisesti muuten vain siksi, koska naisten ahkeruudesta syntyy ongelmia, ja elokuva muka "näyttää kuinka naisen paikka on tiukasti kotona". Minusta tällaisen kritiikon suurin ongelma on olla huomaamatta, että elokuvassa on lopulta vain yksinäisiä ihmisiä, kulttuurista ja hintatasosta riippumatta. Sekä Gael Garcia Bernalin esittämä rikas vätys, Michelle Williams ahkerana kirurgina että Marife Necesiton stereotypisen sydämellinen ja omistautunut lastenhoitaja etsivät parempaa tilannetta kaivaten sijaiskohdetta kaipuulleen. Kirurgi löytää sen sairaalan sängystä, lastenhoitaja työnsä äidillisestä luonteesta ja mies sitä kautta, miten yleensä oletetaan pahojen miesten sen löytävän. Lopulta jopa elokuvan sivujuonteella on oma salaisuutensa, josta hän ei voi puhua. Tai voisihan hän tietenkin, mutta elämänsä parhaassa mahdollisessakaan tilaisuudessaan hän ei sitä ymmärrä tehdä.

Elokuva kertoo ennen kaikkea kommunikaation puutteesta. Yksi jatkuva teema läpi juonen on puhelimet, hakulaitteet ja blackberryt, ja se, kuinka kaikki ovat jatkuvasti yhteydessä, olivat he sitten kuinka kaukana tahansa toisistaan. Tästä huolimatta todelliset sydänsurut ja huolet jäävät mainitsematta. Elokuvan henkilöt oppivat tämän kantapään kautta, ja lopussa kiitos seisoo. Siinä mielessä me emme opi mitään henkilöiden kautta, mutta heidän virheistään me kyllä pystymme näkemään helposti itsemme. Loppujen lopuksi stressi, velvollisuudentunne ja vapauden kaipuu ajavat ihmiset apatiaan, joka rohkaisee pitämään kivun sisällään ja yrittämään ratkaisuja itse. Miksi kirurgi ei voinut lähteä tyttönsä seuraksi kirkkoon? Miksi lastenhoitaja ei kertonut rahahuolistaan sympaattiselle työnantajalleen? Miksi miljoonia ansaitseva nettiguru ei vienyt ennen elokuvan alkua perhettään sille kauan kaivatulle lomalle.. vaikka filippiineille? Kuitenkin lopulta kuka tahansa ulkopuolinen saattaisi huomata meistä näitä tyhmiä tekemättäjättämisiä, jotka palaavat myöhemmin kummittelemaan elämäämme.

Ennalta-arvattavuus on usein elokuvalle haitta, mutta tässä tapauksessa olen vain tyytyväinen, että huomaan tilanteita joissa olisin toiminut paremmin - ehkä jopa selvinnyt paremmin, vaikka en tiedäkään mitään sen kaltaisesta kärsimyksestä, jota elokuvan hahmot kokevat. Toisaalta ehkä samaistuin eniten miljonäärivätykseen, vaikka minulla ei miljoonia olekaan. Ellei vanne ole koskaan kiristänyt päätä kunnolla, tylsyydessään voi silti kuvitella sen kiristävän, ja sitä kärsii aivan yhtä paljon. Matkailu avartaa, ja silleen. Tästä tuleekin mieleen, että pitää katsella madventuresin jaksoja taas. Mutta sitä ennen pitää vältellä harha-askelia, tehdä töitä, ja ansaita paikkansa tässä maassa. Ja puhua lähimmäisilleen. Vaikka globalisaatio ei mielestäni ollutkaan elokuvan kantava teema, ehkä tämä rohkaisee minutkin nostamaan nyt perseeni hanakammin ylös tuolista.. ja takaisin samalle tuolille, mutta töiden ääreen. Tai sitten kunnolla toteuttamaan itseäni, etten tee kuin Gael ja löydä itseäni moraalisesti arvelluttavista tilanteista bangkokilaisten Cookie-nimisten naisten seurasta.

Kuvat #1 #2

Tässä minulle lähde - vaan millä oikeuksilla?

