Mikä on suvaitsevaisuutta ja mikä ei?

Pohdintaa dokumentin THE ROOT OF ALL EVIL? ja 30 DAYS: ATHEIST -jakson pohjalta

Suomalaisena on kenties vähän vaikeaa sisältää Ameriikan uskonnollisen maailman mukaisia pohdintoja siitä, mikä on suvaitsevaista tai ei. Oleellisena osana suomalaista uskonmaailmaa on ollut aina se, että uskonto on jokaisen ihmisen oma asia. Vaikka terminä 'ateisti' kantaakin tietyt negatiiviset konnotaationsa mukanaan täällä skandinaaviassakin, uskonnottomuus on sallittu keskustelunaihe ja sitäkin selvemmin hyväksyttävästi poissa keskusteluista. Ihmisten käännyttäminen koetaan varsinkin nuorison toimesta negatiivisena asiasta ja oman ystäväpiirini kautta olen oppinut, että varsinkin nuori kristitty on hyvin suurella todennäköisyydellä suvaitsevainen muihinkin uskontoihin verrattuna.


Morgan Spurlockin SUPER SIZE ME -hittidokumentin pohjalta luotu 30 Days -dokumenttisarja pyörii meidän suomalaisten suureksi onneksi MTV3:lla ja valottaa totuuksia stereotypioiden takaa. Eräs jaksoista käsittely ateismia hands-on -tyylisellä ratkaisulla: korkeastikoulutettu ateistinainen siirtyi asumaan 30 päiväksi aktiivisesti kristilliseen perheeseen ja kohtaa heidän maailmalla, tuoden esiin omia ja muiden kaltaistensa ateistien tuntoja. Morgan Spurlock toimii ohjelman juontajana tuoden välillä tietoiskuin esille Yhdysvaltojen nykypäivää muun muassa kreationismin asemasta koulutuksessa ja tutkimuksista ateisteihin kohdistuneesta syrjinnästä. 30 päivän aikana käydään raamattupiirikeskusteluja yllättävänkin sivistyneessä ja raikkaassa ilmapiirissä - loppu tuo esille isäntäperheen ja ateistinaisen välille syntyneen ystävyyden ja tilanteen, jossa molemmat osapuolet kokevat positiivisesti hyötyneen kokemuksesta.


Nähtyäni edellämainitun dokumenttisarjan jakson, palasi mieleeni aikaisemmin näkemäni pidempi dokumentti, johon tutustuin Jrocknycin kirjoittaja Gordonin postien kautta. Richard Dawkinsin juontama The Root of all Evil? (2006) paneutuu syväluotaimen lailla uskonnollisen maailman luomiin riskitekijöihin, käyden läpi seikkaperäisten selitysten kera syitä, miksi uskonto on dokumentin teeman mukaisesti kaiken pahan alku ja juuri. Hän käy keskusteluita aggressiivisena asijantuntijana lukuisten uskonnollisten arvojen varaan turvaavien ihmisten kanssa ja väittelee useimmiten vastustajansa kumoon, aina kristillisen koulun rehtorista yhdysvaltalaisen uus-kristillisen kirkon julkimopastoriin. Hän tuo esille kantansa siihen, kuinka kaikki uskonnollisia, 'epäfaktuaalisia' arvoja periaatteinaan pitävät ihmiset eivät vain toimi rationaalisesti. Loppupuheessan hän tuo esille myös pehmeän puolensa - onhan elämä meille jokaiselle kuitenkin lahja. Juuri me olemme aikoinaan karsiutuneet miljoonista siittiöistä ja selvinneet sikiöajastamme voittajina tähän elämään. Hänen sanomansa on lopulta: hyvä me!

On mielenkiintoista pyrkiä irtautumaan täysin subjektiivisesta kontekstista yrittäessä pohtia sitä, mikä on oikeasti suvaitsevaisuutta ja mikä ei, ja yrittää nähdä ihmisten mieltenluonteiden pääpiirteitä kaiken sen uskonnollisen/ateistisen paatoksen läpi, joita tämäntyyliset ohjelmat pitävät sisällään. Mikä minuun itseeni pisti eniten silmään oli kuitenkin se, kuinka riippuu aivan täysin tarkoituksellisesta motiivista, millaisen näkemyksen ihmisistä pyritään luomaan. Yksinkertaista tämä on päätellä, tiedän toki sen, mutta näinkin erilaisten dokumenttien vertailussa se näkyy erinomaisesti.

