Katsoin taannoin elokuvan, jonka sisällöstä minun on vaikea kertoa olematta epäjohdonmukainen tai laahaava. Toisin esille vain omituiset yksityiskohdat ihan vain siksi, koska epäilisin etten pystyisi vuosien jälkeen muistamaan niitäkään, joten olisi parasta nauttia niistä nyt. Elokuvan nimi oli Ghost World, ja tietyllä tavalla kyseessä olikin nimenomaan aavemainen kokemus. Käteen ei jäänyt mitään. Lopussa esiin annettiin vain pessimistinen symboolinen mahdollisuus uuteen alkuun tai vanhan loppuun. Mikään ei selviä, mikään ei tarjoa tarpeeksi "elokuvamaisia" lähtkohtia, joiden pohjalta syntyvät ratkaisut saisivat aikaan eeppisiä tunteita. Silti elokuva on täysin ja ainoastaan elämän makuinen. Täynnä pieniä hämmentäviä yksityiskohtia, joihin on mukava tarttua, mutta kun päähenkilön eteen kasautuneet ongelmat avautuvat vyyhtinä, ratkaisuna on vain avoin itku ja tuska. Hetken päästä kaikki on kuitenkin samoin ja maneerit toistuvat uudestaan. Elämä on yksi suuri ansa.
Lopussa on kuitenkin mahdollisuus vapauteen, kaava rikkoutuu ja elokuva loppuu. Oikeastaan olin onnellinen, että elokuva joka ei tarjonnut minulle mitään, onnistui juuri oikeanaikaisella loppumisellaan tarjoamaan enemmän kuin moni sellainen elokuva, joka loogisesti luo tarinan, joka kiinnostaa ja jonka kuluttaa kuin minkä tahansa viihteen. Sinäänsä ongelmallista on juuri se, että tällaiset elokuvat, jotka pitävät sisällään sanoman, jota ei juuri voi myydä, jäävät luonnollisesti useammin katsomatta. Ghost World oli kritiikkojen ylistämä mutta yleisön unohtama. Kulttiklassikoksi se toki on päässyt, ja kulttiklassikona se pysyy varmasti vielä pitkään, mutta minun on vaikea ajatella sitä klassikkona - onko elokuva, joka muistuttaa Steve Buscemin traagisen keräilijäelämän kautta, että ainoa tapa päästä irti on lopettaa elokuvan katsomisen ja vaikutteiden imeminen indie-komediasta, joka kertoo epäonnistuvista ihmisistä?
Hämmentävää, ennen kaikkea. Mieleeni tulee moni elokuva, jota voisin sanoa huonoksi, koska toisaalta ne eivät sisällä mitään, joka hyppäisi mieleeni automaattisesti kun sitä mietin mutta silti niiden tunnelma on jotain jota en haluaisi olla ollut kokematta. Elokuvia suburbaanista, määränpäättömästä elämästä ja siitä irtautumisesta - Singles, Dummy, Jäämyrsky. Nämä elokuvat kertovat ihmisistä, jotka etsivät elämästään päämäärää sitä löytämättä. En tiedä, miksi jokaisesta näistä elokuvasta muistan vain ahdistavan kaavamaisuuden. Eittämättä edes jotkut niiden hahmoista löytävät onnen, toisin kuin äsken viittasin väärin ja aivan tarkoituksella, mutta minä en muista niitä onnellisia loppuja. Muistan vain banaalista elämästä selviämisen vaikeuden, kiinnostuksen etsimistä ja hapuilua. Bridget Fonda turvautuu kiinnostavaa renttuun muusikkoon. Adrien Brody pystyy ilmaisemaan itseään vain vatsastapuhujan nuken avulla. Nuoret lapset tutkivat jäämyrskyn aikaan seksuaalisuuttaan, mutta heidän lisäksi sekaisin ovat myös aikuisuuden saavuttaneet ihmiset, jotka eivät osaa asettaa itseään hämmentävän vapaamieliseen maailmaan.
Mikä kiehtoo ongelmallisten hahmojen ongelmallisia elämissä? Ei varmaan mikään - ja siksi tällaiset elokuvat onkin ehkä tehty; koemme kerrankin olevamme etuasemassa elokuvien kuvitteellisten ihmisten rinnalla. Ainakin voimme painaa STOP-nappia. Ja muistella kaiholla ongelmia, joita meidän ei tarvitse ratkaista. Voiko vapauttavampaa tilannetta ollakkaan?
Hämmentävää, ennen kaikkea. Mieleeni tulee moni elokuva, jota voisin sanoa huonoksi, koska toisaalta ne eivät sisällä mitään, joka hyppäisi mieleeni automaattisesti kun sitä mietin mutta silti niiden tunnelma on jotain jota en haluaisi olla ollut kokematta. Elokuvia suburbaanista, määränpäättömästä elämästä ja siitä irtautumisesta - Singles, Dummy, Jäämyrsky. Nämä elokuvat kertovat ihmisistä, jotka etsivät elämästään päämäärää sitä löytämättä. En tiedä, miksi jokaisesta näistä elokuvasta muistan vain ahdistavan kaavamaisuuden. Eittämättä edes jotkut niiden hahmoista löytävät onnen, toisin kuin äsken viittasin väärin ja aivan tarkoituksella, mutta minä en muista niitä onnellisia loppuja. Muistan vain banaalista elämästä selviämisen vaikeuden, kiinnostuksen etsimistä ja hapuilua. Bridget Fonda turvautuu kiinnostavaa renttuun muusikkoon. Adrien Brody pystyy ilmaisemaan itseään vain vatsastapuhujan nuken avulla. Nuoret lapset tutkivat jäämyrskyn aikaan seksuaalisuuttaan, mutta heidän lisäksi sekaisin ovat myös aikuisuuden saavuttaneet ihmiset, jotka eivät osaa asettaa itseään hämmentävän vapaamieliseen maailmaan.
Mikä kiehtoo ongelmallisten hahmojen ongelmallisia elämissä? Ei varmaan mikään - ja siksi tällaiset elokuvat onkin ehkä tehty; koemme kerrankin olevamme etuasemassa elokuvien kuvitteellisten ihmisten rinnalla. Ainakin voimme painaa STOP-nappia. Ja muistella kaiholla ongelmia, joita meidän ei tarvitse ratkaista. Voiko vapauttavampaa tilannetta ollakkaan?
Posts
