Always look on the bright side of life.

Maailmassa tapahtuu nykyään vaikka mitä - kaikenmaailman ammuskelua, pommituksia Pakistanissa, roskapankki-suunnitelman kaatumisia Jenkeissä joka voi hyvinkin laittaa maailmantalouden nykyisessä kriisissä vielä pahempaan kliimaksiin.. uusimpana tietona iski suomalaisten tyhmyys liittyen politiikkaan. Minä luulin olleeni noin 3 vuotta sitten täysin tietämätön puoluepolitiikasta.. mutta c'mon! Tiesin kyllä kuka oli hallituspuolue. *pyörittelee päätään*

Get Smart (2008, Dir. Peter Segal)

Tämän takia on pakko keventää mieltä pehmeimmillä asioissa! Katsoin elokuvan Get Smart itse täysin sillä periaatteella, ja se osoittautui hyväksi. Juoni ei ole kummoinenkaan, ja huumori on niin kuivaa että ihmettää miten elokuva saattoi olla menestys. Silti elokuvassa on myös iso budjetti takana ja Steve Carell kantavana voimana. Kivasti katsetta piti valppaana myös Anne Hathaway, joka oli miehen rinnalla äärimmäisen kaunis, ja myös hauska! The Rock ei myöskään ollut pekkaa pahempi.. juoni oli tosin silti höttöä, niinkuin koko elokuvakin. Mutta hyvää höttöä. Juuri sellaista, jota pitää välillä olla, että osaa nauttia useammin niistä hyvistä ja vaikeista elokuvista.

Toinen huumorin aihe tuli vastaan tänä aamuna NHL:n ja Canucksien harjoitusleirimaailmasta.. Kyle Wellwood, tuo fanien ilkkuma 'pullapoika' joka jätettiin heitteille Torontossa, alkaa näyttämään todellisia värejään. Miehestä tulee mieleen jonkinsortin tosimaailman Adam Sandler - mies on varmaankin tähän asti selvinnyt kiekkomaailmassa jäätävinek kynäystaitojensa takia, mutta nyt ensi kertaa hänelle kerrotaan, miten kaikki muut selviävät kaukalossa. Positiivista, mutta silti myös äärettömän hauskaa! Toivottavasti GM Gillis pitää tiukkaa kuria yllä edelleen ja joukkueen supermies-tekijä Roger Takahashi pitää miehen erossa suklaapatukoista, niin sitten onkin kiva katsoa millainen tekijä miehestä kuoriutuu..

"They are making sure I get the meals that I need so I can just come to the rink and play hockey," Wellwood said. "There's a lot of vegetables. Apparently, I can't eat a lot of things that normal guys get to eat.

I have eliminated everything but lean meat and vegetables. If you want to lose weight pretty quickly, just eat vegetables and lean meat. They are doing a good job of making it tasty here."

// Canada.com

Crying like a woman (or a womanly man)

On tullut taas katsottua hiukan elokuvia - toisin kuin aiemmin olen kertonut katselutottumuksistani täällä, olen nyt pitänyt hiukan taukoa klassikoista (vaikka olen niihin koittanutkin päästä käsiksi), olen tarttunut nyt pariin uudempaan tekeleeseen.

Equilibrium (2001, Dir. Kurt Wimmer)

Elokuvan Equilibrium kohdalla on pakko myöntää, että katsojana on tullut tehtyä erehdyksiäkin - olen aikoinani törmännyt pätkään ja nähnyt siitä vain sen yliampuvan loppukohtauksen, jossa väkivallalla mässäillään viimeisen päälle ja kivikasvoinen Christian Bale näyttää todella 'Neomaiselta'. Päädyin vain tuomitsemaan näkemäni mitäänsanomattomaksi Matrix-kopioksi ja unohdin sen vuosiksi, itseasiassa juuri Dark Knight -blogaukseeni asti, ja annoin lähinnä Balen takia sille uuden mahdollisuuden. Ja kuinka hyvä veto se olikaan!