Jokaisen tekijänoikeuskysymyksen päässä on kaksi uutta.
Kuva: http://www.flickr.com/photos/helga/ / CC BY-ND 2.0

(Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Turun yliopiston Historian verkkojulkaisemisen kurssilla. Kiitos sen taustalla olleista kysymyksistä ja sitä kautta synnystä kuuluukin siis kaikille kurssilaisille, jotka pohdinnallaan ja kommentoinnillaan ovat ne herättäneet!)

Tekstintuottajalla on modernin tietoyhteiskunnan aikana käytössään mahdollisuuksia, joita esimerkiksi 50 vuotta sitten ei edes voitu kuvitella. Tietoa on saatavissa helposti napin painalluksella, ja sitä tietoa voidaan käyttää oppimisessa, opettamisessa, oman sisällön tuottamisen apuna ja aktiivisina lähdeviitteinä. Kaikki on hyvin avointa - mutta kaikessa tässä piilee riskinsä, koska mahdollisuuksista syntyvät myös lukuisat tiedonkäyttöön liittyvät vastuut. Usein tekijänoikeusasiat eivät käväise esimerkiksi harrastelijakirjoittajan mielessä, koska jo niiden selvittäminen olisi liian vaativaa. Ammatillisesti tekstiä julkaiseva kirjoittaja on kuitenkin oletuksellisesti tietoinen vastuistaan, vaikka joskus asiat ovatkin hyvin monimutkaisia. Tämä tuli mieleeni, kun selailin löysin Turre Legal -lakiasiantoimiston blogia, joka käsittelee aktiivisesti päivittyen tekijänoikeusalaa, selkokielellä ja mielenkiintoisesti.

Eräs blogipostaus käsitteli wikipediaa. Lähtökohtaisesti jo pelkkä tuon palvelun nimi nostaa akateemisen kirjoittajan selkäkarvat pystyyn - sehän on se paha, epäluotettavan tiedon lähde! Muistettava on kuitenkin, että wikipedian sivuilla on valtava määrä lähdetietoa, jonka ovat kirjoittaneet tavalliset internetin tekstintuottajat. Wikitekstin moderoinnille ja sen problematiikalle annetaan painoarvoa jo senkin perusteella, että wikipedian väärinkäyttötapaukset rikkovat helposti uutiskynnyksen ja samalla nakertavat palvelun mainetta joka kerta, kun systeemissä jokin mättää. Kehitys on jatkuvaa ja usein positiivista, mutta uusin - pintapuolisesti aivan pätevä - muutos standardisoida kaikki Wikipedian tekstimateriaali Creative Commons -lisenssin alle herättää kysymyksiä, varsinkin lainopillisesti.

Creative Commons on voittoa tavoittelematon, ilmainen tekijänoikeudellinen lisenssiformaatti, jonka ideana on yksinkertaistaa tiedon laillista uudelleenvälittämistä. Tutut "kaikki oikeudet pidätetään"-tekstit muuttuvat helpommin avautuvimmiksi standardeiksi, jotka käsittelevät esimerkiksi tekstin julkaisua, muokattavuutta, kaupallista käyttöä, ja niin edelleen. Valitse vain tekstillesi haluavat ominaisuudet, löydä sinulle parhaiten sopivat julkaisusäännöt, ja liitä ne tekstiisi!

Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee nyt Creative Commons Nimeä-Ei muutettuja teoksia 1.0 Suomi-lisenssi, oman valintani mukaisesti. Oheinen linkki vie lukijan suoraan perehtymään standardin ehtoihin, joka näin valintani mukaan pätee omaa tekstiäni, koska olen siihen lisenssitunnuksen lisännyt. Kätevää, eikö? Kunhan mainitset minut tekijäksi, etkä muokkaa tekstiäni, käytä pois!

Ja nyt kun rinnastetaan tälläinen "proaktiivinen" käytännöllisyys esimerkiksi kaikkiin suomalaisen Wikipedian 222 442 artikkeliin (28.11.2009), huomataan, että Wikipedian mukaan palvelun "[t]eksti on saatavilla Creative Commons Attribution/Share-Alike -lisenssillä; lisäehtoja voi sisältyä. Katso käyttöehdot." Siinä on harvinaisen paljon tekstiä käytettäväksi tietyn CC-lisenssin mukaisesti. Kenenkään ei siis tarvitse kysellä erikseen jokaiselta wikiin kirjoittaneelta erikseen, millaiset käyttöoikeudet hän tekstilleen on asettanut. Harvinaisen käytännöllistä, koska palvelun kirjoittajien paikantaminen olisi aika työn ja tuskan takana! Mutta tällainen ratkaisu, eli yhteen standardiin siirtyminen, tuo esille käytännöllisyyden lisäksi myös hyvin monimutkaisia ongelmia.