30 Days -sarjan tekijät eivät ole ensimmäistä kertaa tuomassa esiin kahta polarisoitua näkökulmaa katsojan eteen ja on siksi tehnyt sen ratkaisun, että Spurlockin esiintuomien faktojen, oikeustuomioiden ja gallupien etc. rinnalle on tuotava esiin konkreettisia ja subjektiivisia näkökulmia, joita jakson ihmiset raportoivat katsojalle kokeen edetessä. Kristityn perheen reaktioista ateistinaista kohtaan on nähtävissä selvästi, kuinka pariskunnan vaimo pystyy irtautumaan loppua kohden yhä selvemmin omasta roolistaan kristillisyyden puolustajana ja tuo esiin humaanit piirteet sympatiana ateistia kohtaan, jopa lopulta puolustaen häntä viimeisessä raamattupiirissä sydämellisenä ihmisenä. Aviomies taas kertoo useammassa kriittisessä video-otteessa siitä, kuinka hän ei vain pysty ymmärtämään, mitkä ateistin ohjenuorat ovat. Silti hän ei tuomitse - hän etsii vain oikeita kysymyksiä. Sinäänsä ymmärrettävää sekin, koska onhan perhe luonnollisesti lähtenyt vapaaehtoiseksi isäntäperheeksi sarjaan. Perheyksikönkin sisällä korostuu se, kuinka uskonnollisuus on hyvin subjektiivinen asia. Kristitty vaimo summaa hyvin tuntonsa verratessa omaa syvällistä pohdiskeluaan ateistimiehen vastaavaan prosessiin, jossa korostuu oman asennemaailman löytämisen jälkeinen helpotus ja sisäinen rauha. Kaksi ihmistä, jotka kokevat maailmansa erilaisiksi, pystyvät myöntämään erilaisuutensa silti unohtamatta että he ovat toisilleen ystävällisiä, myötätuntoisia ja kilttejä. Tämä on uskonnollisten maailmojen 'sulautumista' parhaimmillaan - yhteisöllisyyttä yli kulttuurirajojen, yli uskonnollisten uskomusten rajojen. Mieleeni mieltyy esimerkki siitä, kuinka New Yorkin 'eri kulttuurien sulatusuuni'-teoria ei kerro totuutta, koska etniset ryhmät eivät sulaudu yhteen mutta elävät silti suurimmilta osin harmoniassa omia elämiään. Tämä on myös se ideaali tilanne uskonnollisessa yhteisössä, ja sarjan jakson perheyksikössä, mikrokosmoksessa, utopistinen ideaali onkin hetken mahdollisuus.



Dawkinsin dokumentti on aivan eri maata. Yrittäen toimia täysin loogisena ja faktapohjaisena dokumenttina se toimii juuri päinvastoin, unohtaen faktojen keskellä suvaitsevaisuuden uskonnollisten ihmisten maailmassa. Dawkins osoittaa väittelykumppaniensa olevan väärässä laskelmoidan ennaltamäärätysti ja asettaa itsensä täten tiedemiehenä oikean hypoteesinsa kanssa korkeimmalle podiumille. Ironista tästä tekee sen, että dokumentissa haastatellaan järjestäytyneitä ateisteja, jotka elävät jatkuvassa sosiaalisessa maanpaossa. Dawkins edustaa heitä, mutta tuomitsee (tässä tapauksessa yleistäen) ateisteja syrjivät kristityt heidän omalla lääkkeellä - syrjien heitä, perusteena hänen väitteensä siitä, kuinka ateistit ovat oikeassa ja kristityt väärässä. Kuinka aikoinaan kävikään, kun kristityt olivat ensin marginaalinen yhteisö ja lopulta nousivat valtaan? Suvaitsematonta miekkalähetystä. Noidankehä on pelottavankin tuttu. Mikäli ateistit nousevat enemmistöön, pyrkivätkö hekin käyttämään mahdollista valta-asemaansa mediassa ja yhteisöissä tuomitakseen 'väärinajattelijat', eli kaikki yliluonnolliseen uskovat? Pelottava ajatus.