Olen tottunut katsomaan vääkivaltaelokuvia niin pitkään lyhyen elämäni aikana, että olen viehättynyt kovasti nykyään tavoista, joilla väkivaltaa moralisoidaan tai käytetään hyödyksi mässäilyn vuoksi. Equilibrium sijoittuu jo juonellisestikin mielenkiintoisesti tähän kontekstiin - dystopisessa lähitulevaisuudessa elävä pappi Preston metsästää työkseen "tuntevia ihmisiä", joita post-maailmansotainen yhteiskunta metsästää, tappaen heitä sydämettömästi ja tunteettomasti. Kun Preston alkaakin hairahtua monitahoisen sattumusten sarjojen uskomaan ja kokeilemaan elämää ilman ihmiskunnan tunteettomuutta vahvistavaa seerumia, avautuu hänelle hänen elämänsä ja koko yhteiskunnan tarkoituksettomuus. Libertia-maailman ideologia pitää tunteita syynä kaikkeen ihmisten julmiin tekoihin samalla kun se tappaa luoteja kaihtamatta jokaisen ideologiaa vastustavan ajattelevan taiteenkeräilijän todeten heidän olevan ihmiskunnan vihollisia. Kun Preston näkee tekojensa ja elämänsä brutaalisuuden ajattelevana yksilönä, on hänen tehtävä vaikea päätös - lähteäkö kapinoimaan yhteiskuntaa vastaan vai ei? Juoni saattelee kivikasvoista Balea läpi mitä sydäntäraastavimpien haasteiden, kunnes kliimaksi lopulta johtaa tämän dystopiaa vastaan - mitäpä muuta katsoja osaisi odottaa.

Mainitsin aluksi taistelukohtauksen, joka perustuu raflaavannäköisen Gun Kata -taistelutyylin käyttöön, joka perustuu matemaattiseen laskelmoitavuuteen ja tehokkuuden maksimointiin. Taito tulee hyödyksi oletuksessa, että kenelläkään yhteiskuntamallin vastustajalla ei ole oikeutta elää, joten lainvalvojan ei tarvitse torjua vihollisia, vaan ainoastaan tappaa. Kun Preston tarttuu lopulta aseisiin työnsä tarjoamalla taidolla ja taistelee isäntiään vastaan samalla puhtaalla väkivallassa, herää kysymys väkivallan oikeutuksesta - Preston taistelee lopulta vastarintaliikeen rinnalla, joka nousee lopulta väen ylivallalla lainvalvojia vastaan samalla tappamiseen perustuvalla logiikalla. Matrix toi aikoinaan saman dilemman esiin, kun päähenkilöt pitivät jokaista valheellisessa matrix-systeemissä elävää ihmistä vihollisena, jonka ainoa arvo ei ollutkaan ihmisarvo vaan potentiaalinen agentti-reinkarnoituminen - Equilibrium tuo tämän väkivaltaviihteen suurimman dilemman esille vielä paremmin, vaikka itse elokuvana ei se tarjoa juurikaan uudelleenkatsomisarvoa, niin paljon juoniaukkoja ja epäloogisuuksia se pitää sisällään. Equilibrium herättää kysymyksiä, samalla kun se viihdyttää mielenkiintoisella (joskin hiukan nähdyllä) tulevaisuudenkuvallaan ja arvelluttavalla väkivallallaan. Tiedäppä sitten tosin, että halusiko ohjaaja tuoda toimintaelokuvansa käsikirjoituksesta esiin näin vakavan meta-kontekstin, vai oliko se vain hollywood-rainan tuottamisen tahaton sivutuote. Kukapa sitä lopulta tietäisi? Siksi suurten yleisöjen väkivaltaelokuvan analysointi onkin aina niin hauskaa.