Siteeraan WIPO:ssa julkaistun Herkko Hietasen artikkelin esimerkkitapausta, koska se osoittaa suoraan tekijänoikeuden ongelma. Toiseksi, kukapa asioihin perehtymätön pystyisi ymmärtämään kuinka näin "yksinkertainen" asia voi olla todella monimutkainen lainopillisesti:

Let’s illustrate the problem with an example. Unaware of the existence of CC licenses, a writer may have licensed a book in 2003 with GFDL version 1.2. Say that, in 2005, a user took a chapter from that book and posted it as a Wikipedia article, which is permitted by the [GFDL] license. Then, in 2008, the work was made available under GFDL version 1.3 – again the license permits relicensing with a later version of the license. In 2009, a group of Wikipedia editors decided to make the article available with one of the CC licenses. That makes two license changes in six years, with the original licensor possibly unaware of either of them. (Hietanen 2009)

Asiat eivät lopulta siis olekaan niin yksinkertaisia. Onko alkuperäisellä kirjoittajalla mitään sananvaltaa wikiartikkeliin? Joutuuko tekstin wikiin siirtänyt edesvastuuseen? Voidaanko ongelman syyt sysätä Wikipedia-palvelun niskaan? Tällaisen ilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan ainakin muutama tekijänoikeuteen erikoistunut asianajaja, ja lähtökohtaisesti jokaiseen kysymykseen ei silloinkaan löydy helppoa vastausta.

Yksi hyvä nyrkkisääntö on olla kiinnostunut tekstinsä oikeuksista, lisensoida tarpeen mukaan ja siteerata oppimansa mukaan. Onneksi internetissä ei kuitenkaan "opeteta siperian tapaan", vaan hyvin usein kinkkisiin kysymyksiin löytyy vastauksia, kunhan tarpeeksi etsii. Esimerkin mukaisiin tapauksiin, saatika sellaisten jatkotoimenpiteisiin, toivon mukaan harvempi tutkija joutuu. Ainakaan niin, ettei asioita voitaisi jälkikäteen sovitella rakentavasti.

---

Harkitsin muuten kerran kirjoittavani Wikipediaan artikkelin siitä, kun Saku Koivu vaihtoi NHL-seuraa, ja olin ollut liikkeellä noin minuutti sen jälkeen, kun ensimmäinen jääkiekkojournalismin piireissä luotettavaksi luokiteltu internet-lähde uutisen kertoi. En kuitenkaan osannut käyttää wikin kirjoitusalustan tekstinmuokkausta ensikertalaisena, vaan palasin palvelun opastukseen oppimaan aiheesta. Kun palasin Sakun artikkelin ääreen, joku oli jo ehtinyt sen muokkaamaan.

Siinä vaiheessa olisin halunnut tietää, minkäniminen kaveri torppari wiki-päivittäjän urani ensiaskeleet, lisensseistä viis! Vaikka kyseinen kaveri ehkä onkin periaatteessa pulassa, jos pikaisesti artikkelia muokatessaan unohti lähdeviitteet! (En enää muista, tarkistinko asiaa silloin harmitukseltani.)

Lähteet: New York Times, Turre Legal, Wipo, TSN, Creative Commons.

Come on happy feet!

Pientä elokuvakuumetta ilmassa. En tiedä mistä se tuli, mutta yksi syy löytyy varmaan The Roadin ensi viikon ensi-illasta Yhdysvalloissa. Cormac McCarthy, jonka tekosia jo Menetetyn Maankin pohjalla ollut kirja oli, voitti Pulitzerin tästä, joten tiedossa on varmasti hypeä ja hehkutusta, toivottavasti myös lopulta ihan hyvä elokuva. Surullista tosin on se, että olin hehkuttanut mielessäni sitä jo viime jouluna, koska sain tuon kirjan lahjaksi, tarkoituksenani lukea se ennenkuin valkokankaalta näen sen saman liikkuvana. Miten voikaan olla ihmisellä vaikeaa ehtiä oman hyllynsä ääreen..