Uskonnosta väittely on aina ollut ja tulee aina olemaan aihe, joka herättää tunteita. Vaikka itse olen aikoinani ollut seurakunta-aktiivi, harkinnut buddhalaisten opinhaarojen tunnustamista ja vastikää eronnut kirkosta, mielestäni ei ole mitään käytännön hyötyä asettua millekään puolelle yhtälössä, jonka rakennuspalikat tulevat aina olemaan ihmiset ja yhteisöt, jotka jakavat erilaisia uskomuksia. Lopputulos on lähes aina lopulta ristiriitainen ja tulenarka, joten jollakin tietyllä asteella uskonnontutkimus on jo itsessään hyvin vaarallista.

Lopullista teesiä on mahdotonta antaa. Mielestäni omaa kantaani kuvastaa se, että koin näistä dokumenteista puhuttelevimmaksi oman reaktioni erään ateistin haastatteluun: tämä koki kaatuneiden poliisien muistoksi pystytetyt ristit uhaksi uskonvapaudelle, koska ne ovat yhteisellä maalla. Itselleni risti on kovin luonteva valinta kuvastamaan sitä, koska tuskin ateisteillekkään itselleen jää epäselväksi niiden funktio: kadotetun ihmisen menneiden hyvien tekojen kunnioittaminen. Jos kaatunut poliisi olisi ollut ateisti ja tämän perhe olisi vaatinut ristin poistamista, se on henkilökohtaisen vakaumuksen kunnioittamista. Eikö ristien pois-tonkiminen lakiteitse ole tämän samaisen vakaumuksen syrjimistä? Kysynpähän vaan, ja pohdin itsekseni. Tehkäämme kaikki niin, niin säästymme monilta turhilta sanoilta, jotka voivat herättää pahoja tuntoja.

Sisaruussuhde esteenä luovuudelle?

INFERNAL AFFAIRS (2002) vastaan THE DEPARTED (2006)

Vuosi 2006 oli monelle elokuvaharrastelijalle vuosi, jolloin suuri nimi sai viimein arvoisensa kunnianosoituksen. Martin Scorsesen Oscar-palkinto oli odottanut miestä jo lukuisia vuosia itseään ja kun tämä lunasti viimein maailman ennakko-odotukset, The Departed merkitys nousi miehen portfoliossa aikamoiseen kontekstiin - miehen paras elokuva, todistetusti?

Tuomitsematta hetkeäkään ohjaustyön laatua oli ironista, mitä kautta The Departed koki syntynsä. Brad Pitt osti aikoinaan tuotantoyhtiölleen oikeudet tuottaa erään hong-kongilaisen elokuvan länsimaalaiselle yleisölle. Elokuvan juoni oli loistava sekä toiminta-painotteisena että useita vahvoja ja monimutkaisia henkilöhahmoja tukien. Tuo elokuva oli nimeltään Infernal Affairs, lukuisten Hong Kongin suurtähtien vetämä huippumenestys, jonka kriitikot olivat nostaneet taivaisiin, räjäytti kaikki vanhat kassaennätykset ja merkkasi monien mielestä hongkong-elokuvan taantumakauden päätöstä. Ei siis ole lainkaan yllätys, että monet The Departedin alkupisteen tietoonsa saaneet saattavat hankkia käsiinsä myös alkuperäisen aasialaisen version ja tehdä vertailuja; kiitos internetin ja kattavien dvd-julkaisujen tällainen vertailu on nykyään paljon helpompaa kuin silloin kun Kurosawan elokuvia saattoi kopioida spaghettilänkkäreihin eikä kukaan välttämättä olisi saanut tämän elokuvia käsiinsä vaikka olisi halunnut. Saati että ketään olisi kiinnostanut tarinan alkuperä. Olosuhteet antavat siis oivallisen tilaisuuden analysoida, onko Scorsesen The Departed enää Infernal Affairs -juuriinsa verrattuna yhtä palkitseva tekele.