Forgetting Sarah Marshall (2008, Dir. Nicholas Stoller)

Toiminnalle toi kontrastina raina nimeltä Forgetting Sarah Marshall. Judd Apatow, check. Sympaattinen antisankari-mieshahmo, check. Eikä siinä muuta, onhan tämäkin formaatti nähty ennenkin, mutta ei ole yllätys, että tässäkin tapauksessa tutut 40 Year Old Virgin -näyttelijät loistavat vapaamielisessä komediaympäristössä. Luettuani arvostelua elokuvasta jälkeenpäin, huomasin erään kriitikon kommentoineen ehkä kärjistäen, että tällaiset hollywoodin massakomediat alkavat puuduttaa. Onkin hämmentävää, että Apatow'sta on tulossa tyylistandardi.

Kaikilla Apatow'n tuottamilla elokuvilla on tapana johdattaa juonta epätodennäköisten rakkautta haluavien miesten näkökulmasta - nämä miehet ovat stereotypisiä koomikoita, jotka eivät ole komeita eivätkä sosiaalisesti haluttavia, mutta he silti lopulta löytävät jaloutensa, huumorinsa ja herkkyydestään huolimatta itselleen unelmien naisen, joka on tietysti tasoa Emma Stone, Katherine Heigl tai Kirsten Bell, joka oli tapauksena tässä elokuvassa. Luin hyvin mielenkiintoisen artikkelin, joka spekuloi että nykykomedia juhlistaa kakkostason miestä. Tätä väitettä vastaan on oikeastaan täysin mahdoton argumentoida, ja voikin vain miettiä, mitä naiset kuvittelevat näistä sarjojemme 'sankareista'. Haluaisi joku 40-vuotiaan Steve Carellin neitsyysongelmineen, FSM:n Jason Segelin eroitkukohtauksineen tai Jonah Hillin.. ottaen huomioon, että tämä on kuitenkin Jonah Hill. Joka tapauksessa ihan kelpo leffa, vaikka ei ylläkkään 40v:n tasolle.. kuitenkin samalla tasolla kuin Superbad ja mielestäni paljon parempi kuin Knocked Up. Innolla odottaen Pineapple Expressiä!

Musiikkielämyksiä ja eksistenttiaalikriisejä

Elokuvia on tullut paljon katsottua, niinkuin aina. Keikoilla on tullut käytyä todella paljon - ja hyväkin niin, koska nyt on tiedossa varmaankin hiukan pidempi tauko Helsinginmatkailussa ihan käytännön- ja rahasyistä. Olen vuosia elänyt live-musiikin ehdoilla siten, että oli minulla sitten kavereita mukana tai ei, olen aina päätynyt katsomaan bändejä Helsinkiin jos ne minua vähänkin kiinnostavat. Lähiaikoina olen huomannut hiukan kyllästyneeni tähän ilmiöön - onhan se kiva olla "solitary man", mutta rajansa kaikessa. Toisaalta kyllä myös ole tulossakaan mitään oksat-pois-tason bändivieraita, että teoriaa ei ole vielä kokeiltu tositoimissa.

Viimeisimmät kolme keikkaa olivat siis kaikki stadissa. Hercules and Love Affair tuli tsekattua viikko pari takaperin, ja tietyllä tavalla paha maku jäi jo siitä, että bändi koko illan ainoana esiintyjänä aloitti soiton ihan kohtuuttoman aikaisin ja siksi missasin alusta pari kolme biisiä (vähintään), kun istuskelin totuttuun tyyliini Rotterdamissa ja näin siellä kavereita. Ei hyvä olleskaan. Keikka itsessään oli.. semi. Yleisöä oli pipoa, ja miksipä ei olisi ollut kun bändin levyä on hehkutettu ties miksi vuoden parhaaksi albumiksi, mutta enempi oisi voinut Tavastia hytkyä ja tanssahdella. Itse tanssahtelin parvella ja sain kaiken mitä halusin siinä tilassa - esimerkiksi Hercules Themen illan viimeiseksi - very nice. Kuvia ei tullut otettua, koska kameraa ei ole meikäläisellä nykyään enää mukana muuta kuin kännykässä, ja parvelta on jo hiukan paha ylettää. Toisaalta bändin laulaja oli kovinkin mukiinmenevä ihonmyötäisine tanssikledjuineen. Viereinen tyttöryhmä sitä kommentoikin, että ei siellä monet musaa edes kuunnellut vaan pelkästään sitä vosua tuijottelivat.. truer words haven't been spoken.