Applen leffatrailereita tulikin nyt siis selailtua, ja löytyihän sieltä ihan kaikkea jännää. Jo aikaisemmin kaverini Samin kanssa fiilistelty The Men Who Stare At Goats nousi taas mieleeni. Vaikuttaa samalla tavalla mielenkiintoiselta, millä stereotypinen Coen ei näytä enää mielenkiintoiselta, tai The Informant! päälleliimatun hassunhauskalta. Tietyllä tavalla kyyninen pystyy pelkän trailerin avulla päättelemään mitä on mahdollisesti tiedossa, mutta jos siitä huolimatta into ja luottamus säilyy, ehkä valoa on tunnelin päässä. Jännä fakta - ohjaajana on Grant Heslov, eli mies joka on Tosi Valheissa Faisil! Jos niinkuin olennaisista asioista puhutaan..

Paras uusi löytö noin puolen tusinan "quirky" indieleffan, katastrofileffan ja inhorealistisen dokumentin seasta oli yllättäen suuri tuotanto, Chicagon ohjaajan uusi musikaali Nine. Muuten tässä ei olisi mitään kummempaa, koska ainahan näitä musikaaleja tehdään, mutta pääosassa on kuitenkin Daniel Day-Lewis, joka näyttelee 1960-luvun italialaista elokuvaohjaajaa uransa huipulla. Tiedossa on siis dramaattinen ja ylidramaattinen kuvaus elokuvanteosta, glamourista ja pienistä ihmisistä suuressa maailmassa. Mukavan grandioosa lähtökohta tarinalle. Lopputulos voi olla oikeasti ihan mitä tahansa kuran ja timantin väliltä.

Ja lopulta. On vain pakko näyttää tämä traileri. Näin sen tänään ekaa kertaa, varmaankin suhtkoht myöhässä verrattuna kaikkiin muihin netissä pyöriviin toimintaleffafanaatikkoihin, mutta.. booyah! Tämän rinnalla kalpenee varmasti jopa osakunnan miestenkerhon kanssa katsomamme Black Dynamite, joka sekin oli muuten hauskinta kamaa vähään aikaan. Mmm.

Tunnustus

Kirjoitan hämmentyneissä tunnelmissa, koska 24 tunnin sisällä on sattunut paljon - lähinnä hämmästyn oman päätöksentekokykyni viileyttä. Päädyin edustamaan jälleen Englannin laitosta Humanitas ry:ssä. Olen nyt siis samaan aikaan hyvin montaa asiaa - entinen englannin, sittemmin poliittisen historian opiskelija, fuksi, osakunta-aktiivi, humanistinen edunvalvoja. Vuoden päästä n:n vuoden opiskelija, kaikki tämä 23 vuoden kypsässä iässä. Ironista on se, että en tiedä lopulta sitä, mitä olen ensin, ja mitä perässä. Yksi ainoa kommentti maanpetturuudesta saa vatsani kiertämään ympyrää, oli se sitten tosissaan tai leikillään heitetty. Siksi rohkaistunkin pohtimaan, oman mielenrauhani saavuttamiseksi - mikä lopulta olen? Miten minusta on tullut minä?

Järjestöaktiivina olen elänyt vuodesta 2007. Opiskelin englantilaista filologiaa yhden syksyn suoraan lukion jälkeen, käväisin armeijassa ja töissä, ja palattuani ruotuun löysin itseni Anglican hallituksesta kuin varkain, projektivastaavana. Toiminta oli alusta asti juuri sellaista, millaiseksi näin kaipaamani leppoisan opiskelijaelämän; asetuin elämään Turkuun, rakastuin siihen kuinka saatoin tuntea itseni tyytyväiseksi, kun sain tehdä ja ahertaa samanhenkisten ihmisten kanssa. Samaa kautta päädyin Humanitasiin - koska edustaja järjestöön tarvittiin, ja minä en suoralta kädeltä kieltäytynytkään, ja olin innostunut seuraamaan, mitä pienen oppiaineen ulkopuolella tapahtui.

