Sanat ovat heikkoja

Some things transcend everything, even hockey.
R.I.P. Luc Bourdon 1987-2008

Mitä Harrison Ford ja Sylvester Stallone edeltä..

Judge Reinhold, calling Judge Reinhold!

.. sitä Eddie Murphy perässä, sillä Eddie Murphystä tulee jälleen Axel Foley! Seuraavaksi voikin sitten alkaa spekuloimaan mitä entisaikojen hittisarjoja voisi vieläkin pidentää. Helppoa se ei kyllä ole, koska on tässä vaiheessa jo vaikea sellaisia keksiä. Tuntuu siltä että aivan kaikki Die Hardista Lethal Weaponiin, sekä Batmanista Terminaattoriin ja Alieniin on jo kaluttu. Mutta missä viipyy Mad Max: The Desert Veteran tai panssarivau.nu-sivuston inspiroima Under Siege: Hell on Wheels (Kaappaus Minibussissa)?

Teemana tuntuu tämän uutisen myötä olevan miehisyys ja rokkitähteys, joten sitä onkin hyvä saatella erään nykyaikamme miehekkäimmän rokkarin lavashow'lla, joka kertoo tasan tarkkaan Knebworthin keikallaan miten homma hoidetaan kotiin. On se äijä.

Yksi kerrallaan he putoilevat

Ehkä joskus on aikaa tutustua tähänkin maestroon.

Sydney Pollack on kuollut. On kyse suuresta nimestä, ja uutista lukiessani hämmennyin suunnattomasti siitä, kuinka vähän olen hänenkin elokuviaan nähnyt vuosien varrella. Niin moni "tärppi" jää tavalliselta tallaajalta katsomatta jos ohjaaja vähänkin panostaa muunlaisiin elokuviin kuin blockbustereihin. Samoin huomaan selkeän ongelman elokuvakatselutyylissäni - nyt olen innostunut 70-luvusta ja vanhoista länkkäreistä, ja tämän vuoksi esimerkiksi 80-luku jää täysin jalkoihin, ja siinä samalla esim. Tootsie ja Out of Africa. The Firm on ainoa Pollackin teos jonka olen nähnyt, ja mitäpä siitä nyt voisi näin vuosien jälkeen sanoa? Ei mitään aivan kamalan muistettavaa.

Jokaisen tällaisen uutisen jälkeen tulee sellainen olo, että vanhenee entisestään, aivan samoin miten käy kun seuraa oman lapsuutensa jääkiekkosankarien lopettamispäätöksiä. Tutut nimet vähenevät, uudet tulevat kehiin - ja usein he ovat jo itseä nuorempia! Ei taida enää lapsuuden naiiviteettinä hoettu mantra - "mä pystyn mihin vaan, vaikka tohon, jos haluan!" - tehota. Halusin olla ainakin urheiluselostaja, professori, matkaopas, tarkka-ampuja ja kirjailija. Ehkä joku näistä suunnitelmista toteutuisikin. Kenties ryhdyn akateemiseksi freelancer-trekkaajamatkaoppaaksi, joka suorittaa siinä sivussa salamurhia ja myöhemmin egoistisena avaa uransa huippukirjailijana - "How I became the trekking assassin who cured the cancer and wouldn't shut the **** up about it, by Tatu V.", näen jo otsikot silmissäni.

The Chumscrubber (2005, Dir. Arie Posin)


"Mitäs laitetaan?"

Minulla on ollut pitkään periaatekysymys kaiken taiteen suhteen, että kaikki jonka aloittaa on myös lopetettava. Kirjoja ei jätetä, eikä elokuvia. Ilman tätä periaatetta olisin jättänyt elokuvan The Chumscrubber kesken mutta kahlasin sen sittenkin loppuun asti. Jotain sanottavaakin jäi - nimittäin noin ennen 15 minuuttia oli se mielestäni aivan totaalisen huono tekele - tekotaiteellinen, pirstaloitunut, "quirky teenage drug-induced suburban drama". Voiko tätä tiettyä indie-meiningillä hapuilevaa genreä paremmin enää kuvailla kuin kulttuurin alkuperäiskielellä? Naapurissa kuolee poika, ja päähenkilö Dean ei osaa kuolemaa normaalisti. Hylkiölle tungetaan lääkkeitä joka suunnasta, isältäkin pukkaa psykoanalyysia kun on ammatiltaan Dr. Phil. Koulussa Deaniä kiusataan ja ahdistellaan, pikkuveli pelaa vain väkivaltaisia konsolipelejä ja ylipäätänsäkin koko suburbaani naapurusto on täynnä lähes jok'ikisellä tavalla viallisia ihmisiä. Sitten joku kidnappaa jonkun ja sitten juostaan ympäri kaupunkia, lopulta alfa-uroskin alkaa hajoamaan ja el grande finalessa kaikki kääntyykin aivan päälaelleen. Hollywoodin-ulkopuolista hollywoodia parhaimmillaan.