Seuraava keikka samassa mestassa oli The Wildhearts, jonka aikana iski jo hiukan apeuskin puseroon - niin oli rokkia menoa, että olisin ehdottomasti tarvinnut kaverin mukaan lattialle riehumaan. Jouduin tyytymään rokkipolisoimaan portailla. Illan aloitti lämppärinä joku Hanoi Rocksin uusi jäsen (?) akustisen soolokitaran kera ja yllätti kyllä positiivisesti, oli maar sen verta rokkia tulkintaa. Suhteellista toki sekin, koska Wildhearts otti yleisön aivan täysin ja sai päät ja kädet heilumaan. Mutta voi pettymysten pettymys - soittivat debyyttialbumiaan pelkästään aluksi, ja siinä sitten selftitled-levyn fanina koitetaan ottaa asia positiivisena "harvoin tätä vastaan tulee"-spektaakkelina. Hyviäkin biisejä messissä oli - Miles Away Girlistä ja Sucker Punchiin - mutta sitten välispiikissä Ginger kertookin, että loppusetti sisältää b-puolia, neverhörd-matskua. Yleisön tanssijalka tukevoituu huomattavasti, kun kukaan ei niitä biisejä tunne.. enkä minäkään. Kohti bussiin siirtyessäni tsekkaan vielä merchandise-pöydän, ja siellähän on bändipaidassa koko aunarin soittolista painettuna etukäteenkin. Eipähän tartte "ainutlaatuisen erikoissetin" soittolistaa tarvitse kinua keikan jälkeen bändiltä kun voi lunttilapuksi ostaa sen paidalla varustettua. Kuinka pirun punk-rockia, ei voi muuta sanoa. :p

.. ja nyt keskiviikkona räjähti pankki Kulttuuritalolla. Pääsin todistamaan hyvin mahdollisesti tämän hetken kolmea parasta jazz-basistia livenä. Suolainen hinta, mutta jumalainen esitys. Stanley Clarke (Return to Forever -fame), Marcus Miller ja Viktor Wooten tarjosivat sellaisia bassosooloja, että kaikki stereotypiset basistivitsit ovat minulle ainakin menettäneet täyden katu-uskottavuutensa. Kohokohdaksi iskostui kuvassa näkyvä Milan -kappale, jonka Clarke soitti läskibassolla (saa korjata) ensin luoden epäuskoisia katseita yleisöstä klassillis-tyylisellä jousisoitolla, räjäyttäen lopulta pankin sellaisella näppäilyjuhlalla ja sooloiluinnolla, että ei voinut muuta kuin saada kylmiä väreitä ja haukkoa henkeään. Viktor Wootenin parhaaksi taidonosoitukseksi nousi hurmaava "Oh Saint Can You See"-jammailu ja hiukan puukasvoisen Millerin yllättävin veto oli soittaa illan jännimmät sävelensä hassulla pitkäkaulaisella saksofoni-puhaltimella, jonka oikean nimen tietämiseksi pitäisi olla hiukan enempikin perehtynyt instrumentteihin. Unohtamatta heitä, tai loistavaa rumpalia ja pianistia, Stanley Clarke oli kuitenkin se mies, jota tiesin tulevani katsomaan ja hänestä huokui niin aito positiivisuus ja soittamisfiilistely, että hullujen sävelkulkujen seassa oli aika rauha läsnä. Mies senkun hymyili.. ja niin hymyily yleisökin.

Hyvä Suomi!