Tiedottajana näin ja koin paljon, tein nimeni tunnetuksi spämmiviidakossa, elin tähänastisen järjestöurani parhaan hallituskauden, ja kun työuupumus alkoi iskeä ja ymmärsin opintojeni hitauden, Anglican hallitus tipahti kelkasta kuin varkain. Humanitas jäi jäljelle, ja jatkoin sillä tiellä, koska koulutuspolitiikan merkityksellinen oli kutsunut minua. "Kaikki muu kuin kopo oli paskaa"-sanonnan on lanseeranut tuttavapiiristäni joku, jota en enää muista, mutta mielipiteeni pysyy tänä samana. En halunnut nähdä itseäni myymässä kahvia humanistirakennuksen aulassa - halusin nähdä itseni vaikuttavan johonkin. Lupasin itselleni tehdä tulevaisuudessa vain sitä mitä haluan, seurasta riippumatta. Ongelmia oli kuitenkin tiedossa.

Pysyin Anglican toiminnassa mukana aktiivisena lehtien tekijänä, vaikka muuten opiskeluinto englantilaisen filologian puolella alkoikin hiipua. Kuvaan astui myös ystävien kautta osakunta, johon minulla ei ollut mitään konkreettista sidosta - mutta ystävät pitivät minut ovien sisällä, totuttivat minut kotiin. Kävelin S-Osiksen käytävillä villasukkasillani keskellä yötä ja koin olevani kuukausien mittaan oikeasti kotona.

Muuten tilanne ei ollut hyvä - vuosi 2008 teki minusta Humanitasin koulutuspoliittisen vastaavan, ja mielestäni tein sen työn vaativaan aikaan todella hyvin, vaikka muuten vuosi ei ollut siinäkään järjestössä niin sulava kuin edellinen. Mutta opiskeluintoni oli pohjamudissa, ja huomasin uuvuttavani itseni tilanteessa, jossa opiskelullani ei ollut suuntaa. Toisaalta, uskoin että olin löytämässä todellisen suunnan tulevaisuudelleni mitä eriskummallisimmasta lähteestä. Kopoherännäisyyteeni myötä minun oli pakko myöntää itselleni, että vaikuttamisen maailman veto alkoi käydä kestämättömän mielenkiintoiseksi. Löysin poliittisen historian, alan joka sai minut ymmärtämään maailmaa, joka antoi minulle mahdollisuuden vastata jokaiseen kysymykseen johon halusin vastauksen tässä yhteiskunnassa. Minun piti tehdä elämäni vaikein päätös, vielä kun ei ollut liian myöhäistä.

Istuin seuraavan kesän polhissan laitoksen toimistossa ja aloin imemään ilmapiiriä, vaikutteita, lähtökohtia opiskeluelämäni uuteen alkuun. Kestämätön hallituspestini osakunnassa sai jäädä dramaattisesti, jälleen siitä syystä, että olin hakeutunut virkaan vääristä motiiveista; sitä mukaa kun aloin ymmärtämään, mitä oikeasti halusin olla, näin vain vetreitä eläviä oksia hauskoista juhlista, ystävistä ja kiinnostavista kursseista, ja kaikki muut asiat olivat kuin kuolleita oksia. Ylpeä en harha-askelistani ole, mutta jokaisesta niistä olen oppinut. Mielummin olen liikkeellä kuin paikallaan, koska kantapäät ovat tehty kestämään.

Opiskelin sivuaineenani poliittista historiaa kuin apinan raivolla, aloin menestyä ensimmäistä kertaa opiskelu-urallani. Nautin menestyksestäni, koska opiskelu ei ollut enää vain peliä numeroilla, vaan omalla elämälläni. Vuosi 2009 kului talvesta kevääseen ilman hallituspestiä. Suoritin tähän asti viimeisen englanninkurssini, ja kirjoitin esseeni Thomas Painesta. Työstäni puuttui kuulemma "näkemys". Mielestäni vain kuvasin historiaa niin hyvin kuin pystyin, kuin vain 2000-luvun historioitsija saattoi. Taitoin vappuna yhden Anglican Baccanalian, kannoin SHO:n lippua vappuparaatissa ylpeänä, ja soitin illalla DJ-keikan niinkuin aina ennenkin. Luin itseni sisälle poliittiseen historiaan. Kevät oli hienoa aikaa.