Eeppinen vertauskuva päättömästä elokuvasta!

En sitten tiedä saako MTV-sukupolvi konkreettisesti kiinni tästä teoksesta, koska jotenkin kaikenlainen koheesio oli kadonnut henkilöhahmojen väliltä - nämä asuivat kadulla ja lopulta heidän elämänsä nivoutuivat täydellisesti yhteen, mitä hämmentävimpien toilailujen jälkeen. Puhutaan yhtä todennäköisestä tapahtumamaailmasta kuin tilanteessa jossa heität nopalla 100 kertaa kutosen. Tai kaksikymppisen, jos roolipelinoppa olisi käytössä. On vaikea ymmärtää sitä käsikirjoittajien jatkuvaa tarvetta luoda hahmokokoelmia, joissa ei löydy yhtään täysjärkistä henkilöä - aivan kuin sellaisen luominen rikkoisi koko temaattisen elokuvamaailman. Taitaa toimia yhdysvaltalaiselle logiikalle sopivasti tällainen asetelma, mutta minua tylsää suhtkoht normaalia elämää elävää ihmistä tämä ahdistaa suunnattomasti. Kun missään ei ole mitään järkeä, elokuvan suola eli makoisa symbolismi on vaakalaudalla. Taistelutilanteessa ovat "Elokuvassa ei ole päätä eikä häntää" ja "Maailmassa ei ole päätä eikä häntää" -ajattelutavat, ja lopulta on kiinni ihan omasta kyynisyystasosta ja anteeksiantavuudesta kriitikkona, että kumpi "sanoma" elokuva lopulta huokuu. Tästä huolimatta, näyttelijäkaarti elokuvassa on yksi vakuuttavimmista vähään aikaan. Glenn Close, Ralph Fiennes, Carrie-Anne Moss, Lauren Holly, jopa maailman konservatiivisimman näköinen mies John Heard! Jos elokuvassa siis on jotain vakaata, on se näyttelyn taso näiltä lukuisilta konkareilta. Sivuhuomiona, google-kuvahakuni karttui myös huomattavasti, nääs pääroolinäyttelijätär Camille Bellen verran. Lähtisin kyllä milloin tahansa Crystal Falls'in kanssa ritalin-höyryiselle painajaisretkelle minä päivänä tahansa, jos voisin laskea sen varaan, että elokuvien kaavamaisuus johtaisi meidät lopulta yhteen.

Pikkupoikakin sen tietää mikä on tässä parasta antia.

Jännästi on kuitenkin jokunen elokuvan metafora sopiva, vaikka niitä taiteellisesti onkin solluttu aivan liikaa yhteen. Suosittelen elokuvan läpikahlaamista siis varauksella - turhia paljastamatta, elokuvan nimen antava Chumscrubber on toimivin kaikista vertauksista - pelihahmo tappelee post-apokalyptisessa maailmassa zombeja vastaan. Jos tämä elokuva voi olla taiteellisena vertauskuva tämä zombie-vertauskuva ja katsoja tämä Chumscrubber-vertauskuva, voikin kaikki olla vain käsikirjoittajan loistavaa juontaa saada katsoja lillumaan tekotaiteellisuuden mereen. Tai sitten elokuva on vain sitä miltä vaikuttaakin - "drug-induced suburban drama about unlikely events, that sometimes nails it, yet most of the time not". LÄÄKKEET!

Uuden sukupolven aika

Kuva ja otsikko kertoo kaiken olennaisen. Suomi voitti lopulta sen pakkopronssin, mutta ilmiselvästi voi huomata kuinka vanhat ratkaisijat ovat jääneet taka-alalle ja uusiin nimiin on turvauduttava. Ilmiselväksi turnauksen aikana tuli se, että väsynyt Teemu ja NHL:stä uupunut Saku eivät jatkaneet enää kantaa ykkösketjun viittaa ja tilalle tuli sellaisia miehiä kuin Mikko Koivu, Antti Pihlström ja Tuomo Ruutu (onneksi). Muutenkin joukkueen taso oli läpi turnauksen ennen kaikkea ailahteleva ja vaihteleva. En edes halua puhua herroista kuin OJ ja Mikko Luoma. Kiesus.