Tämä viikko on kyllä ollut aikamoista uutismyllytyksen aikaa. Yhdysvallan talouskriisi saa kommentteja ystäväpiiristäni sellaisilta ihmisiltä, joiden en olisi aikaisemmin ajatellut olevan kiinnostunut maailmantaloudesta lainkaan - Yhdysvaltojen vaalipuimiset kehittyvät päivä päivältä negatiivisemmiksi ja uutiskynnyksen ylittää joka päivä joku uusi toilailu. Pysyypähän mielenkiinto kahdella presidenttiyskurssillani huipussaan - vielä kun löytäisimme ystävämme kanssa todella mielenkiintoisen elokuvan 70-luvulta katsottavaksemme, jotta voisimme analysoida aihetta aidosti mielenkiintoisesta näkökulmasta - The Man (1972) antaisi sille kyllä pohjan!

Päivän uutiskynnyksen kuitenkin nousi erityisesti Amnestyn huomautus Suomen seksuaalirikoslainsäädännöstä. Suorastaan erinomainen tällainen kissan-pöydälle-nosto, koska tästä on kyllä nuristu jokaisessa keskusteluporukassa, jossa on tullut osallistuttua väittelyihin. Onpahan nyt viimein jonkinsortin viitekehys niille argumenteille, että on se ***** kumma, jos raiskauksesta ja esimerkiksi piratismista voidaan langettaa samantasoisia rangaistuksia, ja joskus vielä reilusti taittaen piratismia näistä rikoksista rankemmaksi. Esimerkkejä kyllä on, joko kärjistettyjä tai stereotyyppisempiä, niitä tulvii kuitenkin mediaan lähes viikottain. Ei voi muuta sanoa kuin, että äly käteen hoi!

It's in Belgium

Meikäläisellä on ollut jo vuoden parin ajan sellainen lista, joka sisältää pitkän litanian elokuvista, jotka mielestäni kuuluisivat yleissivistykseen. Jostain syystä niitä ei tule kuitenkaan katsottua, koska ehkä aihepiiri ei olekaan niin "raflaava", tai ne ovat vain liian pitkiä ja keskittymistä vaativia. En myönnä, että vaikuttaisivat tylsiltä, mutta enemminkin haastavilta. Olen taas vaihteeksi kaivanut listan esille ja alkanut käymään sen sisältöä lävitse. Ehkä tylsiltäkin vaikuttavat elokuvat tarjoavat usein elämyksiä - jotkut ovat ehkä tylsiä, mutta antavat silti valtavasti perspektiiviä elokuvakulttuuriin - hyödyllistä yhtä kaikki!

White Heat (1949, Dir. Rauol Walsh)

Klassikkolistaan kuuluu ehdottomasti White Heat 40-luvulta, jossa James Gagney näyttelee psykopaattista gangsteri Cody Jarrettia, joka pakenee läpi elokuvan häntä takaa-ajavia poliiseja, mukanaan myös kokenut soluttautuja, joka pyrkii pääsemään mahdollisimman lähelle arkkiroistoa. Elokuva on ennenkaikkea realistinen ja vakuuttavan raaka tavalla, joka mustavalkoisella filmillä tuntuu erityisen hämmentävältä - Cagney on aidosti psykopaattinen mies, jonka mielen heikkoudet hänen rikoskumppaninsakin huomaavat aivan alkumetreillä. Mitään sympatiaa miestä kohtaan ei voi kokea missään vaiheessa.. mutta silti hänessä on jotain aidon kunnioitettavaa. "Look, Ma! Top of the World!" pääsi AFI:n kuuluisimpien elokuvalausahdusten listalla Top20:een ja ihan syystä. Vaikka White Heat ei olekaan niin selkeä crash-n-burn tarina a'la Scarface, on tässä kuitenkin sellaista viehätystä että pois alta - kuvitella kuinka moni elokuva koko vuosisadan aikana lainaa tästä pioneeri-tekeleestä. Vaikuttavaa.