Elokuvaharrastajan silmissä Infernal Affairs on etulyöntiasemassa alkuperäisteoksena ja todistettuna menestyskaavana; toimintaelokuvan saatua niinkin loistavia arvosteluja kriitikoilta ja miljoonat ihmiset ryntäämään teattereihin todistaa sen olennaisen laadun sekä taiteellisessa ja kulttuurin kontekstissa. Andy Lau ja Tony Leung olivat jo etukäteen aasialaisen elokuvan suurimpia tähtiä ja heidän rinnalleen luotiin kirjava kasti varmoja näyttelijöitä, jotka pystyivät pitämään hahmojensa lyhyemmätkin valkokangasesiintymiset katsojien mielessä. Tasapainoinen "ensemble" ja sen kehitys toimintaelokuvagenressä on harvinaisuus, varsinkin silloin, kun se toimii juonen kuljetuksessa pääosassa eikä toimi vain korvaavana elementtinä toimintaosioiden välimaastossa. Konsepti jatkuvasta hyvän ja pahan olemassaolosta päähenkilöiden teoissa ja ajatuksissa eliminoi katsojaa paapovan vastakkainasettelun karikatyyreineen vaan vetoaa sukeltamaan hahmojen psyykkeeseen. Niinkään se, ketkä lopulta selviävät hengissä, ei ole tärkeintä tarinan takia, vaan se, miten henkilöhahmot asettavat itsensä hyvän ja pahan akselilla. Mikä on heidän moraalinen motivaationsa toimia niinkuin he päättävät; Lau ja Leung kuvaavat nimenomaan moraalisia toimijoita, eivät putkiaivoisia läpiluettuja robotteja.

Pieniä muutoksia lukuunottamatta The Departed nojaa lähes kokonaan alkuperäiseen juoneen. Tapahtumapaikka vaihtuu Hong Kongista Bostoniin ja muutamia sivuhenkilöitä sulautetaan yhteen tai lisätään mukaan luomaan tyypillinen Hollywood-elokuvan kattaus. Turhia väheksymättä Vera Farmigan, Anthony Andersonin tai Mark Wahlbergin roolisuorituksia, koin itse elokuvankatsojana tuovan näiden roolihahmojen funktiona kovin päälleliimatulta verrattuna Infernal Affairsin asetelmaan. Alkuperäisen (mikäli ilmaus sallittaneen) elokuvan nais-hahmot olivat ennenkaikkea sivuhahmoja, vaikkakin kuuluisien näyttelijöiden esittäminä, jotka palvelivat omalla yksipuolisuudellaan paremmin elokuvan kantavaa teemaa, päähenkilöiden identiteettikriisejä. Naispsykiatri tarjosi Leunglle hetkellisen turvapaikan nukkua ilman pelkoa identiteettinsä paljastumisesta, kun Laun vaimo taas toi esille tämän elämän suurimman dilemman; poliisin työ oli taannut hänelle vauraan ja turvallisen elämän puitteet ja perhe irrallaan työelämästä oli hänen kotikolonsa, jossa hänen ei tarvinnut pohtia työnsä oikeudellisuutta. The Departedissa Farmigan esittämä henkilöhahmo oli sekä vaimo, psykiatri että toisen miehen rakastaja; hänen suurimmaksi rooliksi korostuu kyky antaa Leonardo DiCaprion esittämälle X:lle uskoa paremmasta, menetetystä elämästä rikollissyndikaatin ulkopuolella. Toisin kuin Leung, jonka kiinnostus psykiatriinsa on hillitympää ja hienovaraisempaan, tuodaan DiCaprion intohimoinen ahdistus esille lähes heti lääkkeidenkäyttönä ja muutenkin aggressiivisempana toimintana. Sekä taiteellisesta että realistisesta näkökulmasta on Leungin käytös soveltuvampaa tilanteeseen, jossa hänen kaksoiselämänsä hienovaraisuutta vaativa ihmispelailu ei anna hetkeksikään periksi kunnes kaikki tuntuu jo muutenkin menetetyltä; tämän verran pystytään päättelemään seurattaessa IA-trilogian viimeistä osaa, jota tässä en tule enempää analysoimaan, mutta oletuksia pystymme silti tekemään, lähinnä kiitos Leungin yleisen näyttelytyylin alkuperäisessä elokuvassa.