Ilmiselvää on se, että vanhat 90-luvun tutut nimet katoavat nyt viimein parrasvaloista ja uudet tekijät ratkaisevat tulevia voimasuhteita jääkiekkoareenoilla. Kanadalta ovat hävinneet Shanananit ja Yzermanit, Venäjältä Buret ja Mogilnyt. Jääkiekkokorttiajan ysärisankarit ovat surullisesti pian kaikki historiaa kun viimeisetkin rääkit lopettavat ja sitten pitää katsoa mitä uusi sukupolvi on: surullisesti Suomella ei ole korvaajaa Teemulle. Mikko Koivu voi koittaa olla uusi Saku mutta vielä on paljon työtä on edessä. The cupboard is bare. Mikäli käy niinkuin ennusmerkit alkavat näyttämäänkin, pian Suomen joukkue on täynnä NHL:n kolmoskentän rouhijoita eikä silloin auta kentällä edes sata Pihlströmiä - vaikka ajatuksena sellainen olisikin toimiva näin vielä P***u-hekumoissa.

Pitää sitten vain odotella lähitulevaisuutta kun kaiken maailman Toni Rajalat ja kaiken maailman Joonas Jonskoit (?) tulevat miehenikään. Toisaalta HFboardseja lukiessa tulee väkisin sellaisin olo, että pääseekö näistä miehistä kukaan toisaalta potentiaaliinsa oikeasti vai onko kaikki vain lupaavaa spekulointia. Toivoa sopii että Rajala on superlupauksena on yhtä varma kuin arvon Sidney Crosbyt ja John Tavaresit. Hiukan vain epäillyttää, pitäisi kai perehtyä asioihin enemmän.

"Suomen Ovechkinia odotellessa" tässä sitten vaan. Ja onneksi tietyssä mielessä on muutenkin lätkänkatselu loppunut tältä vuodelta, vie se kuitenkin ihan liikaa omaa aikaa. NHL:ssä mikään ei enää hetkauta, koska Pittsburgh-Detroit -akseli näyttää aika varmalta Stanley Cup Finaalilta, ja kumpikaan ei sykähdytä joukkueena yhtään. Seuraavaksi jännitetäänkin sitä, että kenet Nucksit saavat draftista ja keitä vapaita agentteja uusi GM Mike Gillis hankkii tiimiin, jotta ensi vuonna oltaisiin sitten jo varmuudella pelaamassa Cupista. Toivoisin itse että Mikkel Boedker tipahtaisi Nucks-haaviin varaustilauksessa. Vapaiden agenttien tilanne on vaikeampi ennustaa - Pavol Demitran kautta Marian Hossan houkuttelu joukkueeseen on liian risque spekulointi joten sitä en sen enempää ääneen sano - mutta kivasti iloitsisin toki moisen tapahtumista! Todennäköisempää ja melkein jopa kivempaa olisi jos esimerkiksi hankkittaisiin UFA Michael Ryder Sedineille kaveriksi, kakkosketjuun saataisiin Buffalosta lupaava Drew Stafford vaihdossa Kevin Bieksasta, sekä peliliikkeenä hankittaisiin UFA Sean Avery jotta Nuckseilla olisi kasassa koko liigan ärsyttävin kenttä! Markus Näslund ulos, Brendan Morrisonille edullinen paluusopimus ja viimeinen mahdollisuus nostaa tasoa. Ja sitten jotain pientä kivaa säätöä vielä, tämä olisi niin sanotusti ihku tulos:

Sedin - Sedin - Ryder
Raymond - Morrison - Stafford
Burrows - Kesler - Avery
Pettinger - Rypien - Hansen

Ohlund - Mitchell
Bourdon - Salo
Edler - Krajicek
Vandermeer

Luongo
MacIntyre

Ainoana ongelmana ehkä voimanpuute puolustuksessa mutta pelattiinhan sitä muutenkin jo viime kausi ilman Bieksaa - farmimiehet tulee jälleen tutuksi kansalle, jos ennusmerkit pitävät paikkansa. Puolustuskalustus on ollut Murphyn lain kautta kuin posliinikaupan kalustoja viimeiset kaksi vuotta. Ja onhan tämä kaikki toisaalta aika unelmointa varsinkin Staffordin suhteen, mutta minkäs teet kun olet Vancouver Canucks -fani. Unelmia on vaikka kuinka ja sellaiseen nöyrään kyynisyyteen on toki totuttu jo aikoja. Tuttua touhua jo muutenkin ihan suomalaisuuden takia.