In Bruges (2008, Dir. Martin McDonagh)

Vanhan klassikon rinnalla maistui myös mukava uutuus. In Bruges on tietyllä tavalla myös 'klassinen' elokuva, onhan se teatteritaustaisen ohjaajan debyytti, joka ei kyllä elokuvaa katsellessa jää epäselväksi. Bruges on valtavan kaunis kaupunki, ja siteeraten erästä elokuvan hahmoa, oikeastaan yhtä satua. Juonikin on teatraalisen ironinen: Kaksi salamurhaajaa (Brendan Gleeson, Colin Farrell) pakotetaan pomon (Ralph Fiennes) toimesta belgialaiseen pikkukaupunkiin epäonnistuneen keikan jäljiltä odottamaan, että savu hälvenee. Nuori kaveri ei saa hetken rauhaa hiljaisessa ja kauniissa kaupungissa ja kaipailee vain pubiin, kun taas veteraani ottaa sen täysin lomana ja ihailee maisemia ja kulttuuria. Dramaturginen kliimaksi saa odottaa, koska pikkukaupunki elää aivan omaa elämäänsä.

Kyseessä on kuitenkin musta komedia, joten hämmentäviäkin asioita tapahtuu - yhden spoilin sallitakseni, kuinka monessa elokuvassa selitetään piripäissä hotellihuoneessa musta- ja valkoihoisten 'peruuttamattomasta' maailmansodasta ja isketään argumenttien päätteeksi kääpiötä karate-iskulla kaulaan ja jätetään tämä damilaisten prostituoitujen hoitoon? Aika monessa, myönnettäkööt, mutta Brugesin idylliseen maisemaan tällaiset erkanemiset tuovat jännittävää epävarmuutta ja -vakaisuutta. Koko tarina tasapainoilee vanhan maailman ja uuden todellisuuden välimaastoa. Eittämättä Shakespeare tekisi jotain tällaista jos hänet tuotaisiin nykyisyyteen ja pakotettaisiin lukemaan Irvine Welshiä.

Todella väkevä elokuvakokemus, alusta loppuun. Brendan Gleeson oli äärimmäisen vakuuttava ja Colin Farrell - vaikka suoraansanottuna vihaan miehen näyttelemistä - luo hän elokuvaan sen pakollisen modernin ja röyhkeän maun. Ralph Fiennes on hyvä neutralisoiva voima, tarinan loppuun pakottava elementti, joka rikkoo puutuneen välitilan, kiirastulet, ja niin edelleen. Symboliikkaa kyllä piisaa. Ja unohdinko mainita - Clémence Poésya myös! Two thumbs up.

So dreamy.. *sukeltaa silmiin*

Rainoja ja jotain enemmän

Hivenen on ollut taukoa kirjoittamisessa. Syitä on monia, mutta suurimmat niistä ovat olleet yliopistoon liittyviä - tenttejä, uusia kursseja, uusia ihmisiä ja vanhoihin rutiineihin palaamista. Ottaen huomioon, että töissä tuli hyvinkin paljon kirjoitettua kesällä vain siksi, että toimistossa päivystäminen kävi muuten kovin pitkästyttäväksi, on kirjoitustahdin hiljeneminen nyt aika luonnollista. Koitan kummiskin jatkaa, ihan vain kirjoittamisen ilosta! Kävijälaskuri on lyönyt yli tuhannen jo viikko pari sitten, joten kaipa tätä joku kuitenkin tykkää lukea vaikkei kukaan ole kommentoinutkaan, nih!