Ja miten nyt asiat onkaan? Olen ajannut uudessa fuksiuden syksyssä opintopisteambitioni taivaisiin - tavoitteeni ovat raivostuttavan uuvuttavia, mutta liian sopivia minulle, jotta niitä voisin karsia kevyin mielin. Olen päätynyt sattuman kaupalla SHO:n hallituksessa virkaan, jonka viimein koen täysin omakseni. S-Osis-bänditoiminta työllistää viikonloppuni. Olen astunut P-klubin toimintaan sisään uteliaana, mutta kenties jo liian varautuneena - voinko minä enää muuttua järjestötoimijana yhtälailla kuin opiskelijana, tätä kysyn itseltäni aina välillä.

Näen itseni vuoden päästä lähdössä vaihton, näen meriiteissäni VTK:n ja mielessäni saman opiskelun palon mitä nytkin, kohti tutkijan, historioitsijan, asiantuntijan uraa. Uskallan toivoa viimein, että tulen vielä tekemään työtä, joka on juuri sitä mitä haluan olla ja josta haluankin itseni tunnistettavan. Opiskelukiihkon ja uraputkivisioideni rinnalla olen myös järjestötoimija - tässä ja nyt - ja siitä en pääse mihinkään.

Ensi viikon SHO:n syyskokouksessa pyrin uudelleen hallitukseen, ja tällä kertaa haluan osoittaa kaikille, että osaan tuoda "työt kotiin" ja silti nauttia koko touhusta.

P-Klubin hallitukseen en ole hakeutunut, koska haluan valmistuakin joskus. En usko, että pystyn enää oppimaan uutta laitosta, uutta tiedekuntaa, uutta kopopohjaa niin hyvin, että näkisin itselleni kuviossa järkevää osaa. Pyrin silti kirjoittamaan Walpoon monen monta juttua tästä huolimatta. Lehtimieheyteni ei lopu, vaikka Baccanalian suhteen Anglica on jo takanani.

Ja tänään huomasin, että vaikka olenkin kääntänyt uuden sivun yliopistolla, opiskeluelämässäni, juureni sitovat minua vielä. Hakeuduin päivän varoajalla Humanitasin hallitukseen - koska ei ole ketään muutakaan. Mutta oikeasti ainoa syy on se, että näen edelleen yhteiskuntatieteilijänikin vaikutusmahdollisuuden. Jos minun pitäisi valita yksi kotijärjestö, se olisi Humanitas. Vai olisikohan se sittenkin ensirakkauteni Anglica? Vai kotoisa soppi S-Osiksella, SHO? Vaiko kaikkien näiden vuosien jälkeen löytämäni oikea uravalinta - poliittinen historia, ja sen mukana minulle esittäytyvä P-Klubi? Rehellisesti sanottuna en tiedä.

Rehellisesti sanottuna - ei kiinnosta. Teen juuri nyt juuri sitä mitä haluan, omana itsenäni. Olen p-klubilainen, anglicalainen, humanisti ja yhteiskuntatieteilijä, osakuntalainen, järjestöaddikti, ihan missä järjestyksessä tahassa, ja itse ollen järjestyksessä ihmisenä. And I'm fucking loving it.



Kuvat #1 #2 #3 #4 #5

When the going gets tough, one must blog

Mielenkiintoiset kommellukset ja huomiot vievät aikaani. Myös 2,5-kertainen työmäärä, joka kelpaisi Kelalle. Palasin eilen risteilyltä, jo viidenneltä Anglican kanssa viettämältäni. Tätä ennen on tapahtunut esimerkiksi parit sitsit, vuosijuhlat DJ-pesteineen, satunnaista juhlintaa, ihmissuhdesotkuja ja paljon muutakin jännittävää. Tenttiviikkokaan ei ole vielä edes alkanutkaan, joten suunta blogin ylläpitämisessä ei ole ainakaan nouseva käyränä. Joten tässä hiukan mielenkiintoisia asioita, tyhjiötä täyttämään:

Islannissa menee huonosti. Olen tehnyt yhdelle syksyn historianjulkaisukurssilleni artikkelin aiheesta, ja koko homman avautuminen näyttää ulkopuolisen silmissä aika huvittavalta. Ainoa tapa löytää koko maasta joku ihminen selvittämään koko maata käsittävää korruptiovyyhtiä, oli varmaankin edetä niin kauan alaspäin virkamieshierarkiassa kunnes löytyi sopiva ratkaisu - joku tuhannen "or so" kunnan kunnanjohtaja oli sopiva mies hoitamaan asiaa. Harvoin sitä tulekaan ajatelleeksi että koko maassa on asukkaita yhtä paljon kuin koko Turun kaupungin seudun alueella. Niin, ja funtsikaa sitä, että kansalliskokous toteutuu. Nykyaikana. Demokratia on hauskaa, kun se joskus ihan oikeasti koitetaan laittaa käytäntöön modernissa maailmassa.



Jääkiekosta näin: Sports Illustratedille on tehnyt Darren Eliot erittäin mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten punakone-ilmiö realisoituu nykypäivänä. Haastateltavana on vanhemman aallon viimeisiä venäläisiä pelaajia, Slava Kozlov, jonka aloittaessa NHL:ssä todellisuutta ovat olleet vielä loikkaukset, jenkkitodellisuuden sumuttaminen ja mysteerio. Nykypäivän stereotypiat taitokiekkoa pelaavista heiveröisistä venäläisistä ovat edelleen joskus kohdallaan (kts. Bitchslap-Semin), mutta kun katselee tarkemmin esimerkiksi miehiä Ovechkin ja Kovalchuk, ei tuota todellisuutta enää ole. Vahvuuden puuttumisesta puhutaan nykyään "eurojen" osalta enemmän. Politiikan kannalta Länsi-Itä -vertailu on kylmän sodan jälkeenkin mielenkiintoista, kun muistetaan tapaus Malkin ja viimeisin uutinen KHL:n laajenemispyrkimyksistä, kun Ruotsin AIK haluaisi mukaan sykliin. Tilanne elää kokoajan, ja tarjoaa kiinnostavia uutisia lähes joka viikko. Politiikan voima- ja valtasuhteista kiinnostuneena on näitä kiva seurailla.

.. ja se politiikasta ja jääkiekosta. Paitsi, että jos joku tuttu lukee tätä niin suosittelen, että ostakaa mulle Eljas Erkon Elämänkerta joululahjaksi, plz! Ja post-scriptumina, voi kunpa se Daniel Sedin pikkuhiljaa palaisi loukkaantuneiden kirjosta takaisin pelaamaan. Mutta luojan kiitos Christian Ehrhoffista, koska -- *palaa ruotuun* niin siis.

Musiikkia. Ihanaa musiikkia.

Roxane Krief

Roxane on ranskalainen nuori pop-tähtönen, jonka tuotantoa ei edes kokenut netinkävijä oikein löydä netistä mitenkään. Tämä kappale myspace-tililtä on iskenyt sydämeeni kuin hunajainen amorin nuoli. Kuuntele tästä Train de Vie (mp3).

Loch Lomond

Loch Lomond on toinen uusi, paljon kuuntelemani tuttavuus. Siinä missä esimerkiksi lempitrubaduurini Sufjan Stevensin uusi materiaali lähtee yhä kauemmas perinteisestä indie-folkista sun muusta "näillä bändeillä kuvaillaan uusia bändejä"-kaavasta, tämä yhtye on jotain perinteisempää.. mutta silti en kiusaksenikaan vertaa yhtyeen tyyliä mihinkään! Loch Lomondin löytö perustuu kuitenkin osakunnallamme pyörineen sekavaan spotify-rulettiin, jossa etsittiin palvelun syövereistä mitä hämmentävimpiä biisejä. Ystäväni, SHO:n pj Jantti löysikin hyvin hämmentävän biisin - irkkubiisi Loch Lomondin latinoversion, jossa on ties mitä outoa instrumenttivalintaa. Etsin biisiä sitten kotosella netistä talteen mp3:seksi, ja kas kummaa, tämä yhtye löytyi. Sattumat ovat miellyttäviä aina välillä! Kuuntele tästä Wax and fire.

Kuvat #1 #2 #3