Ja nyt olen hiljaa jääkiekosta ainakin hetkeksi. Tilaa tekee vielä kerran kielioppikoe, poliittinen historia ja elämä. Jos minut saa kiinni pelaamasta Eastside Hockey Manageria kesän aikana, saa avata tulen vapaasti. Ja lopuksi vielä huumoria lahden toiselta puolelta - paremman joukkueen he todellakin omasivat, mitä nyt vain sattuivat häviämään - mutta se nyt on pientä!

Hapuilua ja jääkiekkoa

Kuume iski parhaimpaan mahdolliseen aikaan eli eilen illalla juuri blitzkrieg-tenttaamisen aikana. Sammahdin heti alkuunsa ja tänään ajettiin töistäkin pois kun naama kuulemma vaikutti kuolleelta. Lieneeköhän tämä sitten luontoäidin tapa kertoa, että otappa mies taukoa hetken? Toivottavasti ei, koska maanantaina vielä pitäisi uusia yhtä tenttiä paremmaksi ja kirjoittaa yksi essee jotta kilahtaisi edes ne 8 opintopistettä tilille. Onneksi Kela on mulle aina ollut kuin liberaali faija - kattelee varmaan syrjäsilmällä mun toilailuja mutta ei sen kummemmin niihin puutu.

Lähipäivinä on tullut oltua rikollisen paljon netissä - ihan vain kiitos töiden. Yllättävästi EU-blogien indeksointi on ihan kiinnostavaa puuhaa mutta kovin typerryttävää kun lukee tarinoita tekopyhyydestä ja korruptiosta tuntitolkulla. Oman suhteellisen pienen suomalaisen rivikansalaisen aseman ymmärtäminen on uuvuttavaa välillä. Onneksi tuota ei tarvitse välttämättä joka päivä katsella, muuten sitä kyynistyisi entisestään. Onneksi piristäviäkin asioita on tullut vastaan, jännästi:


* Esimerkiksi Leppäsen kiekkoblogi ja Onside with Jouni ovat jälleen viihdyttäneet, jälkimmäinen ihan vain sen uskomattoman mielenkiintoisen ulosannin takia ja toinenkin osaksi sen takia - toisaalta blogrollin kautta löytyvät muut MM-reportaasit kertovat tämän lisäksi todella mielenkiintoista tarinaa suomalaisten journalistien arjesta kisojen keskellä. Hoki lätkä jee!


* Erään sotilaan kohtuupitkä sota tulee aina välillä esille netissä tai satunnaisessa keskustelussa kavereiden kanssa. Ei lopeta hämmästyttämästä. Iloista tietää että mies pääsi lopulta rauhan aikaan vaikka joutuikin lopulta antautumaan.


* Disco Ensemblen keikka oli kuin olikin aivan mahtava. Settilistalta löytyi ainakin Viper Ethicsiltä Dynamite Days, First Aid Kitiltä roimasti (So Long Sisters, Drop Dead Casanova, First Aid Kit, This Is My Head Exploding, Black Euro) ja Magic Recoveriesilta toki lähes kokonaisuudessaan. Varsinkin Beacon ja sitä edeltänyt Jussin kitarakikkailu olivat kovasti mieleen - ainoa haikeuden aihe oli ehkä se että varsin toimiva Stun Gun saattaa hyvinkin olla ottamassa In Neonin paikan keikan pakollisena viimeisenä riehumisbiisinä? Toivottavasti kesällä kuitenkin vanhaa ralliakin vielä soittaisivat. Myös Poltergeistiä odottelen uusista biiseistä edelleen livenä. Kaksi kertaa ainakin tulee vielä miehet nähtyä (Ruis/Provinssirokit) joten vaikka onnistuisikin..