Olen ehtinyt kaikessa tässä kaikessa hässäkässä katsahtaa lähiaikoina pari todella mielenkiintoista leffaa - mainitsematta erityisesti jäänee The Dark Knight, josta varmaankin jok'ikinen maailman bloggaaja on jo kirjoittanut jotain - lukuisista teksteistä parhaiten on jäänyt elokuvan markkinoinnista kertova artikkeli, joka keskittyy kuolleen tähden mainoskäytön vaikeudesta. Itse tyydyn arvioimaan leffan asteikolla "pirun hyvä, mutta ei yhtä hyvä kuin Matrix". The Dark Knight on ennenkaikkea toimintaleffa, vaikka sanomansakin on oikein pätevä, mutta koska Matrixia parempaa toimintaelokuvaa en ole mielestäni ikinä nähnyt, ja ihan siihen asti ei Christopher Nolan yllännyt, ei kyseessä ollut aivan täyspotti! Kyllä se sieltä IMDB:n top-listoilta pikkuhiljaa laskeutunee uutuudenkiillon kuluttua pois.. veikkaukseni on siinä kolmenkympin tietämissä.

Wheels on Meals (Dir: Sammo Hung, 1984)

Hämmentävämmät toimintakokemukset tarjosivatkin sitten aasialaiset - ja tarkalleen ottaen yksi mies, nimittäin Jackie Chan. Vuosia takaperin löysin paikallisen halpatavaraliikkeen valikoimista valtaisan määrän miehen elokuvia VHS:iä ja ne läp kahlattuani ei paluuta ollutkaan, ja pidän itseäni valtaisana fanina, vaikka eittämättä viisi edellisintä miehen jenkkimarkkinatuotosta on ollut aivan kamalaa siloteltua p**kaa. Osakunnan hyllyiltä mukaan tarttui kuitenkin New Police Story -niminen pätkä parin vuoden takaa, ja vaikka sen tarina olikin kaikkea muuta kuin ei-sentimentaalinen, kantoi se elokuvan kunnialla loppuun ja sijoittuukin mielestäni miehen parhaimmistoon, jonnekin sinne Police Storyn tai First Striken välimaastoihin. Innostuneena edellisestä kaivelin myös käsiini oikein vanhan "klassikon", jossa esiintyy todellinen legenda-trio muotoa Jackie Chan - Yuen Biao - Sammo Hung (tunnettaneen Suomessa esim. hämmentävän hyvästä Martial Law -sarjasta!).. juoni oli kuitenkin legendaarinen vähän eri tavalla; Chan ja Biao esittävät kavereita Thomas ja David jotka pyörittävät nakkikiskapakua Barcelonan kaduilla ja kohtaavat mystisen kauniin naisen, joka vedättää heitä mennen tullen ja huumoria aiheesta vedetään loppuun asti. Kiinalaista slapstickiä, kasari-kickboxereita kiinalaisten päänmenoksi, miekkailua, prostituutio-sivujuoni ja sekopää-sukulainen hullujenhuoneessa? Överiksihän se on täysin mennyt.. onhan leffan nimikin Wheels on Meals! No, kaipa tämäkin oli pakko joskus katsoa.. tuskin löytyy ihan heti Anttilan hyllyltä, ainakaan täydellä hintaa! Kuriositeetti: mielestäni Chanin ehdottomasti kaksi parasta elokuvaa ovat saman kolmikon tähdittämä Project A sekä jenkkiläpimurtopätkä Rumble in the Bronx.

Koomisella linjalla pysyin vielä eilen, kun katsoin Eddie Murphyn ja Dan Aykroydin tähdittämän pätkän Trading Places - joku kirotun tyhmä suomennos toki silläkin. Sinäänsä elokuvan koko olemassaolo hämmensi minua, koska en olisi olettanut, että näinkin laadukas Murphyn tekele olisi jäänyt niin vähälle huomiolle, että minunkin kaltaiseni leffanörtti vasta äskettäin pätkän "löysi". Kaikinpuolin tyhjäpäinen komedia, jonka juoni oli erinomaisen hyväntuulinen, termi feelgood voisi helposti prototypisoitua tähän - mukana myös nuoren Jamie Lee Curtisin tissit, sekä Indiana Jonesin Marcus Brody hovimestarina. Jolly good, sir! Elokuvan katselu keskellä yötä sai minut huomaaman hälyttävän yksityiskohdan itsestäni - aina, kun katson Eddie Murphyn tekeleitä, nauran niiden vitseille täysin kuin Eddie Murphy. Kuuluisa "hee hee hee"-mantra pitäisi joskus koittaa valjastaa vieläkin parempaan käyttöön, mutta on ainakin vielä varattu spontaaniksi leffailtojen hämmennykseksi.