Tietysti siitä voi olla montaa mieltä, onko The Departed lopulta parempi vai huonompi elokuva kuin alkuperäinen; vaikka monet asiat ovat toteutettu mielestäni huonommin kuin itämaisessa isoveljessä, ei tekijäkaartia voi kuitenkaan syyttää laiskuudesta yrittäessä luoda autenttinen elokuvaelämys. Bostonin mafia-maailmaa on sovellettu paremmin kuin hyvin ja toimii varmasti hyvin ainakin amerikkalaisille katsojille. Toisin kuin alkuperäinen elokuva, tuodaan The Departedissa esiin irlantilaiset sukujuuret ja historia esiin lukuisissa kohdin. Historiaan perehtyneet tietävät varsin hyvin irlantilaisten roolin maahanmuuttajina entisaikojen Ameriikoissa, joten jo siihenkin nojaten koko hahmo-kavalkaadiin tulee tiettyä syvyyttä johon tietyillä tavoin eurooppalainen tai ameriikkalainen katsoja osaa suhtautua paremmin kuin aasialainen. Jos Infernal Affairs olisi tuonut enemmän esille Hong Kongin ja Kiinan vaikeaa historiaa, olisi tilanne tietysti päinvastainen. Sinäänsä elokuvien painotuksissa on selviä eroja, ja vaikka esikuvat ovatkin selvillä alusta asti sille, joka on elokuvien väliseen suhteeseen perehtynyt, ja useat juonenkäänteet ovat alusta loppuun täysin samanlaisia, identtisiä elokuvista ei saada tekemälläkään. Huomasin itse The Departedia katsoessa aina, kun jokin alkuperäisen elokuvan hyvintoimiva idea on muutettu ja ymmärsin lopulta paradoksin näkökulmaani: mikäli jokin asia oli muutettu, koin sen rikokseksi alkuperäisen ja hyvintoimivan elokuvan perinnölle - mutta jos asiat oli kopioitu "by the book", en antanut The Departedille arvoa yksittäisenä elokuvana vaan koin sen pelkäksi vanhan idean kopioijaksi.

Siksi onkin parasta lakata kysymättä sitä, kumpi elokuva on parempi - koska molemmat elokuvat ovat sekä kriitikoiden että katsojien reaktioista päätellen todella hyviä. Kannattaakin kysyä ennemmin, mitkä elementit kummassakin elokuvassa tekevät niistä niin hyviä kuin ne ovat. The Departed oli mielestäni hyvä elokuva, ja vaikka en pidäkään siitä subjektiivisesti niin paljon kuin Infernal Affairsista, olen hyvin tyytyväinen siihen kuinka paljon siitä jäi lopulta minulla käteen. Jos se olisi kopioinut isoveljeään silmittömästi, olisin ehkä nyökkäillyt tyytyväisenä pyörän uudelleenkeksimisen kunniaksi, mutta elokuvallinen ja taiteellinen anti olisi jäänyt hyvin köyhäksi. En siis syytä hetkeäkään sitä omaperäisyyden ja oman luonteen puutteesta, vaan kiittelen sitä kultaisen keskitien löytämisestä. Hyvästä materiaalista syntyy hyviä uusiakin ideoita, ja aivan kuin musiikissa, jokaisen muusikon esikuvat näkyvät enemmän tai vähemmän heidän omassa tuotannossaan. Tiettyyn rajaan asti kunnioituksen osoittaminen esikuvilleen on ollut aina sallittua, ja tätä rajaa Scorsesen The Departed ei koskaan ylittänyt. Hatunnoston arvoinen teko.