* Tuli myös vastaan herätyskello, josta Mr. Bean'kin olisi ylpeä. Muistan lapsena ollessani täysin surkea heräämään yhtään mihinkään herätykseen kuinka haluaisin Beanimäisesti herätä aina kylmään vesisuihkuun sängyn reunalla mutta koska siitä varmasti olisi haittaa näin flunssaisena enemmän kuin hyötyä, ehkä tällainen ratkaisu olisi parempi. Ehkä tuota voisi sitten modatakin vielä, esimerkiksi tuhannen palan palapeliksi?

Disco Ensemble - Magic Recoveries

Teinpä päätöksen, että minusta ei yksinkertaisesti ole rajatun aihepiirin blogin pitäjäksi. Vaikka tykkään ajatella itseäni äärimmäisen järjestäytyneenä ja ainakin omien mieltymystensä suhteen loogisena ihmisenä, ei leffablogin pitämisestä tulisi mitään. Ainakaan niin että laadusta olisi mi-tään taetta. Musiikkiblogiin en osaisi kertoa puoliakaan sitä mitä arvostelijoilta vaadittaisiin jos antaisin itselleni jokaista postia varten deadlinen. Turhuutta sellaiset!

Tämä on nyt siis epävirallinen blogi, jossa vain sattuu välillä olemaan tylsää jaarittelua! Ehkä tämä korvaa taannoisen livejournal-aikani ja vaihteeksi blogeissani olisi pää tai edes puolikas sisiliskonhäntä. Aika sen silti näyttää! Till then..

Disco Ensemblen uusin levy Magic Recoveries on odottanut itseään aivan liian kauan. Aikoinani innostuin kuuntelemaan yhtyeen tuotoksia juuri ennen kuin First Aid Kitin kautta se nousi hulluun suosioon, ja sen takia olen aina tottunut kuulemaan ne samat vanhat hittibiisit siltä levyltä - tuttua puuhaa oli se, että keikoilla norkoili koko ajan vain odottaakseen mahdollisia kultakimpaleita vanhojen Viper Ethics -debyytin biisien muodossa. Kesällä 2005 taisin olla laskujeni mukana ainakin seitsemällä eri keikalla bändiä kuuntelemassa, Turun klubeilla tai sitten festareilla ja yhtäkään en vaihtaisi. Ja pakkohan sitä on myöntää että hommaan kyllästyi seuraavana vuonna kun settilista oli lähes muuttumaton, vaikka live-meininki tottakai on hehkutetusti ja oikeutetusti ollut aina parasta antia DE:ltä. Viime vuonna olin ihan vain sattumalta kuuntelemassa Turun klubilla kerran menoa ja uusia biisejä oli, ja olin vakuuttunut. Ja viimein - kolmen vuoden jälkeen - miehillä on konkreettisesti uutta näytettävää.

Magic Recoveries on aikamoinen teos, ja jonkinsortin fanina koin tarpeelliseksi riisua albumin osiin. Ihan vain siksi, että haluan tietää uskaltaako tällä toivoa suurta maailmanmenestystä. Jos levy nimittäin on tarpeeksi hyvä niin sitähän tulee, koska kuitenkin Warped Tourilla mukanaolo antaa mahdollisuuden tulla nähdyksi juuri siellä missä kaikki haluavat menestyä, ja jatkuvalla syötöllä.