3:10 to Yuma (Dir: James Mangold, 2007)
.. mutta minut sai tähän istumaan alas ja kirjoittamaan teille elokuvista western - moderni western nimeltä 3:10 to Yuma. Brokeback Mountainin monet toki tietävät ja ehkäpä Brad Pitt nosti Assassination of Jesse James -pätkän ihmisten tietoisuuteen. Kumpaakaan katsomatta ei voi niistä sanoa mitään, mutta 3:10 to Yuma taasen saa minulta täydet suitsutukset. Elokuvakurssit yliopistokeväänä saivat meikäläisen tarttumaan muutamaan klassikkolänkkäriin ja tämä vuoden 2007 tekele on aivan samaa kaliiberia. Näyttelijätyö on läpi leffan loistavaa - poikkeuksetta - ja jopa karikatyrisoiduimmat hahmot sulautuvat eeppiseen lännenkuvaan mahtavasti. Erityisesti Ben Foster ("se enkelihemmo X-meneistä") oli järisyttävä roolissaan kylmäverisenä tappajakätyrinä, melkein kuin itsensä Jack Palancen ja satunnaisen ADHD-tapauksen risteytymä. Russell Crowe esitti vakuuttavasti itseään julkkis-rosvona ja Christian Bale todisti jälleen miksi hän on lempinäyttelijäni (Pittin ohella, muuten). Tähän päivään mennessä en ole mieheltä huonoa roolisuoritusta nähnyt, ja nytkin hän varasti jokaisen kohtauksensa esittämällä miestä, joka on päättänyt sinnikkäästi selvittää oman moraalisen asenteensa, kun ryhmä miehiä kuljettaa rosvoa kohti vankijunaa perässään tämän murhaherkät kumppanit. jossa vain olikin. Voin suositella kaikille siis lämpimästi - sisältää kauniita maisemia, katkeran rahanahneita miehiä armottomassa lännessä ajamassa toisiaan takaa ja juonen, joka pitää otteessaan loppuun asti.

Kuriositeetti #2 - kaikki näkemäni Christian Balen elokuvat parhausjärjestyksessä (paras ensin): American Psycho, Rescue Dawn, Harsh Times, Batman Begins, The New World, The Dark Knight, The Prestige, Pikku Naisia... nöyränä myönnän, että Machinist tulee kyllä katsoa pian, eli tekeillä on. Samoin myös Bob Dylan -biopic I'm Not There.

So distant, yet almost within your grasp.

Kasari on iskenyt lähiaikoina nyt - tai suoraan sanottuna mikä tahansa vanhempi pop-musiikki. Mietin juuri eilen illalla sentimentaalisesti pitäisikö oppia siten nykymaailman menoa että kerran viikossa kuuntelisi NRJ:n himoituimpia biisejä läpi ihan rutiinilla, mutta ei siitä kuitenkaan mitään tulisi. Kummiskaan nykyään osata tehdä tällaisia biisejä.. kyyninenkö? En usko, vaan realisti lähinnä! Tai sitten oma maku on taas oudompaa kuin saisi olla. Kjeh.

LAURA BRANIGAN - SELF CONTROL

BONNIE TYLER - HOLDING OUT FOR A HERO

+ Jotain 70-luvulta, jota liian moni tuntee Celine Dionin tuotannosta. Mutta c'mon, voiko tätä paremmaksi edes tehdä? Tottakai Celinen ääni on ilmavampi ja mahtuu helposti johonkin Las Vegasin konserttisaliin, mutta eikö sentään kyseisen kappaleen melankolia sovi paremmin vaikka pieneen makuuhuoneeseen? Kysynpähän vaan.