1. Magic Recoveries
Tämä oli se biisi joka kuultiin ensin. Tietyllä tavalla ihan mukavakin teaser-palanen, koska tästä huokuu Viper Ethics'mäinen rosoisuus. Taino, konkreettisesti sitä ei tältä levyltä kyllä kuule yrittämälläkään - pakollinen kosketin-herkistely-c-osa on taas ihan kauheaa scheissea turhia kiertelemättä, miksi tunkea tällaiseen rymistelyyn sitä mukaan kun kuitenkin levyltä löytyy sopivasti herkistelyä tätäkin ilman? Kriittinen fani hajoaa myös yhden tempun kertsiin. Kyllä tämä varmasti aika nopeaan kulutetaan puhki. Tuomio: onhan tää kaikesta huolimatta ihan kiva.
2. We Can Stop Whenever We Want
Ja usko meinaa mennä tämän biisin aikana. Keskipaksuista höntsyilyä tämähän on alusta loppuun. Kehtaako jopa sanoa että punkkipoppia? Ellei Miikkan lauluääni olisi kehittynyt aivan valtavasti since First Aid Kit, tätä ei kyllä kestäisi. Jussin kitarat tässä ovat myös tylsät, myös yleisönhuudatus-peruskaava-DE-fiilistely circa 2:00 on ihan täyttä paskaa ja sellaista aivottomuutta jota sitä oikeasti pelkäsi pahimmillaan. Tuomio: levyn huonoimpia biisejä.
3. Bad Luck Charm
Levyn kermaa ja sinkuksi ihan helvetin etevä biisi. Alun elektrokikkailu toimii ihan mahtavasti ja biisi rakentuu loistavasti räjähtävään kertsiin ilman, että homma menee hetkeäkää vässyköinniksi. Ehdottomasti Disco Ensemblen hittikelpoisin ja melkein jopa paras biisi koskaan, Dare I say? Ainakaan vielä en keksi miten tämä voisi kulua.. jopa se pakollinen hissukointiväli tuntuu tässä juuri hyvältä! Ah. Tuomio: Vittujeah
4. Worst Night Out
Todella monet pitävät tästä biisistä. Minä jotenkin vain. Uskoisin, että livenä tämä toimii erinomaisena hengähdysvälinä, ja toivon mukaan hävittää esimerkiksi Sleep on the Wheelin live-listoista ikuisiksi ajoiksi unholaan, koska sitä sitä mielummin vaikka kuuntelisi Rickrollia. Pointtina kuitenkin on, että tällainen Disco Ensemble ei uppoa minuun. Biisinä varmasti oikein hyvä, mutta liian hidas, pitkä ja tylsä minulle. Ehkä olen vain hemmoiteltu? Tuomio: Next.
5. Arsonists vs Firemen
Kiva koukkuhan tässä on! Aluksi luulin, että tähän kyllästyisi ja hajoaisi tehosoitossa samoin kuin We Can Stop.., mutta tässä tapauksessa kertsi on hiukan erilaista mitä on tottunut ennen pojilta kuulemaan. Ja loppujen lopuksi toi koukku on vain helkkarin kova. Voi olla että tämäkin lopulta kuluu puhki, poikki ja pinoon mutta siihen asti meno on ihan rehellisesti hauskaa, eikä edes siten että itseään alkaisi ärsyttämään biisin yksinkertaisuus. Ja kitarasooloilu on vaihteeksi jopa kelvonkuuloista! Tuomio: Hyvä ralli!
6. Threat Letter Typewriter
Muistan jo viime vuoden keikalta, että tässä biisissä oli livenä munaa ihan mojovasti, vaikka kertosäe olikin yksi maailman aivottovimpia. Ja levyltä tätä kuunnellessa se selkeni - tämä on niitä biisejä joita ei yksinkertaisesti jahka kotona istuskellessa vaan ainoastaan riehuessa yleisössä. Selkeä rakenne: Raivoalku, tönimisvaihe, huutokertsi, raivovaihe, hengähdyshetki, läpäksi äityviä huudatuksia, etc, etc. Tuomio: Livenä loistava, levyltä kuunneltuna scheissea.
7. Headphones
Syntikka vinkuu ja kun kitarat lähtevät soimaan, huomaa ensimmäistä kertaa, että bändi on kehittänyt soundiaan. Kun ei enää voikaan lokeroida biisejä First Aid Kitin raamien mukaan, vaan elektrohöntsäily, rivon hyvä kertsi jostain sieltä rajun ja löysän välimaastosta ja vakuuttava soitannan äänimaailma isketään samaan suppuun, niin ei tarvitse ajatella biisiä enää osiensa summana vaan kappaleena, joka jää mieleen ja ajatuksiin. Usko palaa. Tuomio: Usko palaa!
8. Beacon
Ja juuri ennähdin sanomaan, että vihaan hitaita DE:n biisejä, kun tämä pentele iskee kuin tuhat salamaa taivaalta kalloon. Elektroninen äänimaailma on aavemainen ja ahdistava, Miikkan ääni halkaisee sen aina välillä, ja taustalla toistuu jatkuvasti synkkä signaaliääni joka kantaa hämmentävän pitkän ja tunnelmallisen kappaleen alusta loppuun. Stadion-rokkia? Ei kai sitä voi hyvällä omatunnolla tehdä sellaista vertauksia, joten sanotaan asia suoraan - äärimmäisen vakuuttava moderni rock-kappale. Tuomio: Parasta levyllä.
9. 24 / 365
Kolmen kappaleen aikana Disco Ensemble on jatkanut uudenlaiselle soundille uskollisena. Ikäänkuin edellisen levyn hautajaiset olisivat aloittaneet soitannan ja nyt otetaan takaisin riehakkaalla vastaanotolla kun vanhat paineet on kumottu ja bändi uskaltaa soittaa omasta mielestään hauskasti? Eittämättä kaukaahaetut analogit tulevat kuin itsestään. Tässäkin on hyvin yksinkertainen biisi ja varmasti lopulta massaankatoava, seuraavan levyn myötä yhdentekevyyteen katoava. Mutta tässä on kuitenkin kolmannen levyn soundi parhaiten esillä. Hämmentävää. Tuomio: Levyn perusrunkoa, hyvässä ja pahassa
10. Poltergeist
Mitävitt-- Lapko, mitä sä täällä teet?! Tässä mennään jo niin synkille vesille, että vertaus on aivan pakko tehdä. Vakuuttava biisirakenne edelleen pitää pelin kondiksessa vaikka ei tässä mitään ydinfysiikkaa taaskaan tehdä. Livenä varmastikin saa pitin ihan hulluksi. Tuomio: *heiluu ja tönii ja riahuu*
11. Lightweight Giants
Sallinette huonon vertauksen. Led Zeppelinin III oli aivan loistava levy, jonka pilasi sen viimeinen biisi, joka oli aivan uskomatonta paskaa, ottaen huomioon kuinka laadukkaita jok'ikinen biisi oli sitä ennen. Nyt ei ole kyseessä viimeinen biisi eikä muutkaan biisit jää ikuisiksi ajoiksi eetteriin kivoiksi muistijäljiksi.. mutta silti. Tämä biisi on minulle "Hats Off To (Roy) Harper". Hyi vittu miten voi olla näin mitäänsanomaton tekele. Toivottavasti saan syödä joskus hattuni ja tykästyn, koska nyt ei auta edes Jussin kitaroinnit jotka ovat keskimääräistä paremmat. Tyl-sää! Tuomio: Paskaa!
12. Stun Gun
Hyvä tapa lopettaa, koska jotenkin tästä tulee mieleen Sink Your Teeth In Viper'ilta. Kiitos siitä kelle päätti, että Lightweight Giants ei voi olla viimeinen biisi! Tässä on samanlainen levyn teemaan sopiva pahaenteinen elektronis-sävytteinen äänimaailma alusta loppuun kuin levyn keskivaiheillakin. Ja ei taas mitään uutta. Muttei huonoakaan. Perus. Älkää vain soittako livenä ainakaan liian monasti, ei tämä ehkä niin hyvä kuitenkaan ole - ellei sitten ole grower. Tuomio: Tästä tuli.. Mew-olo lopulta, mitvit? Tässä biisissä on jotain hassua - hyvässä.
13. Boxer
"Aijaa, ei se loppunutkaan vielä". Ei outo valinta piilobiisiksi, koska tämä on ennenkaikkea aika irrallinen muusta levystä. Brittipoppi-vibat ovat hämmentävän yksioikoisia ja slowari tämäkin lopulta on. Turha. Ei välttämättä mitenkään erityisen huono tekele, mutta turha. Tuomio: Pläh

LOPPUTUOMIO: Hyvä levy tämä on, mutta parempikin voisi olla. Liikaa filleriä ollakseen täysin sitä mitä toivoin, mutta yksittäiset huiput ovat entistäkin kovempia vääntöjä. Beacon - Bad Luck Charm - Headphones -kolmikko aivan parhautta, surkeimpia ralleja ei tee mieli edes mainita enää. Disco Ensemble on tämänkin levyn jälkeen edelleen se hiomaton timantti, mutta toivon silti maailmanmenestystä tältä platalta, miehet kyllä sen ansaitsevat sen.. tylsän numeraalinen tulos onpi 8/10 tai sitten vain "Ei ihan ehkä Viper Ethics, mutta rutkasti First Aid Kittiä parempi".

.. ja tämän jälkeen onkin hyvä mennä tarkistamaan miesten nykyinen kisakunto livenäkin. Turun Klubi kutsuu. Downstairs oli kaksi vuotta sitten sellainen bändi jota halusin aina mennä katsomaan mutta aina se estyi jotenkin.. nyt DS on lämppärinä, ja kiinnostus on aika vähäistä. Disco Ensembleä sinne mennään kuuntelemaan. Taas vaihteeksi. Viimein!